28. kesäkuuta 2018
Gaël Faye: Pienen pieni maa (Petit pays, 2016). Suom. Einari Aaltonen. Like 2018. 217 s.
Ranskalais-burundilaisen kirjailijan ja muusikon Gaël Fayen (s. 1982) esikoisromaani Pienen pieni maa on anniltaan paljon sivumääräänsä suurempi.
Kirjoittajan omakohtaisiin kokemuksiin pohjaava tarina kertoo 10-11-vuotiaasta Gaby-pojasta, jonka isä on ranskalainen ja äiti Ruandassa syntynyt tutsi. Gaby asuu perheineen Burundin pääkaupungissa Bujumbarassa hyväosaisten kaupunginosassa ja elää sisarineen taloudellisesti huoletonta lapsuutta, kunnes maan tilanne vuonna 1992 alkaa ratkasevasti muuttua. Kaksi suurinta väestöryhmää hutut ja tutsit eivät tule toimeen toistensa kanssa.
Romaanin prologissa minäkertoja Gaby kyselee isältään, mikä heitä erottaa, mutta isän ainoaksi selitykseksi jää: "Heillä on erilaiset nenät." Sitten isä sulkee suunsa ja ilmoittaa, ettei lasten ole tarpeen sekaantua politiikkaan.
Vaikenemalla isä tietysti pyrkii suojelemaan lapsiaan, mutta jos tutkii vähänkin Burundin historiaa, alkaa ymmärtää, että maan monenkirjavia poliittista käänteitä on aikuisenkin vaikea sisäistää.
ROMAANIN ALKUPUOLI on aurinkoinen. Gabyn ja hänen kavereidensa vapaa-ajan touhut ovat samanlaisia kuin poikien kaikkialla. Kalastellaan, varastetaan mangoja, pelleillään ja nahistellaan, tupakoidaan salaa ja tehdään muutakin kiellettyä. Tunteikkaasta kirjeenvaihdostaan ranskalaistytön kanssa Gaby ei tietenkään hiisku kavereilleen sanaakaan.
Gabyn touhuja seuratessaan kirjailija saa samalla esitellyksi synnyinmaansa luontoa, historiaa ja kulttuuria. Retkeillessään isänsä kanssa Kibiran metsässä Gaby tutustuu pygmien elinympäristöön, ja jäljittäessään varastettua polkupyöräänsä palvelusväen passaama nuoriherra näkee muunkinlaista elämää kuin muurein rajattua.
Gabyn tarkkailijan rooli tarjoaa kirjailijalle luontevan tavan näyttää eurooppalaisissa isännissä edelleen pesivän rasismin, herramentaliteetin ja tahallisen sokeuden. Kun Gabyn eroamassa olevat isä ja äiti riitelevät, isä luettelee, miten yltäkylläistä heidän elämänsä Burundissa on. Äiti iskee vastaan toisenlaisin faktoin:
Sinä se jaksat paasata, mutta minä tunnen tämän koreuden kääntöpuolen. Siinä missä sinä näet somasti kumpuilevia kukkuloita, minä näen niiden rinteillä sinnittelevän kurjuuden. Kun sinä ihastelet järvien kauneutta, minä hengitän sisääni niiden syvyyksissä uinuvaa metaania. Sinä pakenit Ranskan rauhaa päästäksesi seikkailemaan Afrikassa. Olet pärjännyt hienosti! Minä kaipaan turvaa, jota minulla ei ole koskaan ollut, haluaisin kasvattaa lapseni maassa, jossa ei tarvitse pelätä henkensä edestä siksi että sattuu olemaan..."
Vielä katastrofi on näkymättömissä, mutta Gabyn huoleton lapsuus säröilee jo uhkaavasti eikä pelkästään isän ja äidin eron takia.
PRESIDENTINVAALEISSA 1. kesäkuuta 1993 valtaan nousi Burundin ensimmäinen hutupresidentti, mutta armeijan tutsiupseerit murhasivat hänet ja maa syöksyi jälleen sisällissotaan.
Gabyn elämään sota ja pelko tulevat hivuttautuen. Väkivaltaisuuksia esiintyy ensin maaseudulla, kunnes ne vähitellen leviävät kaupunkeihin ja Gabyn kotikujatkin muuttuvat vaarallisiksi. Kun kaikkien on valittava puolensa, myös kaveripiiri lähtee mukaan liikehdintään, eikä aikaakaan, kun lapsellinen vallattomuus muuttuu vakavaksi väkivallaksi.
