23. marraskuuta 2015
Kari Aronpuro, leikittelevä runoilija
Aronpuron trilogia on seikkailijan aarreaitta
David Markson: Lukijan luomislukko. Suom. Kari Aronpuro ja Silja-Maaria Aronpuro. ntamo 2015. 202 s.
Kari Aronpuro: Kääntäjän floppi. ntamo 2015. 200 s.
Kari Aronpuro: Aperitiff - avoin kaupunki. Kolmas laajennettu painos. ntamo 2015.
Kari Aronpuron kollaasiromaanin Aperitiff - avoin kaupunki ilmestymisestä on viisikymmentä vuotta. "Mielenkiintoisen kokeilun" vastaanotto vaihteli aikanaan kehuista kauhisteluun. Päivälehtikritiikki kiitti, mutta mm. Kemin kirjastoon, Aronpuron myöhempään työpaikkaan, "humpuukia" ei suostuttu hankkimaan.Nyt tuota kokeilua on juhlistettu uudella kolmannella painoksella ja Jyväskylän yliopistossa äskettäin järjestetyllä juhlaseminaarilla.
Kun Aperitiffista 1970-luvun lopulla otettiin toinen painos, kirjailija lisäsi siihen lehtikritiikkejä, Kemin kirjasodan dokumentteja ja päiväkirjamerkintöjään. Näin teokseen avautui kiinnostavia uusia ja hupaisiakin näkökulmia. Kolmanteen painokseen lisätyt sivut ovat uusi mukava tiedollinen lisä.
Aperitiffin uuslukua suosittelee mielellään. Romaani vaikuttaa edelleen läjityyppinsä onnistuneelta edustajalta eikä tunnu lainkaan vaikeasti lähestyttävältä. Lisäksi se tarjoaa hyvän vertailukohteen Aronpuron kirjailijantyössä ja kollaasiromaanissa yleisemminkin tapahtuneisiin muutoksiin.
ARONPURO puhuu Aperitiffin jälkisanoissa trilogiasta. Siihen kuuluvat viisikymppisen Aperitiffin lisäksi isä Karin ja tytär Silja-Maaria Aronpuron suomentama yhdysvaltalaisen David Marksonin kokeellinen romaani Lukijan luomislukko (Reader´s Block) ja Aronpuron tämänsyksyinen, Marksonin romaanin pastissiksi kirjoitettu Kääntäjän floppi.
Aperitiffin jälkeen kannattaa seuraavaksi tarttua Marksoniin.
Parisenkymmentä vuotta sitten ilmestynyt Reader's Block, ensimmäinen David Marksonin (1927-2010) neljän romaanin sarjasta, ei ole lukijalle mikään helppo sulateltava, ja kääntäjät kuvaavat sitä vaativaksi myös suomentajalle. Kun sirpaleista rakentuvassa romaanissa ei saa tukea kontekstista, kääntämisestä tulee paljolti yksittäisten fragmenttien tunnistusta, kääntäjien sanoin raakaa tiedonhakua. Hiukan helpotusta on heidän mukaansa tarjonnut se, että osan teksteistä on aiheellisesti voinut jättää lähtökielelle.
Hidas eteneminen, lukeminen ja kääntäminen, on ja on ollut kuitenkin vaivansa väärtti.
Lukijan luomislukko on emotionaalisesti ja älyllisesti palkitsevaa luettavaa. Se on tyhjentymätöntä löytöretkeilyä ja piiloleikkiä, etsimistä, eksymistä, yllättäviä kohtaamisia, tunnistuksia ja keksimisen iloa.
Markson kyseenalaistaa rajusti perinteisen romaanimuodon. Jonkinlaisen käsityksen kirjallisuus- ja taideanekdooteista ja -lainauksista koostuvasta romaanista saa, kun tietää sen synnystä. Kääntäjät kertovat Marksonin rakentaneen romaaninsa keräämällä ja järjestämällä erilaisia fragmentteja luettelokorteille kenkälaatikkokansiin. Lopputulos näyttää esimerkiksi tältä:
Grayn elegiassa on 128 säettä. Garyltä meni seitsemän vuotta sen kirjoittamiseen.
Giacometti sanoi kerran, että jos hänen olisi pakko valita, hän pelastaisi kissan palavasta talosta ennemmin kuin rembrandtin.
