Abdulrazak Gurnah: Kivisydän

 

 Kaksi maata ja kieltä ja jatkuva ikävä kotiin 

Abdulrazak Gurnah: Kivisydän (Gravel Heart 2017). Suom. Einari Aaltonen. Tammi 2024. 322 s.

Vuoden 2021 kirjallisuusnobelistilta Abdulrazak Gurnahilta on jo ennestään suomennettu kaksi romaania Loppuelämät (2022) ja Paratiisi (2023). Ne muistuttavat kovasti toisiaan, mutta uusin suomennos Kivisydän vaikuttaa erilaiselta, vaikka teemat ovat paljolti samoja.

Sansibarissa syntynyt kirjailija joutui poliittisista syistä poistumaan kotimaastaan 18-vuotiaana ja teki sittemmin akateemisen uran kirjallisuuden professorina Kentin yliopistossa. Kirjailijan omakohtaisimmaksi romaaniksi luonnehditussa  Kivisydämessä Gurnah kirjoittaa nuorukaisesta, joka hänkin joutuu lähtemään 1960-luvulla kotoaan Sansibarista Lontooseen. Lähdön syy on toisenlainen, mutta kokemukset elämästä vieraassa maassa ja kulttuurissa ovat itse koettuja.

ROMAANISSA KUVATUN pienen sansibarilaisperheen elämä on vaatimatonta mutta turvallista, kunnes kertojan ollessa seitsenvuotias hänen isänsä Masud muuttaa yllättäen pois kotoa ja eristäytyy tutun kauppiaan takahuoneeseen. Äiti Saida ja eno Amir eivät selitä isän outoa lähtöä, ja Salim-poika tietysti kuvittelee, ettei isä rakasta häntä.

Eristäytyneelle ja masentuneelle isälle toimitetaan kyllä ruokaa, mutta muuten poika vierastaa ja häpeää häntä, eikä suhde äitiinkään ole yksinkertainen, kun selviää, että äidillä on rakastaja ja kohta myös lapsi tämän kanssa.

Samaan aikaan Amir-eno alkaa menestyä urallaan jopa siinä määrin, että hänet nimitetään diplomaatiksi Lontoon suurlähetystöön. Kertojan päätettyä koulunsa eno järjestää salaperäisessä kiitollisuudenvelassaan myös hänet Englantiin, mutta ehtona on, että eno päättää kaiken 17-vuotiaan sukulaisensa elämästä ja opiskelusta:

Liiketaloustiede on kunniallista ja joustavaa, - - se on täydellinen vaihtoehto, ja voit tehdä töitä missä päin maailmaa tahansa, koska kaupankäynnin kieli on sama joka paikassa. Raha puhuu! Kertojan kiinnostus kirjallisuutta kohtaan on enon mielestä pelkkää haihattelua.

VAIKKA KIVISYDÄMESSÄ EI KESKITYTÄ esimerkiksi Loppuelämien tavoin itäisen Afrikan siirtomaahistoriaan, kolonialismia ja sen seurauksia kyllä sivutaan. Järkyttävät kokemukset siirtyvät taakkoina sukupolvelta toiselle, ja historian riepottelemat ihmiset joutuvat tekemään valintoja vastoin tahtoaan.

Kotimaassa vallitsevat laittomuudet, räikeä eriarvoisuus ja häikäilemätön vallankäyttö eivät pojalle juurikaan avaudu, vaikka vaikuttavat hänen elämäänsä. Nuorelle ihmiselle henkilökohtainen on yleistä tärkeämpää, kunnes sinnittely maahanmuuttajana opettaa, millaista väheksytyn ja syrjityn elämä on aikaan ja paikkaan katsomatta.

Romaanin Englantiin sijoittuvassa toisessa osassa perheen hajottanut salaisuus häilyy ilmassa, mutta tärkeämpää on maahanmuuttajan arjen kuvaus. Kun kertoja joutuu enonsa epäsuosioon ja omilleen, selviytyminen ja elämässä eteneminen vaikeutuvat ratkaisevasti.

Gurnah kirjoittaa päähenkilönsä kohtelusta kaunistelematta mutta myötätuntoisesti. Afrikkalainen muslimi on hyväksytty vain kaltaistensa joukossa. Onneksi aina jostain löytyy tukea ja ystävällisyyttä, ja välillä elämää kirkastavat myös rakkaussuhteet.

