9. heinäkuuta 2018
Elizabeth Strout: Nimeni on Lucy Barton (My Name Is Lucy Barton, 2016). Suom. Kristiina Rikman. Tammi 2018. 164 s.
Yhdysvaltalaisen Elizabeth Stroutin (s. 1956) toisen suomennetun romaanin Nimeni on Lucy Barton kansikuvassa häämöttää Manhattanilla sijaitsevan art deco -tyylisen pilvenpiirtäjän Chrysler Buildingin torni. Romaani alkaa sen tarkkailulla, ja rakennukseen palataan vielä usean kerran. Sen valot ja kauneus ovat viesti sekä katsojalle että lukijalle.
Stroutin romaanissa eletään 1980-luvun puoliväliä. Nimihenkilö-kertoja Lucy on joutunut sairaalaan umpilisäkeleikkaukseen mutta alkanut operaation jälkeen selittämättömästi kuumeilla eikä pääse kotiin.Oireet vaikuttavat psykosomaattisilta. Lucy katselee ikkunasta Chrysler Buildingin tornia ja kaipaa kotona odottavia miestään ja viisi- ja kuusivuotiaita tyttäriään.
Tapahtumat keskittyvät kuitenkin lähinnä viiteen sairaalapäivään, joina yllättäen paikalle ilmestynyt äiti istuu vuorokaudet ympäriinsä tyttärensä vuoteen vieressä. Tilanne ei vaikuta missään suhteessa huolestuttavalta vaan pelkästään erikoiselta.
Äiti ja tytär eivät ole olleet tekemisissä vuosiin, mutta kohtaamisessa ei ole dramatiikkaa eikä kangertelua, vaikka tyttärestä on tullut hyvin toimeentuleva ja menestynyt kirjailija ja äiti edustaa Illinoisin syrjäisen pikkukaupungin Amgashin pysähtyneisyyttä ja köyhyyttä.
Lucy on vilpittömän iloinen äitinsä näkemisestä, eikä puheenaiheistakaan tule pula. Kerrottuaan perhekuulumiset äiti alkaa kertoa tarinoita molemmille tutuista kaupunkilaisista ja heidän epäonnisista avioliitoistaan ja Lucy kuuntelee häntä mielellään. Äitiä ja tytärtä yhdistää myös samanlainen huumorintaju.
Vähä vähältä henkilötarinoiden ohessa alkaa paljastua, millaista Lucyn lapsuus oikein oli, ja Strout pääsee näyttämään kykynsä perhesuhteiden ja erityisesti äidin ja tyttären sielunelämän huikeana syväluotaajana.
KUVAUKSET LUCYN KASVUVUOSISTA ovat raastavia. Me olimme kummajaisia koko perhe, muistelee Lucy, ja hänen väitteelleen löytyy painavia todisteita, joista pahin lienee verhotusti ilmaistu Se asia. Strout kuvaa Lucyn rankkaa kotielämää ja Lucyn erilaisuuden kokemuksia ja ääretöntä yksinäisyyttä vähäeleisen vaikuttavasti ja minkäänlaiseen tunteiluun sortumatta.
Me asuimme siellä missä maissipellot ja soijapapupellot kurottivat horisonttiin asti ja missä taivaanrannan takana oli Pedersonin sikatila. Maissipeltojen keskellä törrötti yksi ainoa, yksinäisyydessään mahtava puu. Minä pidin sitä monet vuodet ystävänäni, se oli minun ystäväni.
Kolmannella luokalla Lucy löytää uuden ystävän, kirjat, ja samalla hän tietää, että haluaa itsekin kirjailijaksi. Minä haluan kirjoittaa, jotteivat ihmiset tunne olevansa yksin!
Romaanissa puhutaan paljon kirjailijan työstä. Kun Lucy saa kirjoittajakurssilla ohjeita ihailemaltaan kirjailijalta Sarah Paynelta, tuntuu, kuin Strout itse tilittäisi lukijalle ajatuksiaan kirjoittamisesta. Ja toden totta: hän myös toteuttaa romaanissaan noita tavoitteita!
YKSI TAVOITTEISTA KUULUU, että kirjailijan on pyrittävä totuuteen ja hänen on siksi oltava armoton, mutta hän ei saa koskaan tuomita. Lucyn äidin henkilökuva käy sopivasta esimerkistä.
