Svetlana Aleksijevits: Viimeiset todistajat

 

Sata tarinaa lapsuuden loppumisesta 

Svetlana Aleksijevitš: Viimeiset todistajat. Sata lapsille sopimatonta tarinaa (1985, toinen laitos 2013). Suom. Pauli Tapio. Tammi 2026. 357 s.

Lapsuus loppuu, kun / lakkaa uskomasta Pakkasukkoon; / alkaa kiertää lätäköitä; / ei enää osaa soittaa television kaukosäätimellä äidille; / - - Tai varhain kesäaamuna, kun alkaa tulitus ja ovelle ryntäävä isä kaatuu räjähtävään luotiin... Tai kun isot, mustat lentokoneet ilmestyvät taivaalle ja syöksytään pommeja piiloon omenapuiden alle... Tai kun kesken päiväkotileikkien lähdetäänkin äidin ja sisarusten kanssa tarpomaan keskitysleiriin...

Nobelisti Svetlana Aleksijevitšin tuotannon tuorein suomennos Viimeiset todistajat ilmestyi venäjäksi jo 1985. En tiedä, mistä suomennoksen viipyminen mahtaa johtua, mutta vaikuttavuuttaan ja ajankohtaisuuttaan romaani ei ole menettänyt yhtään.

Viimeiset todistajat kertoo lapsista toisen maailmansodan kurimuksessa pääosin Minskissä ja sen lähitienoilla. Romaani rakentuu samalle tekniikalle kuin kirjailijan aiemmatkin suomennetut teokset Tšernobylista nousee rukous, Sodalla ei ole naisen kasvoja, Neuvostoihmisen loppu ja Sinkkipojat.

Sota on jo itsessään rankka aihe, eikä Aleksijevitš ole missään teoksessaan päästänyt lukijaa helpolla. Viimeiset todistajat on ehkä kuitenkin kirjailijan sydäntäsärkevin romaani. Kun kärsijöinä ovat lapset, järkytystään ja kyyneliään on välillä mahdoton hillitä.

                                    

NYKYÄÄN BERLIINISSÄ ASUVA Aleksijevitš on syntynyt Ukrainassa (1948) mutta elänyt suuren osan elämästään Valko-Venäjällä ja toiminut siellä journalistina. Juuri ammattinsa ohjaamana kirjailija aikanaan löysi oman genrensä eli ns. dokumenttiromaanin.

Tekniikkaan kuuluu, että kirjailija kerää aineistonsa dokumentaristina eli haastatteluina mutta valitsee ja stilisoi materiaaliaan kaunokirjailijana. Viimeisissä todistajissa muistonsa ja mielikuvansa sodan katkaisemasta lapsuudesta kertovat nelisenkymmentä vuotta myöhemmin sata miestä ja naista tasaisena, lähes monotonisena yksinpuhelujen virtana.

Lapsuuden traumaattisiin kokemuksiin palaaminen ei ole kertojille helppoa. Aijai! Heti alkaa sydäntä pakottaa... Monet vastustelevat ensin mutta päättävät kuitenkin yrittää.

Muistelut katkeilevat jatkuvasti sanoittamisen hankaluuteen, muistikatkoihin ja tunneryöppyihin. Haastattelija ei silti puutu sanallakaan todistajiensa puheeseen eikä ryhdy näkyvästi romaaninsa kertojaksi. Kun kukaan ei asetu lukijan ja puhujan väliin, kohtaamisiin tulee intiimiyttä ja tunneherkkyyttä. Minuun luotetaan, ja se tuntuu hyvältä ja liikuttavalta.

Romaanin monologit ovat väkevän aistimellisia. Lasten kokemukset kulkevat silmieni edessä kuin vanhat filminauhat, välillä selvinä ja kirkkaina, sitten taas naarmuisina ja repaleisina.

Mustavalkofilmiä... Minut kääritään johonkin ja piiloudumme suolle. Kuluu päivä ja yö. Yö on kylmä. Tuntemattomat linnut kirkuvat kauheilla äänillä. Kuu tuntuu hirvittävän kirkkaalta. Sitä kauhua! Entä jos saksalaiset koirat näkevät ja vainuavat meidät?

Muistan äkkiä  Elem Klimovin elokuvan Tule ja katso (1984), sekin nuoren ihmisen, 14-vuotiaan pojan, perspektiivistä avautuva karmea näkymä Valko-Venäjän sodanaikaiseen helvettiin. Oli vaikea uskoa, että elokuva perustui dokumentteihin, mutta Aleksijevitšin haastateltavat todistavat samaa: sota todella synnyttää ihmispetoja.

SOTA ON LAPSELLE KÄSITTÄMÄTÖN TAPAHTUMA. Äkkiä kaikki tuttu ja tavanomainen on hävinnyt ja aikuisista on tullut kuiskivia ja pelokkaita. Isät katoavat jonnekin ja saksalaiset vyöryvät tankkeineen ja moottoripyörineen kyliin ja kaupunkeihin kenenkään estämättä. Kummallisinta on, että he eivät näytäkään hirviöiltä. Olin aivan ihmeissäni, että noin komea mies on tappaja.

