Anna-Riikka Carlson: Rakas Eeva Kilpi. Nämä juhlat jatkuvat vielä

 

"Siis kauneutta on. / Rakkautta on. / Iloa on."

Anna-Riikka Carlson: Rakas Eeva Kilpi. Nämä juhlat jatkuvat vielä. WSOY 2924. 456 s.

Otsikkoni säkeet ovat lainaus Eeva Kilveltä (s. 1928), vaikka poiminkin ne tähän Anna-Riikka Carlsonin kirjasta Rakas Eeva Kilpi. Sen alaotsikko vakuuttaa: Nämä juhlat jatkuvat vielä.

WSOY:n kotimaisen kaunokirjallisuuden kustantaja Anna-Riikka Carlson (s.1974) kertoo aloittaneensa säännölliset vierailut Eeva Kilven luona kuutisen vuotta sitten Kilven ollessa 90-vuotias. Kirjailija ja kustantaja ystävystyivät, ja Carlsonin vierailuistaan tekemät muistiinpanot alkoivat muuttua kirjeiksi. Kun Carlson luki niitä Kilvelle, kirjailija ehdotti, että niistä tehtäisiin kirja.

Aluksi kirjasta piti tulla ystävien yhteinen, mutta kirjailijan voimavarojen huvetessa päätettiin, että kirjan tekijä on Carlson. Teoksen pääosassa on kuitenkin Eeva Kilpi, vaikka Carlson kertoo keskeiseksi teemakseen valaista kahden eri-ikäisen ihmisen syvenevää ystävystymistä ja tekstissä liikutaan sen vuoksi paljon myös Carlsonin elämässä, ihmissuhteissa ja ajatuksissa.

RAKAS EEVA KILPI ei siis ole varsinainen elämäkerta. Siinä kyllä käydään kuvaliitteineen läpi Kilven elämänkaarta, siteerataan hänen teoksiaan, puhutaan niiden vastaanotosta ja kerrotaan hänen ajatuksiaan kirjallisuudesta ja maailmasta. Kirjoittaja ei kuitenkaan häivytä omaa läsnäoloaan, vaan keskiössä ovat yhteiset hetket ja niiden anti molemmille osapuolille.

Carlson näyttää avoimesti, miten kovasti arvostaa ja ihailee Eeva Kilpeä ja hänen tuotantoaan. Varsinkin kirjan alkupuolella kirjoittajan vakuuttelu, haltioituminen ja jatkuva juhlan tunnun korostaminen ovat niin näkyvillä, että se melkein häiritsee. Melkein.

Sillä jollain merkillisellä tavalla tämä peittelemätön lämpö, tunteikkuus ja toistelu päihittävät vastustelun ja pitävät huomassaan, niin että sen soisi jatkuvan ja jatkuvan. Kokee itsekin kiintyvänsä fyysisesti haurastuvaan kirjailijaan ja kuuntelee tarkalla korvalla kaikkia hänen sanomisiaan ja sanomatta jättämisiään.

Carlson luonnehtii kirjallisia tavoitteitaan: En väitä kirjassa mitään enkä kertaa elämänvirtaasi pysähtymällä käänteentekeviin kohtiin. Kirjoitan kaikesta, mistä olemme keskustelleet ja mistä sinä olet kirjoittanut. Ja mitä minä olen tästä kaikesta ajatellut. - - Haluaisin yrittää nähdä sinut niin, että mikään sinulle tärkeä ei unohtuisi.  

Ja tärkeää on runsaasti.

RUNOILIJA, PROSAISTI, LUONNONSUOJELIJA, eläinoikeustaistelija, naisen elämän kuvaaja ja sukupuolten välisen tasa-arvon puolestapuhuja, evakko ja Karjalaan kaipaava ja sitä teoksissaan syvästi kuvaava kirjailija, listaa Carlson Eeva Kilven toimia ja persoonaa, eikä siinäkään ole kaikkea. Ehkä kuitenkin juuri nuo puolet nousevat kirjassa näkyvimmin esiin.

Suhteessaan luontoon, eläimiin, rauhan asiaan ja tasa-arvoon Eeva Kilpi on ollut rohkea edelläkävijä ja taistelija. Niiden tärkeys nousee selkeästi esiin ystävysten kohtaamisissa. Carlson tallentaa tarkasti Kilven repliikkejä, mutta erityisesti huomiota kiinnittää hänen taitonsa ottaa avukseen lainauksia Kilven tuotannosta, aiemmista kommenteista ja muistikirjoista.

Jo muistikirjassaan vuodelta 1976 Kilpi nimeää yhdeksi kolmesta pääteemastaan luonnon ja sen säilyttämisen, ja tänä vuonna ilmestynyt yhteislaitos Tähdet ovat alkaneet näkyä Kilven Sinisen, Punaisen ja Valkoisen muistikirjan merkinnöistä todistaa samaa: kosketus luontoon on ollut Eeva Kilvelle läpi elämän välttämätöntä sekä hyvinvoinnin että työn kannalta.