Äiti on ihmissuhteissaan kolkko ja tiukka, ja Lucy on joutunut kokemaan hänen taholtaan sekä henkistä että fyysistä väkivaltaa. Silti Strout antaa ymmärtää, että tunnekylmältä vaikuttava äiti kyllä rakastaa tytärtään, vaikka ei koskaan pysty pukemaan tunteitaan sanoiksi.
Mieleen nousee hyvin samanlainen äitityyppi pari vuotta sitten meilläkin esitetystä HBO:n tuottamasta tv-sarjasta Olive Kitteridge, eikä ihme. Neliosainen sarja perustui Elizabeth Stroutin samannimiseen Pulitzerilla vuonna 2009 palkittuun teokseen. Nimiroolissa esiintyi Frances MacDormand.
Olive Knitteridgen tapaan myöskään Lucyn äiti ei ole pahansuopa. Hän vain ei - ehkä surkeiden olojen kovettamana - pysty hienotunteisuuteen ja karkottaa ihmiset epäkohteliaalla suoruudellaan. Lucy on äitinsä vastakohta: kiltti tyttö, joka on toiminut koko elämänsä toisten mokia peitellen ja päässytkin eteenpäin elämässään. Mutta onko hän onnellinen? - Lukijan kannattaa olla tarkkana.
Strout ei puolustele eikä tuomitse kumpaakaan käyttäytymismallia, hän ei kirjoita hyvistä ja pahoista. Romaanikirjailijan tehtävänä on raportoida ihmiskunnan tilasta, kertoa keitä me olemme, mitä me ajattelemme ja mitä teemme. Strout tarkkailee ja raportoi, lukija miettii ja päättelee.
LOPPUJEN LOPUKSI Nimeni on Lucy Barton onkin rakkausromaani. Elizabeth Strout näyttää, miten tiukoilla pelon, kurjuuden, lohdun ja rakkauden siteillä yhteinen henkilöhistoria yhdistää perheenjäsenet, vaikka he kukin tavallaan kuinka pyristelisivät niistä irti.
Kun Lucy makaa sairaalasängyssä, hän tulee tavattoman iloiseksi, kun äiti puhuttelee häntä Rimpulaksi kuten lapsuudessa, eikä häntä haittaa, vaikka äiti edelleen kieltäytyy tunnustamasta ääneen rakkauttaan. Siinä lähellä istuva nainen on kaikesta huolimatta hänen ainoa äitinsä, hänen takiaan lentopelkonsa päihittänyt rakas ihminen. Voi, miten minä rakastin häntä, omaa äitiäni!
Stroutin romaanissa on viisautta ja syvyyksiä, joita tuskin kaikkia tavoittaa yhdellä lukemisella. Arkiselta ja tavalliselta vaikuttavan kerronnan takaa löytyy jatkuvasti hienon hienoja pinnanalaisia liikahduksia, muistoja ja unohduksia, vihjeitä, epäröintiä ja vivahteita, joita ei kannata menettää kiirehtimällä.
Stroutia lukiessa sanotun lisäksi kannattaa miettiä myös sitä, mitä äidin ja tyttären välisessä keskustelussa jätetään sanomatta ja mistä se kertoo. Tässä romaanissa vaikeneminen ja hiljaisuus eivät vain erota ihmisiä toisistaan vaan ne myös yhdistävät.
Nimeni on Lucy Barton huokuu melankoliaa, mutta se ei ole synkkää eikä raskasta. Aina jostain pilkottaa valonsäteitä kuin öisestä Chrysler Buildingistä, sillä aina jostain lähistöltä löytyy rakastettavia ihmisiä, kuten sairaalan kiltti juutalainen lääkäri tai kirjoittajakurssin viisas opettaja tai samassa portaikossa West Villagessa asuva tarkkasilmäinen psykoanalyytikko.
Elizabeth Stroutin henkilöille koetut tuskat ja sydämeen iäksi pesinyt kaipaus eivät ole vain painolasti, vaan jotain heille kuuluvaa, heidän omaisuuttaan. Tämä - tämäkin - on minun, tämä on minun, minun.
Hämmästyttävän kaunis ja pysäyttävä pieni romaani!
