Fernando Aramburu: Poika

 

Murhenäytelmä Baskimaasta 

Fernando Aramburu: Poika (El niño, 2024). Suom. Sari Selander. WSOY 2026. 221 s.

Baskimaassa 1959 syntyneen, nykyään Saksassa asuvan espanjalaiskirjailijan Fernando Aramburun nosti kansainväliseen maineeseen hänen romaaninsa Äidinmaa (Patria, 2016, suom. 2020). Pian sen jälkeen saatiin suomeksi Aramburun Tervapääskyt-romaani (2023) ja tänä vuonna näiden monisatasivuisten järkäleiden jälkeen lähes pienoisromaanilta vaikuttava Poika. Kaikista kolmesta on kiittäminen suomentaja Sari Selanderia.

Itselleni Poika on ensikosketus Aramburun kertomataiteeseen, mutta niin kiinnostavaksi tämä tapaaminen muodostui, että ainakin Äidinmaahan aion tutustua enkä vain sen baskitaustan vuoksi.

Taitava kirjailija tallentaa ja hyödyntää kirjoihinsa omaa kulttuuriaan mutta kirjoittaa samalla henkilöistään ja yhteisöistään niin yleispätevästi, että niistä voi kuka tahansa löytää itseään ja ympäristöään. Aramburun Poika on minusta juuri sellainen romaani, kulttuurisesti kiinnostava ja inhimisyydessään vangitseva.

LÄHTÖKOHDILTAAN ROMAANI ON TOTTA. Sen keskushenkilö on yksi niistä viidestäkymmenestä 5-6-vuotiaasta oppilaasta, jotka yhdessa kolmen aikuisen kanssa saivat surmansa lokakuussa 1980 tapahtuneessa alakoulun kaasuräjähdyksessä Baskimaan Ortuellassa. Räjähdys oli koko Espanjaa järkyttänyt onnettomuus, mutta tuskallisimmat jäljet se jätti tietysti perheisiin, jotka menettivät siinä lapsensa.

Aramburu tarkastelee onnettomuuden vaikutuksia Nucoksi nimeämänsä kuusivuotiaan pojan lähimpien elämään. Äiti Mariaje, isä José Miguel ja Mariajen isä Nicasio-ukki kohtaavat menetyksen ja surun hyvin eri tavoin. Nuco on romaanissa koko ajan läsnä mutta tuhkana pikkukaupungin hautausmaan uurnaholvissa.

Perheen tragediaa avaa Mariaje ja hänkin vasta nelisenkymmentä vuotta onnettomuuden jälkeen. Hän on romaanin ainoa minäkertoja. Isoisää seurataan yleensä kaikkitietävän kertojan saattelemana, ja isä José Miguelin henkilökuva ja reaktiot hahmottuvat erityisesti hänen vaimonsa mutta osin kertojankin välityksellä. Välistä eri henkilöt suuntavat puheensa myös lukijalle.

Mutkikkaalta vaikuttavaa kerrontaratkaisua saattavat hämmentää vielä romaaniin kursiivilla painetut kymmenkunta välilukua, joissa romaani itse kuin elävä olento ikään kommentoi itseään ja kirjoittajaansa. Ihan jokaisen väliluvun tärkeydestä en vakuutu, mutta ratkaisu sinänsä toimii ja tarjoaa kiinnostavia näkemyksiä ja lisäyksiä niin käsiteltävästä aiheesta kuin sen käsittelystäkin.

Alkuhuomautuksessaan Aramburu kehottaa väliteksteistä ärsyyntyvää lukijaa jättämään ne lukematta, mutta en noudattaisi kehotusta. Haluan lisäksi tähdentää, että pienen totuttelun jälkeen teksti ei tuota minkäänlaisia hankaluuksia vaan Aramburun kertomatapa vaikuttaa poikkeuksellisen osuvalta ja persoonalliselta.

LAPSEN KUOLEMAN AIHEUTTAMASTA perhekriisistä on kirjoittanut mm. irlantilainen Maggie O'Farrell historiallisessa romaanissaan Hamnet, josta on sittemmin tehty myös laadukas elokuva. Vaikka romaani kertoo Shakespearin perhettä kohdanneesta surusta, siitä löytyy runsaasti yhtymäkohtia Aramburun Poika-romaaniin. Tunnelmaltaan romaanit kuitenkin poikkeavat toisistaan selkeästi.

