Soili Pohjalainen: Perätilassa

 

Kirjailijalle kymmenen pistettä!  

Soili Pohjalainen: Perätilassa. Atena 2025. 206 s.

- Lapselle kuusi, äidille kymmenen pistettä!

Voiko romaani räväkämmin alkaa kuin Soili Pohjalaisen neljäs kirja Perätilassa. Jostain syystä se on ensimmäinen kosketukseni Pohjalaisen teoksiin ja tyyliin, mutta ei varmasti jää viimeiseksi.

Kirjan keskeisin tematiikka liittyy lähisuhteisiin - sukuun, perheeseen, äitiyteen ja isoäitiyteen. Mieslukijoiden reaktioita en käy arvelemaan, mutta rohkenen väittää, että moni tytär, sisko, äiti, mummo ja isomummo löytää Perätilasta itseään. On vain oltava valmis nauramaan näkemälleen.

NYKYISESSÄ AUTOFIKTIOBUUMISSA romaanissa toisensa perään päähenkilönä tuppaa olemaan kirjailija, ja niin on Perätilassakin. Tällä kertaa en pane sitä kuitenkaan yhtään pahakseni. Romaanin minäkertojan kirjoittaminen takkuaa ikävästi, mutta oikeastaan hän on luomattomuuden tilassaan kuin kuka tahansa työssään stressaantunut nelivitonen naisihminen.

Kirjan varsinainen tapahtuma-aika on noin vuoden mittainen. Siinä ajassa kertoja ehtii kuitenkin käydä valikoiden läpi koko siihenastisen elämänsä. Kun päästään lopun valokuvanottotilanteeseen, kuvassa poseeraavat kertojan lisäksi hänen vanhempansa, veljensä, molemmat tyttärensä, vävy ja ensimmäinen lapsenlapsi. Poissa ovat jo kertojan omat isovanhemmat, mutta romaanissa he ovat läsnä yhtä vahvasti kuin yhteiskuvan henkilöt.

Pohjalainen rakentaa kirjaansa paljolti kertojansa muistikuvista. Kertoja itse sanoo metodikseen luoda kirja elämänsä osista, niin kuin rakentaisi taideteoksen pihaltaan löytyvistä materiaaleista: männynoksasta, hirvenkallosta, kuutamohortensian kukista, tylsistä puutarhasaksista ja viime kesänä kootuista kottikärryistä.

Perätilassa-romaanin materiaalivalikoimaan vaikuttaa oleellisesti tyttäreltä saatu uutinen. Kun tytär ilmoittaa odottavansa lasta, tulevan isoäidin ajatukset alkavat kiertää syntymisen ja äitiyden kehää kuin vuoristorataa: Tässä sitä mennään, yllättäen ja nytkähtämällä sukupolvien ketjussa uudelle paikalle: taaemmas.

Ensisäikähdyksen jälkeen kertoja alkaa opetella sinuiksi uuden roolinsa kanssa, ja vähitellen monenkirjavista lapsuus-, nuoruus- ja aikuisiän muistoista kehkeytyy yhä selkeämpiä kuvia päähenkilölle tärkeistä ihmisistä, paikoista ja tapahtumista ja ennen kaikkea hänestä itsestään.

IHASTUIN VÄLITTÖMÄSTI Pohjalaisen itseironiseen kertomatapaan, ja tämän tästä nauroin ihan ääneen - itselleni. Juuri noinhan minäkin ajattelin ja toimin tuossa tilanteessa ja oikeastaan edelleenkin. Ja mikä hulluinta, myös tyttäreni ovat monessa asiassa ihan niin kuin minä! Kertojan tavoin olen havainnostani sekä huvittunut että aidosti pahoillani.

Samastumispintaa ja tunnistettavuutta tarjoavat muutkin romaanihenkilöt. Isovanhempien reaktiossa kävisin monesti esimerkkitapauksesta, ja suvustani löytyy useita Perätilassa-romaanin ihmistyyppejä.