Äiti, tytär ja epätäydellinen rakkaus
Elizabeth Stroutin vähäeleinen ihmissuhderomaani ei lakkaa hämmästyttämästä
Yhdysvaltalaisen Elizabeth Stroutin (s. 1956) toisen suomennetun romaanin Nimeni on Lucy Barton kansikuvassa häämöttää Manhattanilla sijaitsevan art deco -tyylisen pilvenpiirtäjän Chrysler Buildingin torni. Romaani alkaa sen tarkkailulla, ja rakennukseen palataan vielä usean kerran. Sen valot ja kauneus ovat viesti sekä katsojalle että lukijalle.
Stroutin romaanissa eletään 1980-luvun puoliväliä. Nimihenkilö-kertoja Lucy on joutunut sairaalaan umpilisäkeleikkaukseen mutta alkanut operaation jälkeen selittämättömästi kuumeilla eikä pääse kotiin.Oireet vaikuttavat psykosomaattisilta. Lucy katselee ikkunasta Chrysler Buildingin tornia ja kaipaa kotona odottavia miestään ja viisi- ja kuusivuotiaita tyttäriään.
Tapahtumat keskittyvät kuitenkin lähinnä viiteen sairaalapäivään, joina yllättäen paikalle ilmestynyt äiti istuu vuorokaudet ympäriinsä tyttärensä vuoteen vieressä. Tilanne ei vaikuta missään suhteessa huolestuttavalta vaan pelkästään erikoiselta.
Äiti ja tytär eivät ole olleet tekemisissä vuosiin, mutta kohtaamisessa ei ole dramatiikkaa eikä kangertelua, vaikka tyttärestä on tullut hyvin toimeentuleva ja menestynyt kirjailija ja äiti edustaa Illinoisin syrjäisen pikkukaupungin Amgashin pysähtyneisyyttä ja köyhyyttä.
Lucy on vilpittömän iloinen äitinsä näkemisestä, eikä puheenaiheistakaan tule pula. Kerrottuaan perhekuulumiset äiti alkaa kertoa tarinoita molemmille tutuista kaupunkilaisista ja heidän epäonnisista avioliitoistaan ja Lucy kuuntelee häntä mielellään. Äitiä ja tytärtä yhdistää myös samanlainen huumorintaju.
Vähä vähältä henkilötarinoiden ohessa alkaa paljastua, millaista Lucyn lapsuus oikein oli, ja Strout pääsee näyttämään kykynsä perhesuhteiden ja erityisesti äidin ja tyttären sielunelämän huikeana syväluotaajana.
KUVAUKSET LUCYN KASVUVUOSISTA ovat raastavia. Me olimme kummajaisia koko perhe, muistelee Lucy, ja hänen väitteelleen löytyy painavia todisteita, joista pahin lienee verhotusti ilmaistu Se asia. Strout kuvaa Lucyn rankkaa kotielämää ja Lucyn erilaisuuden kokemuksia ja ääretöntä yksinäisyyttä vähäeleisen vaikuttavasti ja minkäänlaiseen tunteiluun sortumatta.
Me asuimme siellä missä maissipellot ja soijapapupellot kurottivat horisonttiin asti ja missä taivaanrannan takana oli Pedersonin sikatila. Maissipeltojen keskellä törrötti yksi ainoa, yksinäisyydessään mahtava puu. Minä pidin sitä monet vuodet ystävänäni, se oli minun ystäväni.
Kolmannella luokalla Lucy löytää uuden ystävän, kirjat, ja samalla hän tietää, että haluaa itsekin kirjailijaksi. Minä haluan kirjoittaa, jotteivat ihmiset tunne olevansa yksin!
Romaanissa puhutaan paljon kirjailijan työstä. Kun Lucy saa kirjoittajakurssilla ohjeita ihailemaltaan kirjailijalta Sarah Paynelta, tuntuu, kuin Strout itse tilittäisi lukijalle ajatuksiaan kirjoittamisesta. Ja toden totta: hän myös toteuttaa romaanissaan noita tavoitteita!
YKSI TAVOITTEISTA KUULUU, että kirjailijan on pyrittävä totuuteen ja hänen on siksi oltava armoton, mutta hän ei saa koskaan tuomita. Lucyn äidin henkilökuva käy sopivasta esimerkistä.
