14. tammikuuta 2018
Tõnu Õnnepalu: Paratiisi (Paradiis, 2009). Suom. Jouko Väisänen. Kirjokansi 2017. 253 sivua
Tämä on hiljaista laulua sen muistoksi ja niiden muistoksi, mikä oli ja ketkä olivat. - Näin luonnehtii virolaiskirjailijan Tõnu Õnnepalun Paratiisi-romaanin kertoja kirjoittamismotiivinsa. Kertoja on käymässä nuoruudenaikaisilla asuinsijoillaan Hiidenmaan Ristnan niemellä ja kirjoittaa sieltä viikon ajan sähköpostia ystävälleen/rakkaalleen.
Tõnu Õnnepalun (s. 1962) kirjeromaani valottaa kirjoittajan Paratiisiksi niemeämän, nyt jo kuihtuneen kyläyhteisön elämää molemmin puolin suurta muutosta eli neuvostovallasta vapautumista. Kirjoittajan mielestä oikean vapauden aikaa elettiin silloin, kun uusi ei ollut vielä lopullisesti tullut eikä vanha lopullisesti lähtenyt.
Politiikkaa Paratiisissa on kuitenkin varsin vähän ja sekin lähinnä rivien välissä. Ihminen elää todistaakseen jostakin, väittää kertoja, joka itse haluaa nyt todistaa, millaista oli Paratiisissa hänen sinne kaksikymmentäviisivuotiaana tullessaan ja sittemmin nuorukaisesta aikuiseksi varttuessaan.
Hallitukset ja nimet muuttuvat, sanoo kertoja, mutta mielikuvat ja tuoksut eivät katoa. Luonteensa mukaisesti ne eivät voi kuulua kenellekään, olkoon raha ja hallitus minkälainen tahansa, ja meidän hyvä osamme on se, ettei kukaan voi ottaa niitä meiltä pois, eikä näin muodoin myöskään Paratiisiamme.
KIRJAN NIMESTÄ voisi päätellä, että elämä Paratiisissa on ollut pelkkää auvoa. Kun kertoja muistelee nuorta Paratiisin-aikaista itseään, hän tunnustaa, että niin ei kuitenkaan ole ollut. Nuorta ihmistä elämä pienessä merenrantayhteisössä pitkästyttää: mitään ei ole, mitään ei tapahdu, kukaan ei tule. Haluan pois. Haluan suureen maailmaan!
Vanhetessaan ihminen kuitenkin alkaa käsittää kokemustensa arvon. Kertoja on sitä mieltä, että kaikessa on loppujen lopuksi keveyttä ja anteliaisuutta ja kirkkautta, että kaikki menee paremmin kuin olemme suunnitelleet.
Näin ollen Paratiisi onkin nimensä väärti ja Paratiisi kirja onnesta. Elämä on ollut taloudellisesti köyhää ja niukkaa, mutta se on tarjonnut kaiken tarpeellisen ja kaupan päälle runsain mitoin aineetonta hyvää ja kaunista.
Õnnepalu kirjoittaa Paratiisissa asuneista ihmisistä ja heidän asumuksistaan, töistään ja askareistaan tarkasti kuin kansatieteilijä ja samalla hellästi kuin muistikuviensa särkymistä varoen. Uuniperunoiden hauduttaminen nostattaan lukijallekin veden kielelle, ja rannalta löytyvä hylkytavara mietityttää, miten sitä itse hyödyntäisi.
Paratiisin entiset asukkaat ovat jo lähes kaikki muualla tai kirkkomaalla, mutta turskanpyynnissään, heinänteossaan, omenatarhoissaan ja pihapuuhissaan he piirtyvät muistelijan eteen edelleen elävinä: Helmi ja Eduard, Feliks ja Laasin Kusti, Allikan Heino, Lembit... Kukaan tai mikään ei ole muistelijalle toista vähäarvoisempi.
Aidat, portit ja postilaatikot ovat yhtä tärkeitä muistettavia kuin mökit ja aitat, ja kirjan kansitaitoksissa paikat ja rakennukset havainnollistetaan vielä karttakuvapiirroksin kuin lastenkirjoissa. Kertoja sanookin kirjoittavansa omaa lapsuudenaikaista mielikirjaansa Melukylän lapsia. Sillä emmeköhän aina halua kirjoittaa niitä kirjoja, joita olemme paljon lukeneet.
