Jenni Linturi: Mullojoki, 1950

 


Kun pahinta on keskinkertaisuus 



Jenni Linturi: Mullojoki, 1950. Gummerus 2020. 248 s. 



Maaseutu avautuu joka puolella tasaisena ja valtavana, aidatut viljelmät, roudan syömät laitumet. Kuusiaita ja loiva kukkula. Sen huipulle rakennettu talo on samanlainen kuin tuhannet keskisuuret maalaistalot Hämeessä, käytännöllinen pikemminkin kuin korea, harmaaksi kuluneet ikkunapuitteet pienissä ruudullisissa laseissa. Puolakat ovat asuttaneet taloa vuosikymmeniä mutta eivät satoja.


Jenni Linturin (s. 1979) uusi romaani Mullojoki, 1950 pohjautuu edeltäjänsä tavoin kirjailijan suvun vaiheisiin. Kuten nimikin sanoo, eletään 1950-lukua Hämeen Mullojoella lähellä Lahden kaupunkia. Romaani toimii itsenäisenäkin, mutta henkilöiden elämään sukeltaminen käy varmasti sujuvammin, jos he ovat ennestään tuttuja.


OLAVI PUOLAKKA, leskeksi jääneen Ingeborg Puolakan ylioppilaspoika, opiskelee Helsingin yliopistossa estetiikkaa ja nykykansain kirjallisuutta ja suunnittelee suuria mutta joutuukin yllättäen naimisiin. Äiti Ingeborg hankkii itselleen Mullojoelta suvun vanhan talon Heikkilän ja ottaa Olavin raskaana olevan nuorikon, 17-vuotiaan Martan, hoitamaan sinne talouttaan. Mukaan otetaan myös Ingeborgin toinen poika, lobotomian seurauksena lapsekkaaksi taantunut Kalevi.

Tarkoitus on, että Olavi jatkaa opiskeluaan. Toisin kuitenkin käy. Olavin opinnot takkuavat, ja kohta hänkin löytää itsensä Mullojoelta. Opettajantöitään paikkakunnan keskikoulussa hän pitää tilapäisratkaisuna, mutta vuosi seuraa toista samanlaisena, kunnes koulun kuvaamataidon lehtoriksi ilmestyy paikkakuntalaisille jo ennestään tuttu nainen ja ihmissuhteet sotkeutuvat muuallakin kuin Heikkilässä.  

Tapahtumia tarkastellaan vuoroin Olavin, Martan ja Ingeborgin näkökulmasta, ja henkilöasetelma ja henkilösuhteet ovat kuin Niskavuorelta. "Vanha emäntä" pitää ohjat käsissään, ja nuori Martta tottelee. Miehistä ei ole oikein mihinkään. Olavi tekee kaiken mielijohteesta, ja Kalevi haluaa vain ruokaa ja naista.

Pitkään romaani etenee hitaasti ja varsin vähäisin liikahduksin, kunnes loppua kohden tarinaan tulee dekkarimaista jännitettä. Rakenne on kuitenkin tarkoin harkittu ja loppuratkaisu perusteltu.


KIINNOSTAVINTA ROMAANISSA on sen henkilö- ja ihmissuhdekuvaus. Miksi kukin kolmesta kekushenkilöstä käyttäytyy, niin kuin käyttäytyy? Millaisia tunteita kolmikon keskinäisiin suhteisiin on ladattuina?

Linturi kuvaa yhtä taitavasti Olavin päämäärätöntä rimpuilua keskinkertaisuuden kahleista kuin Martan alistumisen alla kytevää vihaa. Välistä Martta tuntuu Olavista ainoalta ihmiseltä, jonka arkisessa seurassa hän voi olla oma itsensä: ei tarvitse esittää intellektuellia, ei tarvitse keksiä vaikeita sanoja, käyttää näppäriä lauseita. Sitten taas Martta tuntuu aivan liian tavalliselta ja kaikki ympärillä liian keskiluokkaiselta.

Martta tietää, ettei ole Olaville tarpeeksi; hän on vain melkein tarpeeksi. Myös anopilleen hän on melkein-ihminen, ikuinen piika, joka tekee tyynenä mitä odotetaan ja pyytelee anteeksi, jos jokin asia menee anopin toiveiden vastaisesti. Jopa äitiys on hänelle melkein-äitiyttä anopin omiessa itselleen pariskunnan lasten hoitamisen.

Linturin luoma kuva 1950-luvun pikkupaikkakunnan sosiaalisesta elämästä on tunnistettavan todellinen. Luokkaerot ovat sotien jälkeen vielä selvät, ja paikkakunnan paremmalla väellä on omat arvonsa ja rientonsa. Olavi yrittää erottua yhteisöstä radikaaleilla mielipiteillään ja lehtikirjoituksillaan, mutta yritykset ovat ponnettomia ja sisimmässään hän tietää tempoilunsa tuloksettomaksi. 


MULLOJOKI, 1950 erottuu avioliittotarinoiden suuresta joukosta ennen muuta Linturin tehokkaan kielen ja tyylin ansiosta. Romaani etenee lyhyin, iskevin lausein, ja tuntuu, kuin henkilöt olisivat sen kieleen naulattuja.

Erikoisesti huomio kiinnittyy siihen, kuinka hienosti kieli paljastaa Olavin ja Martan onnettomat ja naurettavat yritykset manipuloida ja pettää itseään.

Kun Olavin suojaus rakoilee, Linturi kirjoittaa: Olavi ei sano mitään, ei vaikka ennen hän vihasi epätoivoa. Ennen hän ajatteli, että on tärkeää vihata jotakin. Että ihminen, joka ei vihaa, ei voi koskaan kasvaa omaksi itsekseen. Kenties hän ajattelee niin edelleen, luultavasti ajattelee. Lähes varmasti ajattelee. Ja Martan ajatukset rakkaudesta kulkevat samaan tapaan: Tietenkin Olavi rakastaa häntä. Kenties rakastaa. Luultavasti rakastaa. Mitä rakkaus edes tarkoittaa?

Välistä Linturi katkaisee virkkeen kesken kaiken ja piilottaa lopun lukijan pääteltäväksi, aivan kuin kyse olisi henkilön häpeilystä tai pelosta paljastaa totuus: Martta sen sijaan ei ole nälkäinen, ei enää, hän ei ole muuta kuin. Kun Linturi kirjoittaa täysiä vertauksia, ne ovat osuvia ja ilmaisuvoimaisia - ja välistä myös huvittavat.

Sillä vaikka Mullojoella ei juuri koeta onnen hetkiä, omanlaistaan huumoria romaani tihkuu. Joskus huumori on hyvinkin osoittelevaa, mutta parhaimmillaan se on tragikoomista, yltiöpäisen arkista käyttäytymistä vakavissa ja kipeissä tilanteissa. Martan aforistinen ajatus Jos ei voi saada nautintoa siitä, mitä saa, se täytyy etsiä siitä, mitä menettää pätee romaanissa moneen kohtaukseen.


Jenni Linturi. Kuva: Liisa Valonen
JENNI LINTURIN Mullojoki, 1950 on vanhanaikainen tarina. Se ilmoitetaan Martan suulla jo romaanin alun kehyskertomuksessa. Ei kannata kuitenkaan säikähtää. Ainakin minun ikäpolvelleni Mullojoki, 1950 on oikein sopivasti vanhanaikainen. 

 

 





Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Markku Envall: Kylmää kynäsotaa