Vanhenen. Olen ollut sairaaloissa. Haluanko kirjoittaa tietyistä asioista?
On myönnettävä, että Lukija on käytännössä "minä" tuollaisissa kohdissa. Oletettavasti hän ei kuitenkaan ole "minä" useammissa muissa kohdissa.
Kerran riidellessään juovuspäissään vaimonsa kanssa Paul Verlaine heitti heidän kolmekuisen poikansa seinään.
Peukaloituja sivuja: luettu ja luettu. Kuka on mennyt tästä ennen minua?
Tuomas Akvinolainen oli antisemiitti.
ROMAANIN RAKENNE vaikuttaa aluksi mielivaltaiselta mutta joustaa kyllä monessa asiassa perinteisen romaanin suuntaan.
On kyse luomistapahtumasta, jossa joku Minä/Lukija suunnittelee kirjoittavansa Päähenkilön/itsensä elämästä. Samalla kun hän miettii erilaisia vaihtoehtoja, fragmentit alkavat kertoa jotain hänestä itsestään. Minä, Lukija, Päähenkilö ja ilmeisesti myös Markson tuntuvat olevan yksi ja sama hahmo, jonka luonteesta, elämästä ja ympäristöstä raottuu vähitellen yhtä ja toista merkille pantavaa.
Rakenne on tarkoin harkittu. Toisto ja yksittäisten motiivien vähittäinen kehittely erottuvat rakenteluratkaisuista selvimmin. Tematiikka sitoo osat kokonaisuudeksi. Yksinäisyyden, vanhenemisen, kuoleman ja kirjoittamisen teemat nousevat esiin jo alkulehdillä. Loppua kohden romaaniin tulee myös traditionaalista jännitettä: miten tässä oikein käy?
KARI ARONPURON Kääntäjän floppi on Lukijan luomislukon kaltainen elämys. Se on luettavissa, kuten trilogian osat yleensä, myös itsenäisenä, mutta pastissina sen lukumahdollisuudet avartuvat tietysti entisestään.
Kääntäjän floppi on kansikuviaan myöten (Banks L. Stepburn!) aronpurolaista käsityötaidetta. Erilaisia lähdetekstejä kopioiva, muokkaava ja järjestelevä runoilija on löytänyt Marksonista ilmiselvän sielunveljen ja osoittaa hänelle arvostustaan rakentamalla materiaalistaan samankaltaisen henkilökohtaisen mosaiikkinsa.
Kääntäjän flopin takakannessa lainataan Bahtinia: Jokainen teksti rakentuu sitaattien mosaiikkina, jokainen teksti on imenyt itseensä toisia tekstejä ja jokainen teksti on muunnos toisista teksteistä. - Pastississa tuo muuntuminen muuttuu tietyiltä osin tietoiseksi ja näkyväksi. Satunnainen otos Aronpurolta puhuu puolestaan:
Erehdykset ovat iloisia, totuus on helvetillinen.
Camus.
Hakkuuaukio.
Hän on nyt seitsemänkymmenenviiden vuoden ikäinen vanhus.
Yrjö Jylhän isä oli tiilitehtailija.
Päähenkilö on nyt puolitiessä, tunnelissa Schelden ali. Hän on tullut Antwerpeniin käydäkseen runoilija Paul van Ostaijenin haudalla.
Kohtaavatko miljoonien pakolaisvirrat matkailualan miljardi-investoinnit?
Pelle Svanslös till Maja Gräddnos: "Varför ej!"
Yhtymäkohtien ja erojen etsiminen ja löytäminen on oleellinen osa lukunautintoa. Missä ja miten Aronpuro lähtee omille teilleen? Millaisin seurauksin? Millaisen kuvan itsestään antaa hänen romaaninsa keskushahmo Minä/Lukija/Päähenkilö/Kääntäjä/kertoja? Mitä yhtäläisyyksiä on teemoissa ja niiden käsittelytavoissa? Äänilajien vaihtelu. Vakavuus, groteskius, nauru? Onko lopputulemassa eroja?
Silti nautin vähintään yhtä paljon romaanin maailman, keskushahmon ja hänen katsomustensa kanssa askaroinnista sellaisenaan, ilman Markson-kehystä. Marksonin jälkeen flopin materiaali on usein ihastuttavan kotoista ja tunnistamattomanakin tutun aronpurolaista, ja mikä parasta esikuvansa raskasmielisyyden floppi taittaa tavan takaa leikillä ja huumorilla.