Eniten kertojan huomiota saavat vanhemmat ja isovanhemmat. Pohjalainen on mestari luomaan muutamalla irrallisella havainnolla eloisia tuokiokuvia, eikä repliikkiin tarvita montakaan sanaa, kun jo paljastuu, minkä sortin ihmisestä on kyse.  

- Jalat haralteen! Jalat haralteen! mummo huutaa tyttärentyttärelleen, kun tämä on istutettu mummon isorenkaisen pyörän tarakalle ja poljetaan hoitamaan kauppaa pitävän isoäidin huushollia ja huolehtimaan halvaantuneesta vaarista. Aamupassattu pappa on jäänyt mummolaan kahvinsa ääreen, mutta ei unohduksiin. Töyssyn kohdalla tyttö muistaa: Tissiliivikaupan merkki! Pappa on opettanut.

Kepeästä tyylistä huolimatta romaanissa on vahva psykologinen pohjavire. Kertojan suhde vanhempiinsa ja erityisesti äitiin ei ole mutkaton, ja hänen epävarmuudellaan, huolillaan ja peloillaan on syynsä ja syntynsä. Ehdotonta turvaa ja rakkautta tarjoavat kuitenkin mummolat ja isoäidin kauppa. 

HIERTYMIÄ SUKULAISTEN VÄLILLE aiheutuu mm. luokkataustoista. Kun kertojan äiti, kauppiassukuun naitu kommunistiperheen tytär, kompensoi alemmuudentunteitaan, hänen jo ennestäänkin kyseenalainen äidillisyytensä saa ikäviä lisäpiirteitä, ja isän tiukat virheettömyysvaatimukset vielä vahvistavat tyttären itsetuntovajausta. Ei ihme, että tyttö purkaa paineitaan välillä hyvinkin ikävästi pikkuveljeensä.

Ihmissuhteissa puheilla, sävyillä ja tunnelmilla on suuri merkitys. Siinä missä äidin suvussa meuhkataan, isän suvussa ollaan sivistyneesti puhumatta. Se, mitä ei käsitellä, siirtyy seuraavan sukupolven kannettavaksi, opettaa kertojan tytär äitiään, mutta hyvää jälkeä ei jää estottomasta totuuksienkaan laukomisesta. Romaanissa ollaankin "perätilassa" monella tavalla ja sukupolvi toisensa jälkeen.

Ja silti Pohjalaisen romaani on pääsääntöisesti optimistinen, valoisa ja elämänmyönteinen. Sen perusväittämät ovat ehkä triviaaleja mutta pidän niistä.

Näkyvimmin romaani opettaa, että elämä ei ole hallittavissa. Eteenpäin selviämisessä auttaa kuitenkin huumori ja avuksi ojentuva käsi: - Noni, nouses ylös sieltä. Romaanin toinen oleellinen opetus on, että elämässä kaikki on epätäydellistä, enintään sinne päin tai siihen suuntaan. 

Kun hallitsemattomuuteen ja vaillinaisuuteen suostuu, hyväksyy senkin, että kirjan lyhyistä luvuista kaikki eivät ole yhtä vauhdikkaita ja värikkäitä. Ehkei tiukka tasalaatuisuus edes ollut kirjailijan tavoite. Kertojaminä miettii kirjoittamistaan kahden minänsä, sallivan ja ankaran, kurimuksessa:

  Minä haluaisin vain kirjoittaa, vapaana ja rauhassa. Se onnistuu vain, jos kirjoittaa pöytälaatikkoon.                                                                                                                    Totuudehko, elämähkö.                                                                                                          

Liika kriittisyys kuihduttaa tekemisen halun ja ilon ja sitä myöten koko arkisen olemisen. Kaikki kärsivät. Soili Pohjalaisen Perätilassa viestittää minulle hauskasti ja lempeästi, että vähempikin riittää. Romaanihko. Hyvähkö suku ja perhe. Sopivahko elämä ja olotila.

Soili Pohjalainen. Kuva: Jonne Räsänen