15. marraskuuta 2015
Naisia kahden kuoleman välissä
Laura Lindstedt: Oneiron. Fantasia kuolemanjälkeisistä sekunneista. Teos 2015. 440 s.
Ei ollut yllätys, että Laura Lindstedtin toinen romaani Oneiron nimettiin vuoden Finlandia- palkintoehdokkaaksi, siinä määrin sitä on hehkutettu useassakin lehdessä. Lindstedtin esikoinen Sakset (2007) oli sekin aikanaan ehdokaslistalla, mutta Oneironin herättämä innostus on ihan toista luokkaa.
Mistä tässä toisaalta taiturilliseksi ylistetyssä ja toisaalta vaikeaksi mainitussa romaanissa oikein on kyse?
ONEIRONISTA käytettiin jossain lehtikritiikissä mielestäni romaania hyvin kuvavaa sanaa ajatusrakennelma. Kirjailija on valinnut henkilöikseen seitsemän naista eri puolilta maailmaa. He ovat eri-ikäisiä ja elämänkokemukseltaan, kieleltään ja kulttuuriltaan erilaisia. Yhteistä heille on, että he kaikki ovat kuolleet ja kohtaavat toisensa jonkinlaisessa kuolemanjälkeisessä hetkellisessä välitilassa ennen lopullista haihtumistaan. Idea on mainio.
Moskovalainen pääkirjanpitäjä Polina, marseillelainen hienostorouva Nina, hollantilainen syöpäpotilas Wlbgis, senegalilainen kaunotar Maimuna, itävältalainen teini Ulrike, brasilialainen sydänsiirtopotilas Rosa ja newyorkilainen performanssitaiteilija Shlomith joutuvat kuoltuaan laboratorion kaltaiseen kliiniseen tilaan, jossa kirjailija tarkkailee heidän käyttäytymistään kuin tutkija ikään.
Fantasian ystävät viehättynevät tyhjään valkeuteen joutuneen joukon visuaalisesti vaikuttavasta hiipumisen kuvauksesta. Rationalisteille taas on tarjolla satunnaisen naisyhteisön reaktioiden ja kommunikoinnin tarkkuutta vaativaa seurantaa. (Ei ole yllätys, että kirjailijalla on kommunikoinnin ongelmista tekeillä myös väitöskirja.)
Mutta tutkimusmaisessa asetelmassa on myös vaaransa. Olen aina hiukan varuillani, kun kirjailijat ilmoittavat tutkivansa romaanissaan sitä tai tätä. Ettei vain kävisi niin, että tutkimusasetelman rakentelu ja tutkiminen syrjäyttävät elämän ja eläytymisen.
Lindstedt välttää tuon sudenkuopan mielenkiintoisilla henkilöhahmoillaan ja heidän kohtaloillaan. Tosiasiassa romaanissa tuonpuoleinen jää sivumäärältään huomattavasti vähemmälle kuin tämänpuoleinen.
ONEIRON on feministinen romaani. Kaikki seitsemän naista ovat tavalla tai toisella miehisen maailman uhreja. Mutta heistä löytyy myös sen pelisääntöjen vastustusta ja nyt, välitilassa, loppujen lopuksi ihailtavaa keskinäistä solidaarisuutta. Hyvä kuolema kaikille, siskot!
Ruumiillisuus nousee jo romaanin aiheen vuoksi esiin jatkuvasti, mutta erityistarkkailussa naisen ruumis on performanssitaiteilija Shlomithin yhteydessä.
Yhteisön ja koko romaaninkin johtohahmoksi erottuva Shlomith on anorektikko, jolle itsensä kuihduttaminen on kannanotto juutalaisuuteen ja sen sääntöviidakkoon. Shlomithin luento juutalaisuuden ja anoreksian suhteesta on hyvä esimerkki Lindstedtin viljelemistä perinteisen romaanikerronnan poikkeamista, piristävistä, vaikkakin nykyään jo varsin tavallisista "erikoisuuksista".
Kokeilevuutta pelkääville kannattaa kertoa, että Lindstedt huolehtii kyllä myös jännitteestä, vaikka romaanissa ei sinänsä paljon tapahdukaan. Jos alku tuntuu hankalalta, loppu vie väkisin mukanaan. On pakko tietää, miten itse kukin on nykyiseen olotilaansa joutunut.
HENKILÖASETELMA tuo Oneironiin kiinnostavaa värikkyyttä. Lindstedt luo henkilöistään taitavasti sekä poikkeustapauksia, jonkinasteisia friikkejä, että hyvinkin tavallisia naisia. Heistä jokainen kävisi oman romaaninsa päähenkilöksi.
Nyt heillä on kuitenkin vain yhteisön yhden jäsenen rooli, ja henkilökuvat jäävät sen vuoksi tarkoituksellisen aukkoisiksi. Samasta syystä monia naisten kohtaloihin linkittyviä yhteiskunnallisia ilmiöitä voidaan pelkästään sivuta.
 |
| Kuva: Heini Lehväslaiho |
Näinkin Oneironissa on niin hurja määrä monenlaista tietoa ja sulateltavaa, että ymmärrän hyvin kommentit romaanin vaikeudesta. Mutta täytyykö romaanista nauttiakseen ymmärtää kaikki ja heti? Eikö meiltä jää jokaisesta kirjasta aina paljon ymmärtämättä tai myöhemmin ymmärrettäväksi?
Kommentit
Lähetä kommentti