Äiti on ihmissuhteissaan kolkko ja tiukka, ja Lucy on joutunut kokemaan hänen taholtaan sekä henkistä että fyysistä väkivaltaa. Silti Strout antaa ymmärtää, että tunnekylmältä vaikuttava äiti kyllä rakastaa tytärtään, vaikka ei koskaan pysty pukemaan tunteitaan sanoiksi.
Mieleen nousee hyvin samanlainen äitityyppi pari vuotta sitten meilläkin esitetystä HBO:n tuottamasta tv-sarjasta Olive Kitteridge, eikä ihme. Neliosainen sarja perustui Elizabeth Stroutin samannimiseen Pulitzerilla vuonna 2009 palkittuun teokseen. Nimiroolissa esiintyi Frances MacDormand.
Olive Knitteridgen tapaan myöskään Lucyn äiti ei ole pahansuopa. Hän vain ei - ehkä surkeiden olojen kovettamana - pysty hienotunteisuuteen ja karkottaa ihmiset epäkohteliaalla suoruudellaan. Lucy on äitinsä vastakohta: kiltti tyttö, joka on toiminut koko elämänsä toisten mokia peitellen ja päässytkin eteenpäin elämässään. Mutta onko hän onnellinen? - Lukijan kannattaa olla tarkkana.
Strout ei puolustele eikä tuomitse kumpaakaan käyttäytymismallia, hän ei kirjoita hyvistä ja pahoista. Romaanikirjailijan tehtävänä on raportoida ihmiskunnan tilasta, kertoa keitä me olemme, mitä me ajattelemme ja mitä teemme. Strout tarkkailee ja raportoi, lukija miettii ja päättelee.
LOPPUJEN LOPUKSI Nimeni on Lucy Barton onkin rakkausromaani. Elizabeth Strout näyttää, miten tiukoilla pelon, kurjuuden, lohdun ja rakkauden siteillä yhteinen henkilöhistoria yhdistää perheenjäsenet, vaikka he kukin tavallaan kuinka pyristelisivät niistä irti.
Kun Lucy makaa sairaalasängyssä, hän tulee tavattoman iloiseksi, kun äiti puhuttelee häntä Rimpulaksi kuten lapsuudessa, eikä häntä haittaa, vaikka äiti edelleen kieltäytyy tunnustamasta ääneen rakkauttaan. Siinä lähellä istuva nainen on kaikesta huolimatta hänen ainoa äitinsä, hänen takiaan lentopelkonsa päihittänyt rakas ihminen. Voi, miten minä rakastin häntä, omaa äitiäni!
Stroutin romaanissa on viisautta ja syvyyksiä, joita tuskin kaikkia tavoittaa yhdellä lukemisella. Arkiselta ja tavalliselta vaikuttavan kerronnan takaa löytyy jatkuvasti hienon hienoja pinnanalaisia liikahduksia, muistoja ja unohduksia, vihjeitä, epäröintiä ja vivahteita, joita ei kannata menettää kiirehtimällä.
Stroutia lukiessa sanotun lisäksi kannattaa miettiä myös sitä, mitä äidin ja tyttären välisessä keskustelussa jätetään sanomatta ja mistä se kertoo. Tässä romaanissa vaikeneminen ja hiljaisuus eivät vain erota ihmisiä toisistaan vaan ne myös yhdistävät.
Nimeni on Lucy Barton huokuu melankoliaa, mutta se ei ole synkkää eikä raskasta. Aina jostain pilkottaa valonsäteitä kuin öisestä Chrysler Buildingistä, sillä aina jostain lähistöltä löytyy rakastettavia ihmisiä, kuten sairaalan kiltti juutalainen lääkäri tai kirjoittajakurssin viisas opettaja tai samassa portaikossa West Villagessa asuva tarkkasilmäinen psykoanalyytikko.
Elizabeth Stroutin henkilöille koetut tuskat ja sydämeen iäksi pesinyt kaipaus eivät ole vain painolasti, vaan jotain heille kuuluvaa, heidän omaisuuttaan. Tämä - tämäkin - on minun, tämä on minun, minun.
Hämmästyttävän kaunis ja pysäyttävä pieni romaani!
 |
| Elizabeth Strout. Kuva: Leonardo Cendamo |
Kommentit
Lähetä kommentti