25. tammikuuta 2018
Jaana Torninoja-Latola: Yhä katselen pilviä. Elvi Sinervon elämä. Into 2017. 488 s.
Elin, rakastin,
ja kolmikymmenvuotiaana
minut puettiin vanginpukuun.
Yhä katselen pilviä,
- ikuista on vain kaipaus.
Säkeistö Elvi Sinervon (1912-1986) runosta Pilvet on tiukka lyyrinen tiivistelmä kirjailijan ja kulttuurivaikuttajan dramaattisesta elämästä. En lainkaan ihmettele, että Jaana Torninoja-Latola on ottanut siitä säkeen Sinervosta kirjoittamansa elämäkerran pääotsikoksi Yhä katselen pilviä.
Kaipaaminen oli Elvi Sinervon ainainen seuralainen, mutta erityisesti se täytti hänen elämänsä vankilavuosina 1941-1944. Vankilaan joutuminen oli Sinervon elämässä monessa mielessä käännekohta, vaikka kiihkeä itsensä ja paikkansa etsijä hän oli ollut siihenkin asti.
SÖRNÄISISSÄ ASUVAN levysepän Edvard Sinervon ja hänen vaimonsa Alman perhe-elämä muuttui ratkaisevasti, kun isä liittyi punakaartiin. Sen seurauksena perhe joutui kesän 1918 alussa siirtymään isän kotipuoleen Laihialle ja sieltä myöhemmin Vaasaan. Perheen Pohjanmaa-aikaa Elvi Sinervo kuvasi sittemmin romaanissaan Palavan kylän seppä.
Kun perhe isän kuoltua 1926 muutti jälleen Helsinkiin, Elvi kävi oppikoulunsa loppuun, pääsi ylioppilaaksi ja aloitteli ensin arkkitehtiopintoja mutta kirjoittautuikin pian yliopistoon. Opinnot saivat kuitenkin jäädä, kun politiikka tempaisi mukaansa.
Asiaan vaikutti myös rakastuminen samanhenkiseen tulisieluun, lääketieteen opiskelijaan Mauri Ryömään.
Avioliitto solmittiin 1933 sukulaisten vastustuksista huolimatta. Erityisen harmissaan sisarensa ratkaisuista oli Sinervon perheen esikoinen, itse opintonsa loppuun suorittanut Sylvi-Kyllikki Kilpi, vaikka hän hyvin ymmärsikin, miten vaikea työläistaustaisen ja sosialismista kiinnostuneen nuoren oli 1930-luvulla opiskella "aitosuomalaisen ajattelun" kyllästämässä yliopistossa.
Elvin ja Maurin avioliitto kesti monenlaisista koettelemuksista huolimatta. Elämäkerta paljastaa, kuinka puolisoiden keskinäiset odotukset eivät aina kohdanneet ja molemmilla oli ulkopuolisiakin suhteita. Mutta erityisesti vankeusaikanaan, erossa miehestään, joka hänkin oli vankilassa, Elvi Sinervo tunsi puolisonsa rakkauden suuren merkityksen:
Kun suuri pieneks, pieni suureks muuttuu,
kun kivun alla vaivoin hengittää mä voin,
kun kaikki viedään, kaikki multa puuttuu,
vain sydän ruhjottuna vaikeroi,
yks sentään, rakkautesi, jää.
Sen vuoksi yhä kiitän elämää.
(Runosta Syvyydestä)
INDIVIDUALISMIA vierastava sosialistinen ihmisihanne painotti yksilön aktiivista omistautumista yhteisille pyrkimyksille, sosialismin rakentamista, ja porvarillinen perheinstituutio sopi sellaiseen huonosti. Myöskään taloudellisista syistä esikoispojan Ilkan syntyminen 1937 ei ollut pelkästään onnellinen tapahtuma. Tuore äiti mietti jopa lapsen luovuttamista sukulaisten kasvatettavaksi.
Se, että poika pian muista syistä joutui pitkiksi ajoiksi eroon vanhemmistaan, tuntuu melkein kohtalon ivalta, ja tekee mieli ajatella, että Sinervon voimakas halu saada vankilavuosien jälkeen lisää lapsia sisälsi paitsi vankeusaikaista ikävää myös jonkinlaista syyllisyyttä ja äitiyden uudelleen arviointia.