ERITYISELLÄ HARTAUDELLA Õnnepalu kuvaa luontoa. Ekologiaa ja kasvitiedettä opiskellut kirjailija kirjoittaa Paratiisin puutarhojen ja luonnon puista ja kukista, niiden väriloistosta ja antimista. Hän kirjoittaa Paratiisin eläimistä, lehmistä, lampaista, kissoista ja koirista, ja metsän eläimistä ja linnuista Paratiisin pelloilla, pihoilla ja rannoilla.
Tavan takaa kertojan katse kiinnittyy Paratiisia rajaavaan suurten kuusten rivistöön ja korva herkistyy kuuntelemaan meren kohinaa. Muistojen kirjaamisen katkaisevat myös huomiot säästä ja sen muutoksista, sillä Paratiisissa säät voivat todella muuttua varoittamatta ennakkoon, ja monta kertaa päivässä.
Jotain Paratiisista kuitenkin puuttui: kenelläkään siellä asuvalla ei ollut lapsia. Kertoja nostaa tilanteen esiin monta kertaa ottamatta siihen silti kummemmin kantaa. Onko lasten puuttuminen selitys Paratiisin autioitumiseen? Onko Paratiisi juuri siksi kokenut syrjäseudun tavanomaisen kohtalon?
Kertoja kuitenkin kiistää surevansa Paratiisin kuihtumista. Hän on nostalginen mutta ei murheellinen. Paratiisi on tallella hänen kokemuksissaan ja muistoissaan, ja kukat tuoksuvat edelleen, kun lämpimän päivän iltana niille kaadetaan vettä - - ja kun ne niitetään kedolla. Jossain ja jolloinkin, aina.
Kirjoittaja jatkaa suorastaan raamatulliseen sävyyn: Jos minulla onkin suru ja sydämeeni hiukkasen koskee, niin tämän yhden asian vuoksi: että koko maailma on niin muuttuvainen, mutta me kaipaamme pysyvyyttä ja etsimme sitä muuttuvaisesta maailmasta, missä sitä ei ole, ja suremme, jos emme sitä löydä.
HARVASTA KIRJASTA tulee yhtä hyvä olo kuin Tõnu Õnnepalun Paratiisista. Õnnepalu kirjoittaa arjesta juhlaa ja löytää vähästä runsauden.
Paratiisia ei oikeastaan lue vaan kuuntelee. Tuntuu kuin istuisi Kivirängan Ellan talossa ja kuuntelisi kertojan rauhallista puhetta Paratiisin entisestä elämänmenosta. Puheenomaisuus ja muistelu sallivat palata jo aiemmin sanottuun, kertoa sama uudelleen, hellittää tiukasta jäsentelystä ja juonen kuljetuksesta, pysähdellä ja jäädä miettimään.
Paratiisia on luettava kiireettä, kerronnan rytmiä noudattaen. Hitauteen pakottavat myös kertojan filosofoinnit elämän luonteesta ja ihmisen osasta. Kertojan tyyneyttä ja tyytyväisyyttä huokuva elämänasenne säteilee lukijaankin, ja hänen kiitollisuutensa levittäytyy kaikkialle kuin koivuntervantuoksuinen savu helluntaiaaton iltaan lämpenevästä saunasta,
kun vielä kerran saan täällä Paratiisissa kesäisenä lauantai-iltana lämmittää saunaa ja kantaa kaivosta vettä, niin että sitä loiskahtaa myös varpaille. Mutta näin oli ja samoin tulee aina olemaan: vielä kerran. Ja tämäkin on täydellistä.
Tönu Õnnepalun Paratiisi on liian hyvä kirja kertalukemisiksi. Siihen on aivan pakko palata.
PS. Paratiisin muutoin luonnonäänien täyttämässä maailmassa muistelija kuuntelee usein paria musiikkikappaletta. Ne ovat Arvo Pärtin Für Alina ja Spiegel im Spiegel. Todetkaapa itse, kuinka erinomaisesti Pärtin minimalismi sopii Õnnepalun Paratiisin teemoihin ja ajatuksiin.