Järkyttävästä aiheestaan huolimatta Poika on enemmänkin objektiivisena pysyttelevä ja  monenlaisia ajatuksia herättelevä kuin tunteisiin vetoava romaani. Aramburun henkilöt  reagoivat tapahtuneeseen kovasti toisistaan poiketen, eikä heidän käytöksensä synnytä joka hetki pelkkää myötätuntoa. Mutta totta ja uskottavia he ovat kaikissa tekemisissään.

Realistisimmin tapahtuneeseen suhtautuu äiti Mariaje, mikä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että hän olisi yhtään isäänsä ja miestään tunteettomampi. Omasta surustaan huolimatta hänen on pidettävä huolta miesväestään, jonka ainoa selviytymiskeino on torjua tapahtunut ja paeta tilannetta.

Tyttärenpoikaansa syvästi kiintynyt ja hänen elämässään jatkuvasti läsnä ollut isoisä Nicasio alkaa vältellä muita ihmisiä, vetäytyy fantasiamaailmaansa ja esiintyy ulkopuolisille, kuin poika olisi edelleen elossa. Vanhus käy säännöllisesti hautausmaalla juttelemassa pojalle ja rakentaa tälle kotiinsa muistohuoneen tavaroista, joista lapsen vanhemmat ovat jo valmiit luopumaan.

Mariajen pohtiessa, kuinka isän "harhoihin" tulisi suhtautua, lukija alkaa miettiä samaa. Miten tällaisessa tilanteessa pitäisi toimia? Mikä olisi parasta ja kenen kannalta?

Toisaalta myös Mariajen ja José Miguelin selviytymiskeinoissa on pohdittavaa. Kömpelö, vaitonainen José kaipaa pakonomaisesti uutta lasta mutta sellaista ei vain ota tullakseen, ja Aramburu kehitteleekin tilanteesta tarinaansa perinteisemmän mutta sujuvasti rakentuvan ja jännitettä lisäävän sivujuonen.

Mariajen rooli on edustaa murhenäytelmän aktiivisinta toimijaa ja loppujen lopuksi myös seestynyttä selviytyjää. Toki hänelläkin on epätoivoiset pakoreaktionsa, mutta hänestä löytyy lujuutta torjua paniikkiratkaisunsa ja päätyä jatkamaan elämää menetyksistä huolimatta.

Romaanin lopun täsmäkuvaus pienen ihmisen moraalisesta uljaudesta on niin taidokas, että kävin sitä läpi moneen kertaan, ennen kuin pystyin laskemaan kirjan käsistäni.

ARAMBURUN ROMAANIN HIENOUS on siinä, että vaikka se vaikuttaa päällisin puolin keskitetyltä ja tiiviiltä, siitä löytyy paljon tulkinnallista huokoisuutta ja yleistä pohdittavaa.

Kun esimerkiksi Mariaje pyytää kirjailijaa kirjoittamaan miehestään myönteiseen sävyyn, ajattelen puhujaa kirjailijan haastateltavana. Toisaalta pyyntö vaikuttaa syyllisyydentuntoiselta ja tilanne muistuttaa myös terapiaa ja uskoutumista ja jopa rippiä. Kaiken lisäksi tunnen itsekin olevani jollain tavalla (kuin todistajana) läsnä tuossa erikoisessa tilaisuudessa.

Kursiiviosuuksissa kirjailija oikeastaan keskustelee itsensä kanssa ja verhotusti perustelee ja puolustelee romaania koskevia ratkaisujaan kuin lukijansa kritiikkiä ennakoiden. Samalla tulen ovelasti vedetyksi mukaan kirjailijan päässään käymään rajanvetoon todellisten henkilöiden ja tapahtumien käytöstä fiktion materiaalina. 

Miten katastrofeista ja omaisten tuskasta ylipäänsä tulisi kertoa? Kuinka pysytellä sortumatta liikatunteiluun, osoitteluun ja puolueellisuuteen? Kuinka olla loukkaamatta onnettomuudesta eniten kärsineitä ja edelleen kärsiviä?

Siitä huolimatta, että kirjailija kommentoi väliteksteissä itseään myös ironisesti, haluan uskoa häntä, kun hän sanoo pelkäävänsä, että lankeaa vasten tahtoaan luomaan kirjastaan liian kaunokirjallisen, - - kyhäelmän, jonka vaarana on tavoitella potentiaalisten lukijoiden hyväksyntää ja jopa ylistystä tuon niin monen perheen elämän tuhonneen tragedian kustannuksella.

Suosittelen testaamaan, kuinka Aramburu on pyrkimyksessään onnistunut. Itse kyllä annan kirjailijalle synninpäästön epäröimättä ja ehdoitta.

Fernando Aramburu. Kuva: Ivan Giménez