Toisaalta lapsenhoidon ulkoistamisajatuksiin vaikuttivat varmasti myös Sinervon taiteelliset pyrkimykset. Esikoispojan syntymävuonna ilmestyi Sinervon esikoisteos, novellikokoelma Runo Söörnäisistä, ja uutta tuotantoa oli suunnitteilla. Lisäksi Sinervo kirjoitti paljon lehtiin ja oli aktiivisesti mukana vasemmistolaisissa teatteri- ja kirjallisuuspiireissä.
Kun Valpo 1930-luvun lopulla kiinnostui Elvi Sinervon tekemisistä, häntä epäiltiin kommunistiksi erityisesti hänen julkisen toimintansa takia. Tuntuu kummalliselta lukea elämäkerrasta hänen syntilistaansa, kun siihen kuuluvat mm. Akateeminen Sosialistiseura, Tulenkantajat-seura, kirjailijoiden Kiila-ryhmä, puhekuoro Työväen Lausujat ja näytteleminen Työväennäyttämön näytelmissä.
Elvi Sinervon elämä vaikuttaa olleen suorastaan hengästyttävän täynnä toimintaa. Äkkipysähdys, ensin huhtikuussa 1941 turvasäilö ja sitten vankila kuritushuonetuomioneen, oli varmasti kaikin osin tavallistakin rajumpi muutos. Mutta jos vankeusrangaistuksen luultiin pehmentävän Sinervon poliittisia kantoja, väärässä oltiin. Vankilassa hänen kommunistinen maailmankatsomuksensa selveni ja lujittui entisestään.
SINERVON VANKILAVUOSIEN ulkoiset puitteet ja henkiset kärsimykset Jaana Torninoja-Latola kartoittaa perusteellisesti ja puhuttelevasti. Ahdistuksen, hädän, taistelumielen ja pakon saneleman toiveikkuuden vuorotteluun vaikutti omalta osaltaan myös tieto Mauri Ryömän mahdollisesta kuolemantuomiosta.
Riidat ja erimielisyydet SDP:lle uskollisen Sylvi-Kyllikki Kilven kanssa oli pakko sivuuttaa, kun sisar, paitsi huolehti Ilkka-pojasta, teki kaikkensa saadakseen Elville presidentin armahduksen, tosin turhaan. Ainoa keino selviytyä päivästä toiseen oli yrittää salaa kirjoittaa tuntojaan mm. vessapaperille.
Kokoelma Pilvet syntyi vankilassa käsinkirjoitettuna kirjana. Elämäkerta kertoo, kuinka Elvin runot sitoi kirjaksi yksi vankitovereista. Elvi itse piirsi kansikuvan, ja toinen vankitoveri koruompeli sen kirjan kangaskanteen. Valmis kokoelma kiersi ensi vangeilla, saatiin sitten talteen Sylvi-Kyllikille ja ilmestyi, kun sota oli jo ohi ja maailma järjestäytyi uudelleen:
Me tulemme, oikeudenmukaiset.
Murtunein siivin
pakenee yö edellämme,
ja tuuli kuljettaa nauruamme
maasta maahan.
(Runosta Maailman aamu)
Vankilassa Elvi Sinervosta kuoriutui lopullisesti sosialistinen kirjailija. Hän oli vakaasti sitä mieltä, että kirjailijan oli kannettava yhteiskunnallista vastuuta ja osallistuttava omalla työllään yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen. Itse hän halusi elää niin kuin opetti.
Erityisen innokas Sinervo oli rauhantyössä, jonka merkeissä hän kiersi mm. eri puolilla Lappia Kemistä lainatussa susiturkissaan. Arabian posliinitehtaan lakkolaisia hän tuki 1948 rahallisesti Vuorelle nousu -novellikokoelmansa tekijänpalkkioilla, ja Kemin lakon tapahtumien jälkiselvittelyihin hän otti voimakkaasti kantaa puhein ja kirjoituksin.
TORNINOJA-LATOLA käsittelee tasapuolisesti Elvi Sinervon sekä poliittista että kirjallista toimintaa. Sodan jälkeen Sinervo teki paljon kongressi- ja terveysmatkoja mutta kirjoitti samalla ahkerasti. Tutkija perehdyttää lukijansa kattavasti ja kiinnostavasti Sinervon kaunokirjalliseen tuotantoon ja näyttää sen yhteydet tosielämään.
1950-luvulla alkoivat kuitenkin puhaltaa jo uudet tuulet niin politiikassa kuin kulttuurissa. Murroksia tapahtui sekä maailmassa että Sinervon sisarusten elämässä.