Hyvän elämän jäljillä
Tõnu Õnnepalun Paratiisi on hitaan lukijan onnela
Tämä on hiljaista laulua sen muistoksi ja niiden muistoksi, mikä oli ja ketkä olivat. - Näin luonnehtii virolaiskirjailijan Tõnu Õnnepalun Paratiisi-romaanin kertoja kirjoittamismotiivinsa. Kertoja on käymässä nuoruudenaikaisilla asuinsijoillaan Hiidenmaan Ristnan niemellä ja kirjoittaa sieltä viikon ajan sähköpostia ystävälleen/rakkaalleen.
Tõnu Õnnepalun (s. 1962) kirjeromaani valottaa kirjoittajan Paratiisiksi niemeämän, nyt jo kuihtuneen kyläyhteisön elämää molemmin puolin suurta muutosta eli neuvostovallasta vapautumista. Kirjoittajan mielestä oikean vapauden aikaa elettiin silloin, kun uusi ei ollut vielä lopullisesti tullut eikä vanha lopullisesti lähtenyt.
Politiikkaa Paratiisissa on kuitenkin varsin vähän ja sekin lähinnä rivien välissä. Ihminen elää todistaakseen jostakin, väittää kertoja, joka itse haluaa nyt todistaa, millaista oli Paratiisissa hänen sinne kaksikymmentäviisivuotiaana tullessaan ja sittemmin nuorukaisesta aikuiseksi varttuessaan.
Hallitukset ja nimet muuttuvat, sanoo kertoja, mutta mielikuvat ja tuoksut eivät katoa. Luonteensa mukaisesti ne eivät voi kuulua kenellekään, olkoon raha ja hallitus minkälainen tahansa, ja meidän hyvä osamme on se, ettei kukaan voi ottaa niitä meiltä pois, eikä näin muodoin myöskään Paratiisiamme.
KIRJAN NIMESTÄ voisi päätellä, että elämä Paratiisissa on ollut pelkkää auvoa. Kun kertoja muistelee nuorta Paratiisin-aikaista itseään, hän tunnustaa, että niin ei kuitenkaan ole ollut. Nuorta ihmistä elämä pienessä merenrantayhteisössä pitkästyttää: mitään ei ole, mitään ei tapahdu, kukaan ei tule. Haluan pois. Haluan suureen maailmaan!
Vanhetessaan ihminen kuitenkin alkaa käsittää kokemustensa arvon. Kertoja on sitä mieltä, että kaikessa on loppujen lopuksi keveyttä ja anteliaisuutta ja kirkkautta, että kaikki menee paremmin kuin olemme suunnitelleet.
Näin ollen Paratiisi onkin nimensä väärti ja Paratiisi kirja onnesta. Elämä on ollut taloudellisesti köyhää ja niukkaa, mutta se on tarjonnut kaiken tarpeellisen ja kaupan päälle runsain mitoin aineetonta hyvää ja kaunista.
Õnnepalu kirjoittaa Paratiisissa asuneista ihmisistä ja heidän asumuksistaan, töistään ja askareistaan tarkasti kuin kansatieteilijä ja samalla hellästi kuin muistikuviensa särkymistä varoen. Uuniperunoiden hauduttaminen nostattaan lukijallekin veden kielelle, ja rannalta löytyvä hylkytavara mietityttää, miten sitä itse hyödyntäisi.
Paratiisin entiset asukkaat ovat jo lähes kaikki muualla tai kirkkomaalla, mutta turskanpyynnissään, heinänteossaan, omenatarhoissaan ja pihapuuhissaan he piirtyvät muistelijan eteen edelleen elävinä: Helmi ja Eduard, Feliks ja Laasin Kusti, Allikan Heino, Lembit... Kukaan tai mikään ei ole muistelijalle toista vähäarvoisempi.
Aidat, portit ja postilaatikot ovat yhtä tärkeitä muistettavia kuin mökit ja aitat, ja kirjan kansitaitoksissa paikat ja rakennukset havainnollistetaan vielä karttakuvapiirroksin kuin lastenkirjoissa. Kertoja sanookin kirjoittavansa omaa lapsuudenaikaista mielikirjaansa Melukylän lapsia. Sillä emmeköhän aina halua kirjoittaa niitä kirjoja, joita olemme paljon lukeneet.
