Siri Hustvedt: Haamutarinoita

 

Paljon muutakin kuin surukirja 

Siri Hustvedt: Haamutarinoita (Gost Stories, 2026). Suom. Cristina Sandu. Otava 2026. 345 s.

Tässä talossa kummittelee, sitä asuttaa haamu, jonka Paul ja minä loimme yhdessä, tuo "me" jota ei ole enää olemassa, ei ainakaan nykyhetkessä. Se on kuitenkin tunkeutunut kaikkiin huoneisiin. Se on menneisyyden halaava, koskettava, rakasteleva, naurava, lohduttava, riitelevä, hiljaa puhuva kaksoishahmo, joka viljelee vain "meille" tuttuja vitsejä ja viittauksia.

Siri Hustvedtin (s. 1955) Haamutarinoita-teos alkoi syntyä pian sen jälkeen, kun hänen miehensä Paul Auster kuoli 30. huhtikuuta 2024. Kuuluisa yhdysvaltalainen kirjailijapariskunta oli elänyt yhdessä 43 vuotta. Kolme päivää aiemmin Paul oli sanonut haluavansa palata haamuna. Kerron haamutarinoita, kirjoittaa Siri.

Olemme tottuneet puhumaan suruprosessista viisivaiheisena surutyönä, jonka viimeinen vaihe hyväksyminen on ymmärretty surun yli pääsemiseksi. Kirjallisuustieteen lisäksi neurotieteisiin ja psykiatriaan perehtynyt Hustvedt kuitenkin kyseenalaistaa tuon "yli pääsemisen" ja puhuu mieluummin "pysyvän siteen" luomisesta.

Vaikka Paul Auster ei ole fyysisesti läsnä vaimonsa elämässä, hän on siinä edelleen mukana monella tavalla, eikä vaimolla ole minkäänlaista tarvetta tehdä asiaa tyhjäksi. Päinvastoin Siri Hustvedtin haamutarinat ovat tuon siteen määrätietoista lujittamista.

Haamutarinoita on siis surukirja mutta ei surutyökirja, ja lisäksi paljon muuta. Lause lauseelta, kappale kappaleelta olen yrittänyt palauttaa näille sivuille jotakin Paulista ja siitä mitä hän minulle merkitsi.

RAKENTEELTAAN HAAMUTARINOITA vaikuttaa ensin pirstaleiselta. Kirja koostuu osin lyhyistä, välistä vain lauseen mittaisista kappaleista ja irrallisilta vaikuttavista merkinnöistä ja huomioista mutta myös pitemmistä muisteluista, selonteoista ja dokumenteista. Vähitellen alan hahmottaa kirjoituksista kirjan syntyprosessin, ajan kulumisen ja kirjoittajassa tapahtuvan uuden tilanteen haltuunoton.

Kirjansa alussa Hustvedt käy läpi miehensä sairauden ja hoitoprosessien käänteet tuskallisen tarkasti, ja puolison menehdyttyä hän tuntee itsensä amputoiduksi. Talo tilana sekä oma aistimellinen oleminen ovat yhtä aikaa entisellään ja silti erilaisia, uudelleen luotavia. Tilanne on tuttu kaikille, jotka ovat syystä tai toisesta joutuneet eroon kanssaan eläneestä rakkaasta ihmisestä.

Hustvedt kuvaa tunnistettavan tarkasti mutta tunteilematta, kuinka kipeää tekee, että mies on fyysisesti poissa. Hänen kosketuksensa, puheensa, kirjansa, ajatuksensa ja huumorinsa ovat kuitenkin edelleen osa vaimoa eivätkä vain muistoina vaan olemassa olevina käytänteinä, tavassa katsoa ja kokea maailmaa. 

Aluksi kertojasta tuntuu täysin mahdottomalta kuunnella mediasta puolison entisiä haastatteluja, mutta kirjoittamalla hän ottaa vähitellen haltuunsa uudenlaista olotilaa. Kirjoittaessani kuulostelen vanhaa tuttua musiikkia, jonka me loimme yhdessä.

HAAMUTARINOITA VOI HYVIN pitää rakkaustarinoina, niin runsaasti ja rakastavasti Hustvedt kirjoittaa kahden taiteilijan hämmästyvän harmonisesta ja hedelmällisestä yhteiselämästä. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että kirjailija välttelisi pariskunnan kipupisteitä.

Kirjan sivuilta löytyy myös ikäviä, rauhattomia haamuja, elämässä tapahtuneita kauheita asioita, joiden Hustvedt arvelee olleen Austerin sairastumisen taustalla. Silti teosta lukiessa ei tunne hetkeäkään olevansa minkäänlaisten paljastusten äärellä, ei edes silloin, kun Hustvedt miehensä toivomuksesta kertoo tämän ensimmäisestä avioliitosta syntyneen pojan ja pojan tyttövauvan järkyttävästä kohtalosta.