Stalinin hirmutöiden paljastuminen pakotti SKP:n tarkistamaan maailmankuvaansa. Tilinteko oli tuskallista, mutta aina ja kaikessa rehellisyyteen pyrkinyt Sinervo ei nytkään suostunut vaikenemaan. Avoimuus ei tietenkään ollut kaikkien mieleen, ja Sinervo erosikin SKP:stä miehensä kuoleman jälkeen 1958. Kommunismista aatteena hän kuitenkin piti kiinni edelleen.
Samaan aikaan kiehui lisäksi kirjallisuuden kentällä, ja Elvi Sinervo joutui taisteluasemiin myös siellä. Vasemmistokirjailijaksi itsensä määritelleellä Sinervolla olivat vastassaan 1950-luvun modernistit täysin vastakkaisine kirjallisuuskäsityksineen. Sinervo ratkaisi vaikean tilanteen luopumalla omasta kirjoittamisestaan, mutta hän jatkoi kirjallista vaikuttamistaan tuotteliaana kääntäjänä.
MILLAISIN AJATUKSIN Elvi Sinervo katseli 1960-1970-lukujen vasemmistonuorten innostusta ja arvioi uutta ns. osallistuvaa runoutta? Siitä hänen elämäkerrassaan ei tietojen puuttumisen takia valitettavasti kerrota. Mutta tällaisenaankin hänen värikäs ja rohkea elämänsä on todella tutustumisen arvoinen.
Henkilöhistorian ohella Elvi Sinervon elämäkerta tarjoaa kiinnostavan siivun suomalaista politiikan ja erityisesti vasemmistopolitiikan historiaa, ja Sinervon kulttuuriaktivismin myötä lukijalla on tilaisuus kurkistaa viime vuosisadan alkupuolen vasemmistolaiseen kulttuurielämään ja tavata monia nimekkäitä kirjailijoita ja vaikuttajia.
Teoksen keskiössä on kuitenkin kaikilta osin taitavasti laadittu henkilökuva luovasta ihmisestä, naisesta ja äidistä, jonka mielestä tärkeintä oli antaa elämänsä ei suojellakseen sitä mitä on ollut, / vaan sen puolesta, mikä on tuleva --. (Runosta Maammo Runontekijä Viisaan Neidon kaivolla)
Kirjailija, kääntäjä ja kiihkeä kommunisti
Elvi Sinervon elämäkertaa lukee kuin romaania
Elin, rakastin,
ja kolmikymmenvuotiaana
minut puettiin vanginpukuun.
Yhä katselen pilviä,
- ikuista on vain kaipaus.
Säkeistö Elvi Sinervon (1912-1986) runosta Pilvet on tiukka lyyrinen tiivistelmä kirjailijan ja kulttuurivaikuttajan dramaattisesta elämästä. En lainkaan ihmettele, että Jaana Torninoja-Latola on ottanut siitä säkeen Sinervosta kirjoittamansa elämäkerran pääotsikoksi Yhä katselen pilviä.
Kaipaaminen oli Elvi Sinervon ainainen seuralainen, mutta erityisesti se täytti hänen elämänsä vankilavuosina 1941-1944. Vankilaan joutuminen oli Sinervon elämässä monessa mielessä käännekohta, vaikka kiihkeä itsensä ja paikkansa etsijä hän oli ollut siihenkin asti.
SÖRNÄISISSÄ ASUVAN levysepän Edvard Sinervon ja hänen vaimonsa Alman perhe-elämä muuttui ratkaisevasti, kun isä liittyi punakaartiin. Sen seurauksena perhe joutui kesän 1918 alussa siirtymään isän kotipuoleen Laihialle ja sieltä myöhemmin Vaasaan. Perheen Pohjanmaa-aikaa Elvi Sinervo kuvasi sittemmin romaanissaan Palavan kylän seppä.
Kun perhe isän kuoltua 1926 muutti jälleen Helsinkiin, Elvi kävi oppikoulunsa loppuun, pääsi ylioppilaaksi ja aloitteli ensin arkkitehtiopintoja mutta kirjoittautuikin pian yliopistoon. Opinnot saivat kuitenkin jäädä, kun politiikka tempaisi mukaansa.