ERITYISELLÄ HARTAUDELLA Õnnepalu kuvaa luontoa. Ekologiaa ja kasvitiedettä opiskellut kirjailija kirjoittaa Paratiisin puutarhojen ja luonnon puista ja kukista, niiden väriloistosta ja antimista. Hän kirjoittaa Paratiisin eläimistä, lehmistä, lampaista, kissoista ja koirista, ja metsän eläimistä ja linnuista Paratiisin pelloilla, pihoilla ja rannoilla.
Tavan takaa kertojan katse kiinnittyy Paratiisia rajaavaan suurten kuusten rivistöön ja korva herkistyy kuuntelemaan meren kohinaa. Muistojen kirjaamisen katkaisevat myös huomiot säästä ja sen muutoksista, sillä Paratiisissa säät voivat todella muuttua varoittamatta ennakkoon, ja monta kertaa päivässä.
Jotain Paratiisista kuitenkin puuttui: kenelläkään siellä asuvalla ei ollut lapsia. Kertoja nostaa tilanteen esiin monta kertaa ottamatta siihen silti kummemmin kantaa. Onko lasten puuttuminen selitys Paratiisin autioitumiseen? Onko Paratiisi juuri siksi kokenut syrjäseudun tavanomaisen kohtalon?
Kertoja kuitenkin kiistää surevansa Paratiisin kuihtumista. Hän on nostalginen mutta ei murheellinen. Paratiisi on tallella hänen kokemuksissaan ja muistoissaan, ja kukat tuoksuvat edelleen, kun lämpimän päivän iltana niille kaadetaan vettä - - ja kun ne niitetään kedolla. Jossain ja jolloinkin, aina.
Kirjoittaja jatkaa suorastaan raamatulliseen sävyyn: Jos minulla onkin suru ja sydämeeni hiukkasen koskee, niin tämän yhden asian vuoksi: että koko maailma on niin muuttuvainen, mutta me kaipaamme pysyvyyttä ja etsimme sitä muuttuvaisesta maailmasta, missä sitä ei ole, ja suremme, jos emme sitä löydä.
HARVASTA KIRJASTA tulee yhtä hyvä olo kuin Tõnu Õnnepalun Paratiisista. Õnnepalu kirjoittaa arjesta juhlaa ja löytää vähästä runsauden.
Paratiisia ei oikeastaan lue vaan kuuntelee. Tuntuu kuin istuisi Kivirängan Ellan talossa ja kuuntelisi kertojan rauhallista puhetta Paratiisin entisestä elämänmenosta. Puheenomaisuus ja muistelu sallivat palata jo aiemmin sanottuun, kertoa sama uudelleen, hellittää tiukasta jäsentelystä ja juonen kuljetuksesta, pysähdellä ja jäädä miettimään.
Paratiisia on luettava kiireettä, kerronnan rytmiä noudattaen. Hitauteen pakottavat myös kertojan filosofoinnit elämän luonteesta ja ihmisen osasta. Kertojan tyyneyttä ja tyytyväisyyttä huokuva elämänasenne säteilee lukijaankin, ja hänen kiitollisuutensa levittäytyy kaikkialle kuin koivuntervantuoksuinen savu helluntaiaaton iltaan lämpenevästä saunasta,
kun vielä kerran saan täällä Paratiisissa kesäisenä lauantai-iltana lämmittää saunaa ja kantaa kaivosta vettä, niin että sitä loiskahtaa myös varpaille. Mutta näin oli ja samoin tulee aina olemaan: vielä kerran. Ja tämäkin on täydellistä.
Tönu Õnnepalun Paratiisi on liian hyvä kirja kertalukemisiksi. Siihen on aivan pakko palata.
PS. Paratiisin muutoin luonnonäänien täyttämässä maailmassa muistelija kuuntelee usein paria musiikkikappaletta. Ne ovat Arvo Pärtin Für Alina ja Spiegel im Spiegel. Todetkaapa itse, kuinka erinomaisesti Pärtin minimalismi sopii Õnnepalun Paratiisin teemoihin ja ajatuksiin.
Kommentit
Lähetä kommentti