Kirjoittaja kertoo haluavansa oikaista median asiasta aikanaan levittämää sensaatioväritteistä uutisointia mutta vetoaa samalla myös omien lukijoidensa ymmärrykseen ja myötätuntoon: tällaista toivottomuutta, syyllisyyttä ja tuskaa, kärsimystä ja raivoa, ihmiselämässä on, oli kyse kenestä meistä tahansa.

Kaikkiaan Haamutarinoissa on silti paljon enemmän valoa kuin pimeää. Kun Hustvedt kirjoittaa pariskunnan yhteisestä tyttärestä, tämän puolisosta ja erityisesti maailmaan juuri ennen Austerin kuolemaa ehtineestä lapsenlapsesta, kuolleen pojan kauhea tarina ja Austerin oma huono tarina (tarina, joka etenee arvattavasti) saavat kontrastikseen sellaisen annoksen iloa, että lukijakin huojentuu.

Aivan erityisesti ilahduin siitä, että Hustvedt on liittänyt kirjaansa kaikki ne kirjeet, jotka Auster ehti kirjoittaa tyttärenpoikansa aikanaan luettaviksi. Mainio idea kenen tahansa isovanhemman sovellettavaksi!

VUOSIEN MYÖTÄ PUOLISOIDEN niin yksityinen kuin ammatillinenkin limittyminen sen kuin lujittuivat. Hustvedt kuvaa avioliittoaan jatkuvaksi dialogiksi. Kirjailijat lukivat ja kommentoivat toistensa töitä, vaihtoivat tietojaan, ajatuksiaan ja ideoitaan ja viittailivat teoksissaan toistensa teksteihin. Me kirjoitimme unelmamme ylös työpöytiemme ääressä ja luimme nuo unelmat toisillemme ääneen vihreissä tuoleissa istuen.

Paul-Siri-kumppanuuden onnistumisen edellytyksenä oli molemminpuolinen arvostus ja yhteneväinen arvomaailma. Hustvedt kirjoittaa pariskunnan samanlaisesta huumorintajusta ja taiteellisesta mausta mutta ottaa kantaa myös politiikkaan. Hän on sitä mieltä, että ellei Austerilla ja hänellä olisi ollut yhtäläinen käsitys Yhdysvaltojen politiikasta, yhteiselämä olisi ollut mahdoton.

Hustvedt on aina ollut yhteiskunnallisesti aktiivinen ja ottaa muistelmissakin rohkeasti kantaa Donald Trumpin - Hustvedt suostuu puhumaan hänestä vain numerona 45 - ja hänen kannattajiensa politiikkaa vastaan. Hän siteeraa miehensä muistotilaisuudessa isäänsä: Kun fasismi joskus valtaa Amerikan, sitä kutsutaan amerikkalaisuudeksi, ja lisää juuri nyt Yhdysvalloissa tapahtuvan niin. 

Pidän Hustvedtin rohkeudesta ja itseluottamuksesta muutenkin. Hän ei suostu vähättelemään tekemisiään eikä taitojaan. Kirjassa kerrotaan, kuinka Auster haastatteluissa toi selkeästi esiin vaimonsa aseman perheen älykkönä mutta siitä huolimatta Hustvedt esiteltiin julkisuudessa usein "Austerin vaimona". 

Sellainen on alistavaa ja loukkaavaa, eikä asiasta kertomisella ole mitään tekemistä kuuluisuuden kaipuun kanssa. Hustvedt puhuu painokkaasti naisten tietoisesta mitätöinnistä. Hän kirjoittaa oman avioliittonsa onnistumisen ehtona olleen ehdoton tasa-arvo ja molempien tietoinen valinta olla piittaamatta ulkopuolisesta hälystä. Tärkeintä on kirjoittaminen.

Hustvedt lainaa Austeria: Ei rahan takia, ei kuuluisuuden takia, ei lukijoiden takia vaan ainoastaan siksi, että on pakko kirjoittaa. Hän jatkaa: Sama pätee tähän kirjaan.

 

SIRI HUSTVEDTIN HAAMUTARINOITA on lähtökohtaisesti melankolista luettavaa mutta tarjoaa samalla sellaisen annoksen lämpöä ja lohdutusta, tietoa ja pohdiskelua, kirpeää kritiikkiä ja hauskoja anekdootteja, että loppujen lopuksi tästä surukirjasta jää pelkästään hyvä, kiitollinen mieli.

Hustvedtin intiimi henkilökuva Paul Austerista ja "meistä" onnistui minun tapauksessani siinäkin, että innostuin hankkimaan heti sen jälkeen Austerin viimeisimmäksi jääneen romaanin Baumgartner. Olipa antoisa, "keskusteleva" rinnakkaisteos Hustvedtin kiinnostaville Haamutarinoille!