Faye kuvaa väkivaltaa enemmän vihjaillen, metaforisesti ja tarkkakorvaisen ja yhä pelokkaammaksi käyvän Gabyn kautta kuin kirjoittaa suoria kohtauksia. Järkyttävintä on lukea Gabyn äidin epätoivosta hänen etsiessään Ruandaan jääneiden ja siellä kansanmurhassa kadonneiden omaistensa jälkiä ja jäännöksiä. Ei ihme, ettei äiti tule enää entiselleen.
Henkiseksi turvapaikakseen keskellä kaaosta Gaby löytää kotikadullaan asuvan vanhan kreikkalaisrouvan kirjaston. Kun rouva perustelee rakkauttaan kirjoihin, kuulen sanojen alta kirjailijan itsensä äänen:
Ne naurattavat ja itkettävät, ne saavat epäilemään ja pohtimaan. Ne tarjoavat pakopaikan. Ne ovat muuttaneet minua, tehneet minusta eri ihmisen. - - Kirjoihin täytyy suhtautua kunnioituksella. Kirjat ovat nukkuvia haltioita.
Ensimmäiseksi Gaby lainaa rouvan kirjastosta Hemingwayn romaanin Vanhus ja meri.
TÄRKEÄ SIVUTEEMA romaanissa on pakolaisuus. Ranskaan lennätetty Gaby tuntee olevansa ikuisesti koditon ja levoton. Luulin olevani maanpakolainen. Seurattuani jälkiäni menneisyyteen tajusin, että minut on karkotettu lapsuudestani. Se tuntuu vielä julmemmalta.
Gaël Faye ei kuitenkaan jätä päähenkilöään läpipääsemättömään ahdinkoon. Romaanin loppuratkaisua voi toki pitää liian kirjallisena ja uskomattomana, mutta turha siihen on muuten vaikuttavassa romaanissa kompastua.
Minun huomioni kiinnitti kirjan viime riveille kätkeytyvä ajatus kirjoittamisesta ajatusten selkiyttäjänä, ja kun kirjoittaja sanoo, ettei tiedä, miten tämä tarina päättyy, on kai lupa odottaa, että Gaël Faye jatkaa paitsi musiikin myös kaunokirjallisuuden tekijänä.
PS. Kirjaluotsi-blogista sain mukavia musiikkivihjeitä lukukokemustani täydentämään. Kiitos kirjaluotsille.
Sisällisodan alku on lapsuuden loppu
Gaël Fayen mieleenpainuva esikoisromaani kuvaa elämää 1990-luvun Burundissa nuoren pojan näkökulmasta
Ranskalais-burundilaisen kirjailijan ja muusikon Gaël Fayen (s. 1982) esikoisromaani Pienen pieni maa on anniltaan paljon sivumääräänsä suurempi.
Kirjoittajan omakohtaisiin kokemuksiin pohjaava tarina kertoo 10-11-vuotiaasta Gaby-pojasta, jonka isä on ranskalainen ja äiti Ruandassa syntynyt tutsi. Gaby asuu perheineen Burundin pääkaupungissa Bujumbarassa hyväosaisten kaupunginosassa ja elää sisarineen taloudellisesti huoletonta lapsuutta, kunnes maan tilanne vuonna 1992 alkaa ratkasevasti muuttua. Kaksi suurinta väestöryhmää hutut ja tutsit eivät tule toimeen toistensa kanssa.
Romaanin prologissa minäkertoja Gaby kyselee isältään, mikä heitä erottaa, mutta isän ainoaksi selitykseksi jää: "Heillä on erilaiset nenät." Sitten isä sulkee suunsa ja ilmoittaa, ettei lasten ole tarpeen sekaantua politiikkaan.
Vaikenemalla isä tietysti pyrkii suojelemaan lapsiaan, mutta jos tutkii vähänkin Burundin historiaa, alkaa ymmärtää, että maan monenkirjavia poliittista käänteitä on aikuisenkin vaikea sisäistää.
ROMAANIN ALKUPUOLI on aurinkoinen. Gabyn ja hänen kavereidensa vapaa-ajan touhut ovat samanlaisia kuin poikien kaikkialla. Kalastellaan, varastetaan mangoja, pelleillään ja nahistellaan, tupakoidaan salaa ja tehdään muutakin kiellettyä. Tunteikkaasta kirjeenvaihdostaan ranskalaistytön kanssa Gaby ei tietenkään hiisku kavereilleen sanaakaan.
 |
| Kibiran kansallispuisto. Burundi |
Gabyn touhuja seuratessaan kirjailija saa samalla esitellyksi synnyinmaansa luontoa, historiaa ja kulttuuria. Retkeillessään isänsä kanssa Kibiran metsässä Gaby tutustuu pygmien elinympäristöön, ja jäljittäessään varastettua polkupyöräänsä palvelusväen passaama nuoriherra näkee muunkinlaista elämää kuin muurein rajattua.