Nuoren Salimin tärkein tukija on kuitenkin kuusikymppinen kenialaislähtöinen vuokraisäntä herra Mgeni. Suhteillaan hän järjestää vuokralaiselleen tämän tarvitsemia "papereita", ja kun vanha mies jutustelee yksinäiselle ystävälleen swahiliksi, voin hyvin kuvitella, missä hänen kuulijansa ajatukset vaeltavat.

Salimin äidilleen kirjoittamat kirjeet ovat minusta romaanin maahaanmuuttokuvauksen liikuttavinta antia. Usein ne jäävät liian ankarina ja katkerina kesken ja lähettämättä mutta paljastavat juuri sellaisina, mitä kirjoittajan sisimmässä todella liikkuu. Lisäksi ne osoittavat, ettei hän suinkaan haaveile elämästä kirjallisuuden parissa katteettomasti.

Rakas Mama, tänään minä seisoin jään päällä. Heräsin aamulla syvään hiljaisuuteen, sitten menin ikkunaan katsomaan takapihan puutarhaan ja näin, että kaikki oli muuttunut. Naapuritalojen katot olivat lumen peitossa, ja tienoo näytti putipuhtaalta. Näky sai minut ajattelemaan enkeliä, joka pesee kukkulanrinteellä Mekassa paimenpojan sydäntä tuiskulumella. - -

ROMAANIN VARSINAINEN TARINA-AIHE nousee uudestaan pintaan, kun kertoja lähtee vihdoin vuosien jälkeen käymään kotimaassaan. Äiti on kuollut, mutta Kuala Lumpuriin sukunsa hoiviin toipumaan haettu isä on palannut Sansibariin. Kertojalla on lopultakin mahdollisuus selvittää perheensä arvoitus.

Isän vähin erin avautuessa selviää, millaisiin uhrauksiin äiti joutui suostumaan pelastaakseen pikkuveljensä Amirin tätä uhkaavalta kohtalolta. Äidin teko on psykologisesti perusteltu, mutta Amirin itsekkyyttä on vaikea olla tuomitsematta. Gurnah näyttää, miten julmaa eriarvoisuus on paitsi yhteiskuntaluokkien myös sukupuolten välillä. Kun rikas vallanpitäjä tahtoo tyydyttää halunsa, köyhän naisen on pakko alistua.

Tapahtumat ovat kuin Shakespearen Mitta mitasta -näytelmästä, ja siihen viitataankin avoimesti. Shakespearella loppu on onnellinen, Gurnahin Kivisydämessä lähinnä sovinnollinen. Mieleeni tulivat jokin aika sitten suomennetut tunnettujen kirjailijoiden Shakespeare-uusinnokset. Gurnah olisi hyvin voinut kirjoittaa sarjaan yhden romaanin lisää.

Toisaalta Kivisydän on Shakespeare-kytköksistään huolimatta ennen kaikkea kuvaus sorrosta ja syrjinnästä, yksinäisyydestä, ikävästä ja horjuvasta identiteetistä. Romaani tarjoaa tietoa maasta ja maanosasta, josta ainakin minulla on varsin hatara käsitys, mutta on samalla puhutteleva kuvaus pakolaisuudesta ja siirtolaisuudesta yleensä.

VIIHDYN HYVIN Gurnahin viipyilevän ja hyvässä mielessä vanhanaikaisen kertomataiteen parissa. Kivisydämen muistelevaa ja välillä toistelevaakin kieltä lukee ja kuuntelee kuin puhetta. Kielellä briljeeraamisen sijasta olennaista on itse tarinointi.

Kivisydämessä tärkeä ei ole vain romaanin pohjatarina vaan ihmisten elämäntarinat ja kohtalot yleensäkin. Tällaista oli isoisäni elämä, näin kävi toisille isovanhemmilleni. Minun kotipuolessani ei olisi tullut kuuloonkaan... Ne olivat hienoja ja unohtumattomia kokemuksia...

Siinä missä Gurnah päähenkilössään käy läpi nuoren itsensä kokemuksia ja tunteita kaukana kotoa ja vieraassa kulttuurissa, herra Mgenissä kirjailija henkilöi kiitollisuutensa afrikkalaiselle tarina- ja tarinointiperinteelle.

Herra Mgeni kertoo tarinoitaan useimmiten työn ohessa ja poikkeaa mieluusti sivupoluille, kun juoni uhkaa lähestyä liian nopeasti loppuaan. Samantapaisesti toimii Gurnah, ja todennäköisesti samasta syystä. Kertomuksillaan molemmat tarinoitsijat hoitavat ikäväänsä ja muistuttavat itselleen ja samalla muille, keitä ovat ja mistä kotoisin.

Abdulrazak Gurnah. Kuva: Mark Pringle