Asiaan vaikutti myös rakastuminen samanhenkiseen tulisieluun, lääketieteen opiskelijaan Mauri Ryömään.
 |
| Elvi ja Mauri 1950. Kuva:Yrjö Lintunen. Kansan Arkisto. Jaana Torninoja-Latolan kirjan kuvitusta. |
Elvin ja Maurin avioliitto kesti monenlaisista koettelemuksista huolimatta. Elämäkerta paljastaa, kuinka puolisoiden keskinäiset odotukset eivät aina kohdanneet ja molemmilla oli ulkopuolisiakin suhteita. Mutta erityisesti vankeusaikanaan, erossa miehestään, joka hänkin oli vankilassa, Elvi Sinervo tunsi puolisonsa rakkauden suuren merkityksen:
Kun suuri pieneks, pieni suureks muuttuu,
kun kivun alla vaivoin hengittää mä voin,
kun kaikki viedään, kaikki multa puuttuu,
vain sydän ruhjottuna vaikeroi,
yks sentään, rakkautesi, jää.
Sen vuoksi yhä kiitän elämää.
(Runosta Syvyydestä)
INDIVIDUALISMIA vierastava sosialistinen ihmisihanne painotti yksilön aktiivista omistautumista yhteisille pyrkimyksille, sosialismin rakentamista, ja porvarillinen perheinstituutio sopi sellaiseen huonosti. Myöskään taloudellisista syistä esikoispojan Ilkan syntyminen 1937 ei ollut pelkästään onnellinen tapahtuma. Tuore äiti mietti jopa lapsen luovuttamista sukulaisten kasvatettavaksi.
Se, että poika pian muista syistä joutui pitkiksi ajoiksi eroon vanhemmistaan, tuntuu melkein kohtalon ivalta, ja tekee mieli ajatella, että Sinervon voimakas halu saada vankilavuosien jälkeen lisää lapsia sisälsi paitsi vankeusaikaista ikävää myös jonkinlaista syyllisyyttä ja äitiyden uudelleen arviointia.
Toisaalta lapsenhoidon ulkoistamisajatuksiin vaikuttivat varmasti myös Sinervon taiteelliset pyrkimykset. Esikoispojan syntymävuonna ilmestyi Sinervon esikoisteos, novellikokoelma Runo Söörnäisistä, ja uutta tuotantoa oli suunnitteilla. Lisäksi Sinervo kirjoitti paljon lehtiin ja oli aktiivisesti mukana vasemmistolaisissa teatteri- ja kirjallisuuspiireissä.Kun Valpo 1930-luvun lopulla kiinnostui Elvi Sinervon tekemisistä, häntä epäiltiin kommunistiksi erityisesti hänen julkisen toimintansa takia. Tuntuu kummalliselta lukea elämäkerrasta hänen syntilistaansa, kun siihen kuuluvat mm. Akateeminen Sosialistiseura, Tulenkantajat-seura, kirjailijoiden Kiila-ryhmä, puhekuoro Työväen Lausujat ja näytteleminen Työväennäyttämön näytelmissä.
Elvi Sinervon elämä vaikuttaa olleen suorastaan hengästyttävän täynnä toimintaa. Äkkipysähdys, ensin huhtikuussa 1941 turvasäilö ja sitten vankila kuritushuonetuomioneen, oli varmasti kaikin osin tavallistakin rajumpi muutos. Mutta jos vankeusrangaistuksen luultiin pehmentävän Sinervon poliittisia kantoja, väärässä oltiin. Vankilassa hänen kommunistinen maailmankatsomuksensa selveni ja lujittui entisestään.
SINERVON VANKILAVUOSIEN ulkoiset puitteet ja henkiset kärsimykset Jaana Torninoja-Latola kartoittaa perusteellisesti ja puhuttelevasti. Ahdistuksen, hädän, taistelumielen ja pakon saneleman toiveikkuuden vuorotteluun vaikutti omalta osaltaan myös tieto Mauri Ryömän mahdollisesta kuolemantuomiosta.
Riidat ja erimielisyydet SDP:lle uskollisen Sylvi-Kyllikki Kilven kanssa oli pakko sivuuttaa, kun sisar, paitsi huolehti Ilkka-pojasta, teki kaikkensa saadakseen Elville presidentin armahduksen, tosin turhaan. Ainoa keino selviytyä päivästä toiseen oli yrittää salaa kirjoittaa tuntojaan mm. vessapaperille.