Kilven tuotannosta paljon on syntynyt Piskolan, Etelä-Savossa sijaitsevan kesämökin yksinäisyydessä, ja sen maisemia, säitä, kasveja ja eläimiä hän kirjaa edelleen tarkoin talteen mm. Punaisessa muistikirjassaan kesällä 2014. Myös Carlsonin on vierailtava Piskolassa ymmärtääkseen paikan merkityksen Kilven elämässä ja taiteessa.

Carlson päättelee Kilven alituisen ja yksityiskohtaisen ympäristöluonnon kirjaamisen liittyvän hänen evakkouteensa. Kun on sodan vuoksi joutunut luopumaan kotiseudustaan ja juuristaan, ymmärtää, miten kiinteästi maisema ja ihminen liittyvät toisiinsa. Carlson lainaa Kilpeä: Tämä maisema [Piskolassa] on minussa; se ei ole osa minua, vaan minä olen osa sitä. 

TUOTANTONSA KOLMANNEKSI TEEMAKSI tai oikeastaan teemakimpuksi luonnon ja karjalaisuuden lisäksi Kilpi nimeää rakkauden, läheisyyden, ihmissuhteet ja niihin erottamattomasti liittyvän ikävöinnin ja yksinäisyyden. 

Olen aina yhdistänyt Eeva Kilpeen voimakkaat tunteet ja rohkean tunneilmaisun. Carlsonin kirjassa Kilpi itse pitää niitä karjalaisuuteensa kuuluvina. Itketään ja iloitaan peittelemättä. Suututaankin. Surraan ja rakastetaan. Ja ollaan intohimoisia.

Tuntuu mukavalta, kun kustantajan ja kirjailijan seesteisissä kohtaamisissa on välillä hetkiä, joissa pilkahtelee Kilven tuttua huumoria ja riehakkuutta. Kun Carlson lukee Kilvelle katkelmia tämän runo- ja proosateoksista, kirjailija saattaa itsekin yltyä kehumaan tekstiään tai ihmetellä nauraen: Hyvänen aika! Kaikkea! Olen hurjastellut!

Vaitonaisempi kirjailija on yksityiselämänsä kipeimpien tapahtumien avaamisessa, vaikka hänet tunnetaan hyvinkin suorana rakkaus- ja perhesuhteiden tarkastelijana. Myrskyisää, eroon päättynyttä avioliittoa Mikko Kilven kanssa hän erittelee molempia osapuolia ymmärtäen ja edelleen "erittäin kaunista" miestään ja poikiensa isää rakastaen. Vanhimman poikansa menehtymisestä äiti on hiljaa.

Valkoisesta muistikirjasta luen sairaan aikuisen pojan loppuajoista riipaisevia merkintöjä: Se on kestetty aika, se on läpikäyty kärsimys, meidän molempien kohdalta. Sitä ei voi unohtaa, sitä ei tule unohtaa, mutta ei sitä toisaalta tarvitse muistaakaan. Se on kuin tehtävä, joka on suoritettu. Elämän tehtävä.

EN LAINKAAN IHMETTELE, että kustantajalle edelleen saapuu kiitollista lukijapalautetta Kilven tuotannosta. Carlsonin teosta lukiessa tulee pakottava tarve hakeutua taas kerran Eeva Kilven teosten äärelle, ja ymmärrän mainiosti, että erityisesti Perhonen ylittää tien, Kilven kootut runot vuosilta 1972-2000, kuuluu hyvin monenlaisten ja -ikäisten ihmisten mielikirjoihin.

Kilven lyriikka on nytkin ajankohtaista ja samalla ajatonta. Se on kiintymisen ja kaipaamisen runoutta ja itsenäistä, konstailematonta ja vilpitöntä sanomisen pakkoa. Se on elämänmakuista ja suhteellisuudentajuista.

Ei surra liikaa. / Ollaan kohtalaisen hyvällä tuulella. / Eletään se hetki mikä voidaan / sellaisena kuin se tulee. / Ei elämässä muuhun pysty, / paitsi että voi tehdä toisen iloiseksi.

Yksi tapa jakaa iloa on vaalia Eeva Kilven kaltaisen kirjailijan perintöä, kuten Anna-Riikka Carlson tekee. Hän tekee sen vilpittömästi, pieteetillä ja eläytyen. Kertomalla välillä omista tekemisistään, mietteistään, perheestään, rakastetustaan ja retkistään luontoon hän viestii samanhenkisyyttä puhuteltavansa kanssa ja kutsuu lukijankin mukaan ystävystymisretriittiinsä.

Anna-Riikka Carlsonin ja Eeva Kilven seura rauhoittaa. Sotien, katastrofien ja luontokadon keskellä tuntuu hyvältä, että joku tohtii vielä puhua hyvyydestä, lempeydestä ja hellyydestä. Siis kauneutta on. / Rakkautta on. / Iloa on. Ne on vain löydettävä.

Anna-Riikka Carlson. Kuva: Sabrina Bqain