Kirjareppu

  Haikeat hyvästit valloittavalle viisikolle  Hannu Väisänen: Viisikko. Siltala 2024. 200 s. Pöytä on katettu viidelle. Se on pappilan verannalla ja verannan ikkunat ovat auki. Ikkunat antavat länteen, joten pyökkien, saarnien ja tammien siivilöimä ilta-aurinko läikittää verantaa vielä parin tunnin ajan. Pöydällä on, nyt jo silitettynä, tämä arvokkaasti vanhentunut painokangas. Liinassa laukkaa metsästävä Diana jousipyssyineen, perässään villikarjuja ja muuta mytologista koristeaineistoa. Pöytäliinan muutamat reiät on parsittu niin taidokkain koristepistoin, että noita kohtia saattaisi luulla mytologiaan kuuluviksi vinjeteiksi. Tässä tulee vielä käsi, joka asettelee kolmihaaraista kynttilänjalkaa paikalleen. Se on kertojan käsi. Näky on kuin jonkin välimerellisen elokuvan alusta, ja Lounais-Ranskassa tässä ollaankin. Vanhaa pappilaa asuttava minäkertoja odottaa neljää sisarustaan Suomesta syntymäpäivilleen tai oikeastaan kaikkien yhteisille syntymäpäiville, koska niitä on käte...

   "Niin kauan kuin luemme, olemme yhdessä." Vilja-Tuulia Huotarinen: Menettämisestä, säilyttämisestä. Siltala 2024. 64 s. Hyvä ministeri, tulette vastaan kirjamessuilla / vaaleanpunainen pilvi puserona, korkokengissä. / Teillä on meille asiaa, se tarkoittaa politiikkaa / mutta politiikka ei koskaan tarkoita vain politiikkaa. Ei, sillä kansalaisten keskuudessa poliittiset   puheet ja päätökset muuttuvat karuksi käytännöksi. Vilja-Tuulia Huotarisen  (s. 1977) kuudennessa kokoelmassa   Menettämisestä, säilyttämisestä   runosikermä Hyvä Ministeri! on yksi monista taiteentekemisen puolesta kantaa ottavista teksteistä. Sattumoisin kokoelma   julkistettiin samalla viikolla kuin hallituksen kulttuurileikkaukset. Lainaamani runo jatkuu kylmällä tilannekuvalla kirjailijoiden asemasta:  Syyskuu tekee meistä läpikuultavia, olemme helppo / nakki talven hampaissa, hytisemme, tärisemme. Kokoelman yleishenki on kuitenkin muuta kuin alistuva. Yhteistä rintamaaha...

  Elämää arvaamattomuuden armoilla  Salli Kari: Vedestä ja surusta. Siltala 2024. 227 s. Luopumisen ja rajallisuuden tarina, sattumanvaraisen ja vääjäämättömän kilpaleikki. Ei mitään sen traagisempaa. Tämä ei ole mikään ainutlaatuinen kertomus. Tämä toistuu joka hetki, jokaisella hengenvedolla. Ote on helsinkiläisen teatterilavastajan ja kokonaisvisualistin  Salli Karin (s. 1986) esikoisromaanista  Vedestä ja surusta, sen loppupuolelta. Irrallaan katkelman saattaa vaikuttaa vähättelevältä mutta kyse on  suhteellisuuden- ja tilanteentajusta.  T ällaisia sairaskertomuksia on paljon, ja silti  jokainen surutyö on kokijalle ainoa laatuaan. Salli Karin pieni romaani kasvaa paljon kertojansa kokemusta laajemmaksi ja yleisemmäksi. Vedestä ja surusta  kertoo nuoren ihmisen sairastumisesta mutta on kaikenikäisten samastuttavissa. Se on elämän murenemisen, menettämisen ja uudelleen kokoamisen tarkastelua, ja se kaikki kerrotaan tarkoin ja herkin havain...