Liisa Keltikangas-Järvinen: Itsekkyyden aika

 

Tervetullut herätyshuuto

Liisa Keltikangas-Järvinen: Itsekkyyden aika. Miten yltiöyksilöllinen kulttuurimme sai meidät voimaan pahoin. WSOY 2026. 266 s.

Elämme minäminä-aikaa. Ihmisen tulee tietää, mitä hän tahtoo, ja tietää, mitkä ovat hänen juttujaan. Hänen ei tule olla epävarma etsijä vaan oman elämänsä sankari. Hänen tulee pitää kiinni oikeuksistaan, hänen pitää saada olla ihmissuhteissaan oma itsensä, kompromisseihin hänen ei tule taipua. Hän itse on projekti, jota hän hoivaa.

Näin kirjoittaa psykologian emeritaprofessori Liisa Keltikangas-Järvinen uudessa kirjassaan Itsekkyyden aika. Kirjan alaotsikko tarkentaa napakkaa pääotsikkoa: kulttuurimme on niin yltiöpäisen yksilöllistä, että se aiheuttaa hyvinvoinnin sijasta pahoinvointia.

Liisa Keltikangas-Järvinen on suomalaisen temperamenttitutkimuksen uranuurtaja ja käsitellyt teoksissaan temperamentin, itsetunnon ja sosiaalisuuden yhteyksiä ihmisen hyvinvointiin. Itsekkyyden ajassa tutkijan luupin alla on yhteiskunnassamme tapahtunut nopea ja voimakas ihmiskuvan muutos.

Monet kirjan asiat voivat olla tuttuja Keltikangas-Järvisen eri medioille antamista haastatteluista. Kirja kuitenkin tarjoaa muutoksesta hyvän kokonaiskuvan ja pohjustaa sen kunnolla. Taitava popularisointi takaa sen, että tieto on muidenkin kuin asiantuntijoiden vastaanotettavissa.

MAAILMAN ONNELLISIMMAKSI KANSAKSI moneen kertaan rankattuna meillä pitäisi mennä hyvin. Olot ovatkin monessa suhteessa parantuneet. Keltikangas-Järvinen kirjoittaa, kuinka elämä on käynyt helpommaksi, terveellisemmäksi ja tasa-arvoisemmaksi ja on alettu ymmärtää ja ottaa huomioon ihmisten yksilöllisiä tarpeita ja mahdollisuuksia.

Miksi psyykkinen hyvinvointimme on kuitenkin huonontunut? Pelkästäänkö siksi, että siihen kiinnitetään nyt runsaasti huomiota?

Kirjoittaja on käytännön syistä luopunut kirjassaan tieteellisistä lähdeviitteistä, mutta useat hänen väitteensä ovat hyvin lukijankin todennettavissa. Näemme ja tiedämme, että masennus, ahdistuneisuus ja uupumus ovat lisääntyneet kaikenikäisillä ja erityisesti nuorten mielenterveys on koetteilla.

Kirjoittajan mielestä yksilöllisyyden vaatimukset ovat syrjäyttäneet terveen ja tarpeellisen yhteisöllisyyden. Normeista vapautuminen ja valinnanmahdollisuuksien ja suvaitsevaisuuden lisääntyminen ovat olleet tervetulleita muutoksia, mutta individualismin huumassa on ajauduttu tilanteeseen, josta on tullut uusi normi.

Yksilön pitää erottua muista, saada huomiota, näkyä ja vaikuttaa. Muut ihmiset ovat hänelle hyödyksi tai haitaksi. Hän odottaa ympäriltään kiitosta ja ihailua, ja hänen on vaikea sietää rajoituksia, kritiikkiä ja pettymystä. Hän kaipaa ja vaatii jatkuvaa mielihyvää kuin lapsi.

Keltikangas-Järvinen kirjoittaa: Voidaan aiheellisesti kysyä, onko länsimainen yhteiskunta luonut kulttuurin, joka sen sijaan että tukisi kasvamista aikuiseksi vahvistaa ihmisen kiinnittymistä erääseen lapsuuden kehitysvaiheiseen.

KAIKKI VANHEMMAT TIETÄVÄT, miten lapsi käyttäytyy ns. uhmaiässä 2-3-vuotiaana. Siinä vaiheessa lapselle alkaa selvitä oman vaikuttamisen rajallisuus, ja vanhempien tehtävä on opettaa hänelle, että hänen toiveensa eivät aina toteudu. Kaikkea ei voi saada, monia asioita joutuu odottamaan ja toisia tekemään vastentahtoisesti.

Usein kuulee sanottavan, kuinka nykyvanhemmilta on vanhemmuus hukassa. Vanhemmat joustavat liikaa, neuvottelevat lapsen kanssa asiasta kuin asiasta ja välttävät pahoittamasta lapsen mieltä. Ei osata, jakseta tai haluta asettaa rajoja ja pitää niistä kiinni.

