Tommi Kinnunen: Kaarna

7. joulukuuta 2015

Kesä Rambon kanssa 

Nadja Sumasen palkittu nuortenkirja tekee hyvää kaikenikäisille

Nadja Sumanen: Rambo. Otava 2015. 238 s.

"Rambo on minulta rakkaudentunnustus näille pojille, joita olen elämässäni saanut kohdata", sanoo toimintaterapeuttina toimiva ja vastikään Finlandia Juniorilla palkittu Nadja Sumanen lehtihaastattelussaan. Rambo on hänen esikoiskirjansa. Se on jo aiemmin voittanut Otavan nuortenromaanikilpailun, ja Kansallisteatterissa siitä nähdään aivan näinä päivinä ensi-iltanäytelmä.

Romaanin päähenkilö on ADHD-diagnoosilla leimattu 14-vuotias levoton Rambo. Hän on käynyt terapiassa ja saanut tarkkaavaisuushäiriöönsä lääkitystä, mutta Nadja Sumanen kuvaa minäkertoja-sankarinsa hyvinkin tavalliseksi, hankalassa elämänvaiheessa kipuilevaksi nuoreksi, joka sitä paitsi näkee tilanteensa ympäristöään paremmin:

Olin ollut viime vuodet niin sanottuna integroituna oppilaana normaaliryhmässä. Toimenpiteen pyhä tarkoitus oli sulattaa hankala aines tavalliseen massaan. -- Käytännössä integraatio tarkoitti olemista ei-toivottuna yksilönä ennakkoluuloisten ja usein ahdasmielisten ikätovereiden ja opettajien joukossa Se ei sulattanut minua eikä tehnyt minusta normaalimpaa. Sen sijaan aloin ymmärtää, että normaalius oli vain käsite, joka muovautui milloin miksikin riippuen siitä, kuka sitä kulloinkin muotoili.

Rambon "epänormaalius" johtuu paljolti hänen elämänsä jatkuvasta epävarmuudesta. Kun isätön yksinhuoltajan poika on yrittänyt vuodesta toiseen pönkittää masentunutta äitiään, tulla toimeen hänen vaihtuvien miessuhteidensa kanssa ja kaapia jostain jotain syötävääkin, ei ihme, että hänen koulukäytöksensä ei ole ollut ihan opetussuunnitelmien mukaista.

Ratkaiseva muutos Rambon elämässä tapahtuu, kun hän joutuu viettämään kesää Rotan eli äidin tämänkertaisen miesystävän vanhempien Annikin ja Erkin kesäpaikassa. Annikista ja Erkistä tulee hänelle ihmisiä, jotka hyväksyvät hänet sellaisenaan ja uskovat hänestä hyvää. Kesän myötä suhde myös epäilyttävältä vaikuttavaan Rottaan eli Ristoon muuttuu, ja jonkilaista romantiikkaakin on ilmassa, kun kireät välit mummolaansa jätetyn samanikäisen Liinan kanssa pikku hiljaa hellittävät.

RAMBON  yhteydessä on monesti viitattu Anna-Leena Härkösen Häräntappoaseeseen, ja kieltämättä romaanien asetelmista löytyy yhtenevyyksiä. Rambossa maailma on kuitenkin nuorelle päähenkilölle rankempi, eikä siinä ole kyse vain aikuistumisriiteistä. Sumanen ei silti syyttele ketään eikä mitään, päinvastoin. Aikuistenkin elämässä on asioita, joiden sulattelussa on ollut ja on edelleen vaikeuksia ja jotka tavalla tai toisella säätelevät heidän käyttäytymistään.

Nadja Sumanen ei kirjoita elämänohjeita, mutta niitä voi itse kukin lukea henkilöiden ajatuksista ja käytöksestä: Annikin seurassa oli helppo ja hyvä olla. Se oli aikuiseksi jotenkin viaton. Se ei teeskennellyt olevansa yhtään enempää kuin oli, mikä antoi toisellekin luvan olla oma itsensä, ihan sellaisenaan. Tai: Erkki ei turhia puhunut, mutta ei se poissaolevakaan ollut. Ristossa oli häivähdys samanalaista.

Muutenkin romaani painottaa tavallisen elämisen ja olemisen tärkeyttä. Rambolla on hyvä olla, kun hänen päivänsä ovat järjestyksessä, kun häneen luotetaan, kun hän saa toimitella yhtä ja toista hyödyllistä tai mukavaa ja kun hän saa innostuessaan kieltojen sijasta vastakaikua ja kannustusta.

Rambon suhde sairaaseen äitiin on kaksijakoisenakin pohjimmiltaan lämmin. Äiti ei laiminlyö poikaansa tahallaan, ja kirjailija näyttää liikuttavasti, kuinka äiti sairaimmillaankin on pojalleen rakas ja korvaamaton. On vain kovin raskasta olla aina reipas ja toivoa ja toivoa...

Mutta jos se olisi totta, jos äiti paranisi, voisin ehkä jonakin päivänä elää niin kuin muutkin. Vähemmän reippaana. Ei tarvitsisi olla niin varuillaan eikä hävetä eikä pelätä niin montaa asiaa.


PAIKKAANSA MAAILMASSA etsii romaanissa yksi jos toinenkin, ja isättömyyttä ja äidittömyyttä on monenlaista. Mutta synkäksi romaani ei käänny pahimmissakaan kaarteissa. Aina jostain pilkottaa pelastava ripaus toivoa, tahtoa ja huumoria, ja taas maailma on muuttunut hitusen paremmaksi paikaksi jatkaa eteenpäin.

Vanhat jaksavat elämänkokemuksensa sitkistäminä, nuoret tulevaisuuteensa uskoen. Rambo on ihastuttava yhdistelmä järkevää realistia ja hassua idealistia. Hän ymmärtää lähtökohtansa mutta ei marise kohtaloaan, ei edes elokuvasankarilta napattua eriskummallista nimeään.

Yksi hänen intohimoistaan on roikkua milloin missäkin. Kyse ei ole pelkästä urheilusuorituksesta, vaikka hän samalla yrittääkin tehdä roikkumisen maailmanennätystä:

Kuva: Arto Wiikari

Musta tuntuu usein siltä kuin olisin maan sisässä upoksissa, jotenkin syvemmällä kuin muut. Kun riippuu, on ilmassa ja voi antaa jalkojen heilua vapaana. Pystyy hallitsemaan ruumistaan ja painovoimaa. Se antaa niin kuin toivoa. Asioille voi tehdä jotain.

Asioille voi tehdä jotain. Siinä oikeastaan on Nadja Sumasen Rambon perusajatus. Ja jos ei voi, sellaiset asiat on paras heittää mielestään.

Rambo on oikein tervetullut tuttavuus nuortenkirjamarkkinoilla. Fantasiakirjallisuuden tulvaa on välillä hyvä väistää suomalaiselle mökkilaiturille ja sukeltaa sympaattisen Rambon jäljessä virkistävään järviveteen.


PS. Tämänlaista innostusta nuortenkirjojen parissa olen viimeksi kokenut lukiessani Jussi Siirilän raikkaalla satiirilla höystettyä Topelius-palkintoehdokasta Barrikadikesä (2013).