Floppaaja ylittää riman reilusti, eikä Kääntäjälläkään ole mitään hätää. Kiitos ja onnittelut kaikille osallisille!
Kari Aronpuron kollaasiromaanin Aperitiff - avoin kaupunki ilmestymisestä on viisikymmentä vuotta. "Mielenkiintoisen kokeilun" vastaanotto vaihteli aikanaan kehuista kauhisteluun. Päivälehtikritiikki kiitti, mutta mm. Kemin kirjastoon, Aronpuron myöhempään työpaikkaan, "humpuukia" ei suostuttu hankkimaan.Nyt tuota kokeilua on juhlistettu uudella kolmannella painoksella ja Jyväskylän yliopistossa äskettäin järjestetyllä juhlaseminaarilla.Kun Aperitiffista 1970-luvun lopulla otettiin toinen painos, kirjailija lisäsi siihen lehtikritiikkejä, Kemin kirjasodan dokumentteja ja päiväkirjamerkintöjään. Näin teokseen avautui kiinnostavia uusia ja hupaisiakin näkökulmia. Kolmanteen painokseen lisätyt sivut ovat uusi mukava tiedollinen lisä.
Aperitiffin uuslukua suosittelee mielellään. Romaani vaikuttaa edelleen läjityyppinsä onnistuneelta edustajalta eikä tunnu lainkaan vaikeasti lähestyttävältä. Lisäksi se tarjoaa hyvän vertailukohteen Aronpuron kirjailijantyössä ja kollaasiromaanissa yleisemminkin tapahtuneisiin muutoksiin.
ARONPURO puhuu Aperitiffin jälkisanoissa trilogiasta. Siihen kuuluvat viisikymppisen Aperitiffin lisäksi isä Karin ja tytär Silja-Maaria Aronpuron suomentama yhdysvaltalaisen David Marksonin kokeellinen romaani Lukijan luomislukko (Reader´s Block) ja Aronpuron tämänsyksyinen, Marksonin romaanin pastissiksi kirjoitettu Kääntäjän floppi.
Aperitiffin jälkeen kannattaa seuraavaksi tarttua Marksoniin.
Parisenkymmentä vuotta sitten ilmestynyt Reader's Block, ensimmäinen David Marksonin (1927-2010) neljän romaanin sarjasta, ei ole lukijalle mikään helppo sulateltava, ja kääntäjät kuvaavat sitä vaativaksi myös suomentajalle. Kun sirpaleista rakentuvassa romaanissa ei saa tukea kontekstista, kääntämisestä tulee paljolti yksittäisten fragmenttien tunnistusta, kääntäjien sanoin raakaa tiedonhakua. Hiukan helpotusta on heidän mukaansa tarjonnut se, että osan teksteistä on aiheellisesti voinut jättää lähtökielelle.Hidas eteneminen, lukeminen ja kääntäminen, on ja on ollut kuitenkin vaivansa väärtti.
Lukijan luomislukko on emotionaalisesti ja älyllisesti palkitsevaa luettavaa. Se on tyhjentymätöntä löytöretkeilyä ja piiloleikkiä, etsimistä, eksymistä, yllättäviä kohtaamisia, tunnistuksia ja keksimisen iloa.
Markson kyseenalaistaa rajusti perinteisen romaanimuodon. Jonkinlaisen käsityksen kirjallisuus- ja taideanekdooteista ja -lainauksista koostuvasta romaanista saa, kun tietää sen synnystä. Kääntäjät kertovat Marksonin rakentaneen romaaninsa keräämällä ja järjestämällä erilaisia fragmentteja luettelokorteille kenkälaatikkokansiin. Lopputulos näyttää esimerkiksi tältä:
Grayn elegiassa on 128 säettä. Garyltä meni seitsemän vuotta sen kirjoittamiseen.
Giacometti sanoi kerran, että jos hänen olisi pakko valita, hän pelastaisi kissan palavasta talosta ennemmin kuin rembrandtin.
Vanhenen. Olen ollut sairaaloissa. Haluanko kirjoittaa tietyistä asioista?
On myönnettävä, että Lukija on käytännössä "minä" tuollaisissa kohdissa. Oletettavasti hän ei kuitenkaan ole "minä" useammissa muissa kohdissa.