Lapsi elää hetkessä ja rutiineissa. Kun mielivalta leimahtaa, hänellä ei ole minkäänlaista keinoa hahmottaa sitä, ei varautua siihen eikä toimia sen keskellä. Ainoa apu kaaoksessa on takertua aikuiseen, lähinnä äitiin, kunnes hänkin pettää ja hylkää, katoaa sekasortoon tai kaatuu joukkohautaan. 

Orvot saavat tilapäistä suojaa sukulaisiltaan tai armelialta tuntemattomilta, ennen kuin hekin saavat surmansa. Osan lapsista korjaavat saksalaiset joukkojensa miinaharavoiksi ja eläviksi veripusseiksi haavoittuneille. Jotkut harhailijat pelastuvat partisaanien hoiviin, mutta eniten haastateltavissa on itään täpötäysiin lastenkoteihin kuljetettuja.

Muistoissa toistuvat alituisen nälän ja ikävöinnin kuvaukset. Kaikki kelpasi, mikä suinkin kävi syötäväksi, puiden silmut, ruoho, jätteet, uunin nurkka... Koko ajan teki mieli syödä. Mutta vielä enemmän kaipasin, että joku halaisi ja pitäisi hyvänä.

Äiti on lapsen mielikuvissa yleensä paitsi rohkea myös kaunis, mutta ihailuakin enemmän puheenvuoroista huokuu yksin jääneen lapsen hellyydenkaipuu. Aleksijevitšin romaani todistaa, kuinka äiti on poissa olevanakin lapsen elossa pysymisen vahvin kannattelija.

Äidin näkemistä odotetaan, vaikka siihen ei olisi enää mitään mahdollisuutta, ja äärimmäisessä hädässä ja yksinäisyydessä hänen sijaistajakseen käy vaikka ventovieras ihminen. "Täti hyvä, ottakaa minut polvelle."

JULMUUKSIEN VASTAPAINOKSI haastatteluissa nousevat muistot ajalta ennen sotaa. Miten syreeni kukkikaan sinä vuonna... Ja miten kukki tuomi... Sotaa edeltänyt elämä vaikuttaa onnelalta: on koti ja perhe, päiväkoti, koulu, ystävät ja harrastukset. Minun olisi pitänyt aloittaa koulu... Aapinenkin oli jo ostettu, ja reppu.

On tavallista, että ihminen muistelee lapsuutensa kadotettua maailmaa ihannoiden, mutta erikoista monologeissa on se, että välistä kertojien pelastumiskokemukset vaikuttavat melkein yliluonnollisilta, kuin ihmesaduilta. Ovatko ne totta vai uneksittuja? Tekevätkö ihmeet trauman kantamisesta edes hitusen helpompaa?

Kävelimme... kävelimme... johonkin kylään... Yhdessä mökissä oli ikkuna auki. Ja näimme, että siellä oli vasta paistettuja perunapiirakoita. Kun lähestyimme, [pikku]veli haistoi ne ja pyörtyi, kuvaa tapahtuneen aikana kuusivuotias Nina omaa ja veljensä päämäärätöntä harhailua ja jatkaa: Emäntä tuli. Hän eli siellä yksin. Hän ei päästänyt meitä menemään, vaan sanoi: "Tästä edes olette minun lapsiani..."

Helpotus on kuitenkin hetkellinen: - - pian koko kylä poltettiin, ja myös kaikki sen asukkaat. Meidän uusi tätimme poltettiin myös. Me jäimme eloon, koska olimme varhain aamulla lähteneet poimimaan marjoja... Istuimme mäellä ja katsoimme liekkejä... 

Viimeisten todistajien kertomukset eivät ole sankaritarinoita, vaikka joukossa on muisteluja, joissa varsinkin pojat yrittävät parhaansa mukaan käydä sotilaiden ja partisaanien kaltaisista taistelijoista. Monologit ovat, kuten nimikin sanoo, todistajalausuntoja.

Mielenkiintoista on, että mitä enemmän näitä henkilökohtaisia purkauksia saa lukeakseen, sitä kollektiivisempana, yksiäänisempänä sadan ihmisen kuoro alkaa soida ja voimistua voimistumistaan. Lukijalle ei jää juuri mahdollisuutta hahmottaa kertomuksia erillisinä ja yksilöllisinä. Sota on kokonaisvaltaista ja järjestelmällistä toimintaa, sananmukaisesti joukkotuhoa ja joukkokärsimystä. 

SVETLANA ALEKSIJEVITŠ ei kirjoita sodasta riviäkään viihdettä. Hänen romaaninsa ovat huolellisesti ja harkiten toteutettua kaunokirjallista raportointia.

Vaikka tälläkin hetkellä on vaikea uskoa, että ihmiset oppisivat historiasta mitään, on tärkeää, että kokijoiden ja silminnäkijöiden todistukset kerätään talteen. Arkistoissa ne kuitenkin ovat vain harvojen saavutettavissa. Suuren yleisön ne voivat tavoittaa Viimeisten todistajien kaltaisina julkaisuina.

Sotia tällä keinoin tuskin pysäytetään, mutta sekin olisi jo jotain, jos maailmasta näiden järkyttävin tarinoiden jäljiltä löytyisi edes vähän anteliaammin apua ja myötätuntoa sodan jalkoihin joutuville.

Svetlana Aleksijevitš. Kuva: Margarita Kabakova