Keltikangas-Järvinen ei kuitenkaan syytä vanhempia vaan kääntää katseen vanhemmista yhteiskuntaan ja kysyy: lisääkö [yhteiskuntamme] vanhempien luottamusta itseen kasvattajina vai lisääkö se epävarmuutta?

Jos ihanteeksi ja tavoitteeksi on nostettu yhteisöön kuulumisen sijasta vahva ja määrätietoinen yksilö, ei ihme, että hyvää tarkoittavat vanhemmat ja koululaitos varovat nujertamasta lapsen tahtoa ja antavat hänelle vastuuta, vaikka hänestä ei olisi vielä lainkaan "itseohjautuvaksi", saati "oman polkunsa räätäliksi".

Onkin aiheellista miettiä myös sitä, mitkä tahot yhteiskunnassamme säätelevät kasvatusideologioiden muutoksia. Mitä ja keitä nykyinen ihmiskäsityksemme tukee ja hyödyttää? Keiden ja millä ehdoilla edetään? Ihmisen hyvinvoinnin vai markkinoiden? 

IHMINEN EI OLE PELKÄSTÄÄN YKSILÖ, hän on myös sosiaalinen olento. Yhteiskuntarakenteen muuttuminen on hajottanut perinteisen yhteisöllisyyden, mutta haluamme edelleen kuulua johonkin ryhmään. Meille kyllä tarjotaan yhteydenpitoon erilaisia välineitä, mutta onko niistä tyydyttämään yhteisöllisyyden tarpeemme?

Tiedetään ja tunnustetaan, että sosiaaliset pelot ja avuttomuus ovat lisääntyneet ja näin on tapahtunut erityisesti nuorten keskuudessa. Kun muutos on ollut samanaikainen koko läntisessä maailmassa, merkittävimpänä syynä siihen pidetään sosiaalista mediaa. Kirjansa viimeisissä pääluvuissa Keltikangas-Järvinen keskittyykin digihurman kääntöpuoleen someriippuvuuteen.

Kirjoittaja ei suinkaan unohda sosiaalisen median hyviä puolia, mutta tutkimusnäyttöön tukeutuen hän kirjoittaa mm. verkkosuhteiden löyhyydestä ja epäluotettavuudesta, somen aiheuttamasta polarisoitumisesta, empatian vähenemisestä ja yksinäisyyden ja pelon kokemusten lisääntymisestä.

Tarjolla on tietoa onnistuneen sosiaalisen vuorovaikutuksen vaatimasta fyysisyydestä ja ihmissuhteiden hallittavasta määrästä. Sen kontrastina esiin nousevat somen aikaansaama minäkuvan hämärtyminen ja käyttäytymisen muuttuminen, addiktiot ja ahdistunut tunteissa vellominen.

Keltikangas-Järvinen kirjoittaa ongelmia syntyvän erityisesti silloin, kun sosiaalinen media korvaa varsinaisen vuorovaikutuksen aivojen tietyssä herkkyysvaiheessa, jossa nuoren ihmisen tulisi opetella sosiaalisia taitoja. Sosiaaliset taidot ovat osaamista, korostaa kirjoittaja, niitä siis täytyy opetella.

Entä kun ne on jo jollain tavoin opeteltu? Onko vasta aikuisena someen sukeltanut turvassa sen kielteisiltä vaikutuksilta? Sellaistakin "kehitystä" on kuin taantuminen...

PITKÄLLE KEHITTYNYT INDIVIDUALISMI on tuonut mukanaan elämäntavat ja arvot, jotka eivät parhaalla mahdollisella tavalla tue ihmisen psyykkistä hyvinvointia, vaan kernaammin esittävät vaatimuksia ja jättävät hänet yksin, summaa Keltikangas-Järvinen sanottavaansa kirjan lopussa ja jatkaa: kun tämän kehityksen rinnalle tuli sen haittoja vahvistava sosiaalinen media, kovinta hintaa siitä ovat maksaneet nuoret.

Itsekkyyden aika on herätyshuuto, mutta kirjoittaja ei halua jättää lukijoitaan toivottomuuden tilaan vaan vakuuttaa, että monimutkaisiinkin asioihin voidaan vaikuttaa. 

Hän kääntyy poliitikkojen puoleen ja odottaa ymmärrystä siitä, että monet poliittiset ratkaisut, jotka nyt nähdään pelkästään taloudellisina, ovat arvovalintoja ja ohjaavat kulttuuria ihmisen psyykkisen hyvinvoinnin kannalta ei-toivottuun suuntaan.

Kuunnellaanko tutkijoita? Löytyykö ymmärrystä?

Liisa Keltikangas-Järvinen. Kuva: Veikko Somerpuro