Kerran riidellessään juovuspäissään vaimonsa kanssa Paul Verlaine heitti heidän kolmekuisen poikansa seinään.
Peukaloituja sivuja: luettu ja luettu. Kuka on mennyt tästä ennen minua?
Tuomas Akvinolainen oli antisemiitti.
ROMAANIN RAKENNE vaikuttaa aluksi mielivaltaiselta mutta joustaa kyllä monessa asiassa perinteisen romaanin suuntaan.
On kyse luomistapahtumasta, jossa joku Minä/Lukija suunnittelee kirjoittavansa Päähenkilön/itsensä elämästä. Samalla kun hän miettii erilaisia vaihtoehtoja, fragmentit alkavat kertoa jotain hänestä itsestään. Minä, Lukija, Päähenkilö ja ilmeisesti myös Markson tuntuvat olevan yksi ja sama hahmo, jonka luonteesta, elämästä ja ympäristöstä raottuu vähitellen yhtä ja toista merkille pantavaa.
Rakenne on tarkoin harkittu. Toisto ja yksittäisten motiivien vähittäinen kehittely erottuvat rakenteluratkaisuista selvimmin. Tematiikka sitoo osat kokonaisuudeksi. Yksinäisyyden, vanhenemisen, kuoleman ja kirjoittamisen teemat nousevat esiin jo alkulehdillä. Loppua kohden romaaniin tulee myös traditionaalista jännitettä: miten tässä oikein käy?
KARI ARONPURON Kääntäjän floppi on Lukijan luomislukon kaltainen elämys. Se on luettavissa, kuten trilogian osat yleensä, myös itsenäisenä, mutta pastissina sen lukumahdollisuudet avartuvat tietysti entisestään.Kääntäjän floppi on kansikuviaan myöten (Banks L. Stepburn!) aronpurolaista käsityötaidetta. Erilaisia lähdetekstejä kopioiva, muokkaava ja järjestelevä runoilija on löytänyt Marksonista ilmiselvän sielunveljen ja osoittaa hänelle arvostustaan rakentamalla materiaalistaan samankaltaisen henkilökohtaisen mosaiikkinsa.
Kääntäjän flopin takakannessa lainataan Bahtinia: Jokainen teksti rakentuu sitaattien mosaiikkina, jokainen teksti on imenyt itseensä toisia tekstejä ja jokainen teksti on muunnos toisista teksteistä. - Pastississa tuo muuntuminen muuttuu tietyiltä osin tietoiseksi ja näkyväksi. Satunnainen otos Aronpurolta puhuu puolestaan:
Erehdykset ovat iloisia, totuus on helvetillinen.
Camus.
Hakkuuaukio.
Hän on nyt seitsemänkymmenenviiden vuoden ikäinen vanhus.
Yrjö Jylhän isä oli tiilitehtailija.
Päähenkilö on nyt puolitiessä, tunnelissa Schelden ali. Hän on tullut Antwerpeniin käydäkseen runoilija Paul van Ostaijenin haudalla.
Kohtaavatko miljoonien pakolaisvirrat matkailualan miljardi-investoinnit?
Pelle Svanslös till Maja Gräddnos: "Varför ej!"
Yhtymäkohtien ja erojen etsiminen ja löytäminen on oleellinen osa lukunautintoa. Missä ja miten Aronpuro lähtee omille teilleen? Millaisin seurauksin? Millaisen kuvan itsestään antaa hänen romaaninsa keskushahmo Minä/Lukija/Päähenkilö/Kääntäjä/kertoja? Mitä yhtäläisyyksiä on teemoissa ja niiden käsittelytavoissa? Äänilajien vaihtelu. Vakavuus, groteskius, nauru? Onko lopputulemassa eroja?
Silti nautin vähintään yhtä paljon romaanin maailman, keskushahmon ja hänen katsomustensa kanssa askaroinnista sellaisenaan, ilman Markson-kehystä. Marksonin jälkeen flopin materiaali on usein ihastuttavan kotoista ja tunnistamattomanakin tutun aronpurolaista, ja mikä parasta esikuvansa raskasmielisyyden floppi taittaa tavan takaa leikillä ja huumorilla.
Floppaaja ylittää riman reilusti, eikä Kääntäjälläkään ole mitään hätää. Kiitos ja onnittelut kaikille osallisille!
Kommentit
Lähetä kommentti