Yannick Lahti & Matti Mörttinen: Politiikan pinnan vangit

 

Poliitikkojen seikkailut somen ihmemaassa

Yannick Lahti & Matti Mörttinen: Politiikan pinnan vangit. Into 2024. 246 s.

Tutkija Yannick Lahden ja toimittaja Matti Mörttisen kirja Politiikan pinnan vangit kertoo juuri siitä, mistä otsikko lupaa: politiikasta ja poliitikoista pinnallisuuden kahleissa. Nopea ja radikaali digitalisaatio on muuttanut myös politiikkaa ja poliitikkoja eikä muutos juuri imartele.    

Työparilta on jo aiemmin ilmestynyt kirja Populismin anatomia (2023). Uutuusteos jatkaa samalla suorapuheisuudella. Ainakin minua kirjan analyysit ja tyyli herättelivät eriomaisen ansiokkaasti.

KIRJOITTAJAT POHJUSTAVAT teostaan: Tämä on kirja politiikan pinnallistumisesta ajassa, jossa tunne ohittaa tiedon ja kuva ohittaa sanan. Siinä henkilö myy paremmin kuin asia ja tarina paremmin kuin uutinen, yksityinen kiinnostaa enemmän kuin yleinen ja vaikutelma on tärkeämpi kuin totuus.

Tähän on siis tultu. Mutta kirjoittajat ottavat ensin vauhtia lähihistoriasta. Samalla lukijalle tehdään selväksi politiikan käsitteitä ja tutkimusta, ja vaikka analyysissa ovat nimenomaan suomalaispoliitikot, esimerkkejä on maailmaltakin.

Vanha hokema kaikenlaisen julkisuuden tärkeydestä poliitikolle todistetaan mm. urheilijoiden, viihdetaiteilijoiden ja erilaisten televisiokasvojen siirtymisellä entisiltä areenoiltaan eduskunnan käytäville ja istuntosaliin. Jatkokausi ja urakehitys varmistuvat osallistumalla erinäisiin tv-visoihin ja -kisoihin. On parempi taipua vaikka rautakangeksi tanssilattialle tai lyöttäytyä satiirisarjan löylyseuraan kuin jäädä noteeraamatta.  

Eduskuntaehdokkaiksi ovat kelvanneet myös rikoksista tuomitut, ja saadun aseman säilyttäminen on houkutellut mitä hätkähdyttävimpiin manöövereihin. Lukijan muistia virkistetään esimerkkitapauksilla, ja lisää löytyy, jos innostuu miettimään vaikkapa viimeisimpiä vaaleja.

Kirjoittajat pohtivat myös vaalijärjestelmän ongelmia ja mahdollisia korjausliikkeitä, ja presidentti-instituutiokin saa kirjassa oman lukunsa. Päähuomio on kuitenkin sosiaalisen median yhä suuremmassa roolissa kansalaisten huomiosta kamppailtaessa. Loikkaa mukaan tai jää rannalle. 

SOSIAALISTA MEDIAA on lähes mahdoton hallita. Somenäyttämölle astuttuaan on aina yleisönsä armoilla. Rooliaan ei voi vaihtaa, vaikka kuinka kiukuttaisi, kun joukosta kuuluu buuausta. Kirjassa käsiteltyjen poliitikkojen some-esiintymisissä on kuitenkin suuria eroja.

Siinä missä yksi esittelee juoksulenkkejään, toinen iltasatutuokioitaan ja kolmas vihersmoothieitaan, neljäs ehkä sentään yrittää pitäytyä politiikassa ja ajamissaan asioissa. Joku siinä onnistuu - kirjoittajat nostavat esiin mm. Li Anderssonin -, useimmat eivät yritäkään. Mutta kaikki ovat näytillä tavalla tai toisella.   

Sillä vaikka jo julkisuutta saaneena kieltäytyisit Teemu Keskisarjan tai Ben Zyskowiczin tapaan somesta, olet siellä. Kaikenlaiset kuvat, jutut ja viestit ovat kerran jossain ilmestyessään kierrätystavaraa. Välineet ruokkivat toisiaan, ja uutissoppa porisee.

Aineistonsa valossa kirjoittajat päättelevät, että politiikassa mennään vauhdilla kohti uusia kevytmielisyyden tasoja. Yhdentekeviä ulostuloja perustellaan "läpinäkyvyydellä" ja "avoimuudella", vaikka viesteillä ei olisi mitään tekemistä poliittisen päätöksenteon ja vastuun kanssa. Tunteet ja mielikuvat jyräävät järjen ja tiukat faktat.