Kokoelma Pilvet syntyi vankilassa käsinkirjoitettuna kirjana. Elämäkerta kertoo, kuinka Elvin runot sitoi kirjaksi yksi vankitovereista. Elvi itse piirsi kansikuvan, ja toinen vankitoveri koruompeli sen kirjan kangaskanteen. Valmis kokoelma kiersi ensi vangeilla, saatiin sitten talteen Sylvi-Kyllikille ja ilmestyi, kun sota oli jo ohi ja maailma järjestäytyi uudelleen:Murtunein siivin
pakenee yö edellämme,
ja tuuli kuljettaa nauruamme
maasta maahan.
(Runosta Maailman aamu)
Vankilassa Elvi Sinervosta kuoriutui lopullisesti sosialistinen kirjailija. Hän oli vakaasti sitä mieltä, että kirjailijan oli kannettava yhteiskunnallista vastuuta ja osallistuttava omalla työllään yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen. Itse hän halusi elää niin kuin opetti.
Erityisen innokas Sinervo oli rauhantyössä, jonka merkeissä hän kiersi mm. eri puolilla Lappia Kemistä lainatussa susiturkissaan. Arabian posliinitehtaan lakkolaisia hän tuki 1948 rahallisesti Vuorelle nousu -novellikokoelmansa tekijänpalkkioilla, ja Kemin lakon tapahtumien jälkiselvittelyihin hän otti voimakkaasti kantaa puhein ja kirjoituksin.
TORNINOJA-LATOLA käsittelee tasapuolisesti Elvi Sinervon sekä poliittista että kirjallista toimintaa. Sodan jälkeen Sinervo teki paljon kongressi- ja terveysmatkoja mutta kirjoitti samalla ahkerasti. Tutkija perehdyttää lukijansa kattavasti ja kiinnostavasti Sinervon kaunokirjalliseen tuotantoon ja näyttää sen yhteydet tosielämään.
1950-luvulla alkoivat kuitenkin puhaltaa jo uudet tuulet niin politiikassa kuin kulttuurissa. Murroksia tapahtui sekä maailmassa että Sinervon sisarusten elämässä.
Stalinin hirmutöiden paljastuminen pakotti SKP:n tarkistamaan maailmankuvaansa. Tilinteko oli tuskallista, mutta aina ja kaikessa rehellisyyteen pyrkinyt Sinervo ei nytkään suostunut vaikenemaan. Avoimuus ei tietenkään ollut kaikkien mieleen, ja Sinervo erosikin SKP:stä miehensä kuoleman jälkeen 1958. Kommunismista aatteena hän kuitenkin piti kiinni edelleen.
Samaan aikaan kiehui lisäksi kirjallisuuden kentällä, ja Elvi Sinervo joutui taisteluasemiin myös siellä. Vasemmistokirjailijaksi itsensä määritelleellä Sinervolla olivat vastassaan 1950-luvun modernistit täysin vastakkaisine kirjallisuuskäsityksineen. Sinervo ratkaisi vaikean tilanteen luopumalla omasta kirjoittamisestaan, mutta hän jatkoi kirjallista vaikuttamistaan tuotteliaana kääntäjänä.
MILLAISIN AJATUKSIN Elvi Sinervo katseli 1960-1970-lukujen vasemmistonuorten innostusta ja arvioi uutta ns. osallistuvaa runoutta? Siitä hänen elämäkerrassaan ei tietojen puuttumisen takia valitettavasti kerrota. Mutta tällaisenaankin hänen värikäs ja rohkea elämänsä on todella tutustumisen arvoinen.
Henkilöhistorian ohella Elvi Sinervon elämäkerta tarjoaa kiinnostavan siivun suomalaista politiikan ja erityisesti vasemmistopolitiikan historiaa, ja Sinervon kulttuuriaktivismin myötä lukijalla on tilaisuus kurkistaa viime vuosisadan alkupuolen vasemmistolaiseen kulttuurielämään ja tavata monia nimekkäitä kirjailijoita ja vaikuttajia.
Teoksen keskiössä on kuitenkin kaikilta osin taitavasti laadittu henkilökuva luovasta ihmisestä, naisesta ja äidistä, jonka mielestä tärkeintä oli antaa elämänsä ei suojellakseen sitä mitä on ollut, / vaan sen puolesta, mikä on tuleva --. (Runosta Maammo Runontekijä Viisaan Neidon kaivolla)
 |
| Jaana Torninoja-Latola. Kuva: Nauska |
Kommentit
Lähetä kommentti