Gabyn tarkkailijan rooli tarjoaa kirjailijalle luontevan tavan näyttää eurooppalaisissa isännissä edelleen pesivän rasismin, herramentaliteetin ja tahallisen sokeuden. Kun Gabyn eroamassa olevat isä ja äiti riitelevät, isä luettelee, miten yltäkylläistä heidän elämänsä Burundissa on. Äiti iskee vastaan toisenlaisin faktoin:
Sinä se jaksat paasata, mutta minä tunnen tämän koreuden kääntöpuolen. Siinä missä sinä näet somasti kumpuilevia kukkuloita, minä näen niiden rinteillä sinnittelevän kurjuuden. Kun sinä ihastelet järvien kauneutta, minä hengitän sisääni niiden syvyyksissä uinuvaa metaania. Sinä pakenit Ranskan rauhaa päästäksesi seikkailemaan Afrikassa. Olet pärjännyt hienosti! Minä kaipaan turvaa, jota minulla ei ole koskaan ollut, haluaisin kasvattaa lapseni maassa, jossa ei tarvitse pelätä henkensä edestä siksi että sattuu olemaan..."
Vielä katastrofi on näkymättömissä, mutta Gabyn huoleton lapsuus säröilee jo uhkaavasti eikä pelkästään isän ja äidin eron takia.
PRESIDENTINVAALEISSA 1. kesäkuuta 1993 valtaan nousi Burundin ensimmäinen hutupresidentti, mutta armeijan tutsiupseerit murhasivat hänet ja maa syöksyi jälleen sisällissotaan.
Gabyn elämään sota ja pelko tulevat hivuttautuen. Väkivaltaisuuksia esiintyy ensin maaseudulla, kunnes ne vähitellen leviävät kaupunkeihin ja Gabyn kotikujatkin muuttuvat vaarallisiksi. Kun kaikkien on valittava puolensa, myös kaveripiiri lähtee mukaan liikehdintään, eikä aikaakaan, kun lapsellinen vallattomuus muuttuu vakavaksi väkivallaksi.
Faye kuvaa väkivaltaa enemmän vihjaillen, metaforisesti ja tarkkakorvaisen ja yhä pelokkaammaksi käyvän Gabyn kautta kuin kirjoittaa suoria kohtauksia. Järkyttävintä on lukea Gabyn äidin epätoivosta hänen etsiessään Ruandaan jääneiden ja siellä kansanmurhassa kadonneiden omaistensa jälkiä ja jäännöksiä. Ei ihme, ettei äiti tule enää entiselleen.
Henkiseksi turvapaikakseen keskellä kaaosta Gaby löytää kotikadullaan asuvan vanhan kreikkalaisrouvan kirjaston. Kun rouva perustelee rakkauttaan kirjoihin, kuulen sanojen alta kirjailijan itsensä äänen:
 |
| Gaë Faye. Kuva: Philippe Nyirimihigo |
Ensimmäiseksi Gaby lainaa rouvan kirjastosta Hemingwayn romaanin Vanhus ja meri.
TÄRKEÄ SIVUTEEMA romaanissa on pakolaisuus. Ranskaan lennätetty Gaby tuntee olevansa ikuisesti koditon ja levoton. Luulin olevani maanpakolainen. Seurattuani jälkiäni menneisyyteen tajusin, että minut on karkotettu lapsuudestani. Se tuntuu vielä julmemmalta.
Gaël Faye ei kuitenkaan jätä päähenkilöään läpipääsemättömään ahdinkoon. Romaanin loppuratkaisua voi toki pitää liian kirjallisena ja uskomattomana, mutta turha siihen on muuten vaikuttavassa romaanissa kompastua.
Minun huomioni kiinnitti kirjan viime riveille kätkeytyvä ajatus kirjoittamisesta ajatusten selkiyttäjänä, ja kun kirjoittaja sanoo, ettei tiedä, miten tämä tarina päättyy, on kai lupa odottaa, että Gaël Faye jatkaa paitsi musiikin myös kaunokirjallisuuden tekijänä.
PS. Kirjaluotsi-blogista sain mukavia musiikkivihjeitä lukukokemustani täydentämään. Kiitos kirjaluotsille.
Kommentit
Lähetä kommentti