PÄÄLUKUJEN VÄLISSÄ kirjassa käydään läpi pareittain kärkipoliitikkojen somehistoriaa. Vertailu toimii mukavasti.

Henkilöjuttujen avulla kirjoittajat keventävät ja kärjistävät tekstiään. Näin lukija pysyy matkassa ja samalla on tilaisuus tarkistaa, missä määrin omat käsitykset vastaavat kirjoittajien havaintoja. Eniten huomiota saavat Sanna Marin, Alexander Stubb ja Mika Aaltola. "Näkijä" Aaltola ja megastara Marin ovat saaneet kirjassa myös ihan omat lukunsa.

Lahden ja Marttisen havaintojen perusteella on melkein pakko ihailla Stubbin somenkäyttöä, niin taiturillista se on. Asiantuntijaroolistaan eksyksiin ajautuneen Aaltolan esiintymiset ennen presidentinvaaleja näyttäytyvät lähinnä säälittävinä. Marinin sometähteyden käänteistä löytyykin sitten monenlaista pitempään pureskeltavaa. 

Marinin suosiota peratessaan kirjoittajat päätyvät siihen, että henkilökohtaisten ominaisuuksien ja poliittisen roolin lisäksi Marinin maineen kasvuun ovat vaikuttaneet taannoisen pääministerimme taidot juuri sosiaalisen median käyttäjänä. Kun viestit kuitenkin alkoivat muuttua yhä ristiriitaisemmiksi aiempien julkitulojen kanssa, osa yleisöstä alkoi epäröidä ja muut jakaantuivat entistä jyrkemmin ihailijoihin ja vihailijoihin.

Vaikka sopiva määrä vihamiehiä pitää ihailijat aktiivisina ja äänekkäinä, tulee pakosta mieleen, alkoiko Marin aavistella suosiolleen surullista loppua ja riensi siksi kohti uusia seikkailuja, mene ja tiedä. Omalla tavallaan hauska on kirjan selonteko siitä, millaisessa tilanteessa syntyi Suomen pääministerin maailmanlaajuista huomiota kerännyt videorepliikki Prahassa vuonna 2022.

Toimittajien udellessa Marinin kantaa Ukraina-kysymykseen, pääministerin vastaus oli: "Tie ulos konfliktista on, että Venäjä lähtee ulos Ukrainasta. Se on tie ulos konfliktista. Kiitos." Asiayhteydestään irrotettu hermostunut heitto levisi viruksen tavoin kaikkialle, ja siitä tuli hetkessä uusi todiste Suomen nuoren ja kauniin pääministerin suoruudesta ja olennaiseen keskittymisestä.

POLITIIKAN PINNALLISTUMISESTA ei tietenkään voi syyttää vain poliitikkoja. Ns. huomiotalouden pyörteissä kiepumme kaikki ja useimmiten kritiikittä. Uusien välineiden avulla kansalaiset ja poliitikot voisivat olla välittömässä, asiallisessa vuorovaikutuksessa, mutta kun näkyvyys ja tunteet ottavat vallan, faktapitoinen, rakentava keskustelu saa väistyä.

Kirjoittajat puhuvat poliitikkojen vauhtisokeudesta, mutta sama näköhäiriö vaivaa äänestäjäkuntaa. Määrällä korvataan laatua, ja someen tuotetaan sisältöä kuin automaationa. Mitä väliä mitä ja miten puhuu, kunhan on äänessä. Poliitikoilta pitäisi kuitenkin voida odottaa edes jonkinlaista vastuuta niin livenä kuin somessa.

Linnan itsenäisyysjuhlista postatut somekuvat ja -kommentit ovat vielä jotenkin ymmärrettävissä, onhan koko tilaisuus yhtä esiintymistä, mutta selfie-esimerkit, joita Lahti ja Mörttinen tarjoavat presidentti Ahtisaaren hautajaisista, ovat karmeita. Tätäkö on se kuuluisa "uusi normaali", kyselevät kirjoittajat. Minäkin olen täällä ja näin surullisen näköisenä!

Kun Yannick Lahti ja Matti Mörttinen otsikoivat kirjansa viimeisen luvun provosoivasti Tulevaisuus on hybridijulkkisten, ja hyvyys on banaalia, selkäpiissäni kulkevat kylmät väreet. Noinkohan kohta eletään yhteiskunnassa, joka on yhtä suurta tositelevisiota ja jossa Taylor Swift ja Sanna Marin kilpailevat samassa sarjassa!

Yannick Lahti. Kuva: Jukka-Pekka Flander

Matti Mörttinen. Kuva: Aamulehti