torstai 25. helmikuuta 2016

25. helmikuuta 2016



Salaperäinen kissa panee asiat uuteen järjestykseen



Takashi Hiraide: Kissavieras (Neko no Kyaku). Suom. Raisa Porrasmaa. S&S 2016. 157 s.



"Jospas minä kissan saisin, kyllä sitä rakastaisin", lauletaan lastenlaulussa. Japanilaiskirjailijan Takashi Hiraiden (s. 1950) romaanin Kissavieras aviopari ei ole erikoisen kiinnostunut kissoista, ennen kuin heidän kotinsa pikkupihalle ilmestyy yllättäen hoikka ja pieni tyttökissa, Chibi. Se on naapurin pojan itselleen vaatima hohtavan valkoinen, pallokuvioinen löytökissa.

Kissa on varuillaan. Se ei anna paijata itseään, ei edes koskettaa, mutta sen uteliaisuus ja ailahtelevuus kiinnostavat kirjailijapariskuntaa. He alkavat seurata kissan puuhia yhä kiinteämmin ja pian myös tarjota sille leikkihetkiä, herkkupaloja ja oleilusopukoita. Parin hiljaisiin, tapahtumattomiin päiviin tulee eloa ja kommunikaatiota, myös keskinäistä, vaikka ulkoa katsoen heidän arjessaan ei suuria muutoksia tapahdukaan.

Siinä on Kissavieraan viehätyksen salaisuus. Pinnan alla läikehtii. Pienestä kasvaa vähin erin merkittävää. Aviomies, romaanin kertojaminä, miettii Machiavellin ajatuksia ja kirjoittaa:

Eivätkö muuten elollisen olennon puuhat, kuten kulmauksesta kääntyminen ja oven raosta sisään livahtaminen, ole luonteeltaan samankaltaisia kuin liike, joka synnyttää pienen purosen? Päivittäiset tekomme muodostavat toistuessaan yhtenäisen virran, ja nuo kovin pienet purot yhdistyvät aikanaan suureksi joeksi.


KISSAVIERAS koostuu pääosin tarkkailusta, havainnoinnista ja mietiskelystä. Huomiota saavat luonto, tavat ja rakennuskulttuuri. Kertoja kuvaa yksityiskohtaisesti Tokion laitamilla sijaitsevan vuokratalonsa sisä- ja ulkotiloja, puutarhaa, katua ja naapuritaloja, kaikkea mahdollista suuren, elämänpuuta muistuttavan idänselkovan varjossa ja lähettyvillä.

Pienessä, rajatussa tilassa vähäinen muuttuu huomion ja ihmetyksen arvoiseksi: lankkuaidan oksanreikä, huoneeseen tulviva kuun uoma, ristiveto, sudenkorento ja erityisesti ikkunan karmille ilmestyvä valkea tassupari.

Chibi oli alkaneen vuoden ensimmäinen vieras. Vuoden ensimmäisinä päivinä taloissa kiertäviä sanotaan pyhiinvaeltajiksi. Tämä toivioretkeläinen saapui harvinaista kyllä ikkunasta eikä lausunut tullessaan yhtäkään rukousta mutta tuntui silti osaavan asianmukaisen tervehdyksen liittämällä tassunsa yhteen.

Vaikka kissan kättäytymisen seuraaminen näyttää pelkältä havaintojen kirjaamiselta, kertojan ajatukset liikkuvat syvemmällä kissan olemuksessa. Häntä viehättää tuon muukalaisen puhtaus, mielistelemättömyys ja mystisyys. Ukkosenjohdattimen kaltaisuus.


TAKASHI HIRAIDE on jossain haastattelussaan kertonut pyrkivänsä mahdollisimman konkreettiin todellisuudenkuvaukseen, fiktion ja metaforisuuden karsimiseen. Mieleen tulee vanha japanilainen runous konkreettisine kuvineen. Puhdas, selityksetön kuva antaa kuitenkin lukijalle vapauden tulkita lukemaansa haluamallaan tavalla, myös metaforisesti. Näin ollen Kissavieras on minusta hyvinkin monitulkintaista kirjoitusta.

Monimielinen Kissavieras on myös lajityyppinä. Se on luokiteltu romaaniksi, mutta koostuu paljolti fragmentin kaltaisista luvuista, joista jotkut muistuttavat sivupolkuineen ja kriittisine kannanottoineen esseitä ja kaikki yhdessä päiväkirjaa. Juonta romaanissa ei ole kuin kissaan kiintymisen verran, ja kuitenkin se loppusivuillaan on kuin rikostarinan avaus.

Mitä oikein tapahtui? Miksi naapureiden käytös muuttuu torjuvaksi ja loukkaavaksi? Onko luontokappale jonkun omaisuutta? Saako toisen omaa rakastaa? Surra? Saako siitä edes kirjoittaa? On pakko ryhtyä lukemaan ja miettimään romaania uudesta näkökulmasta.

Kissavieras on kokoaan suurempi tarina. Se on miellyttävän vaatimaton. Se ei pidä ääntä itsestään. Ja fyysisestikin sen äänimaailmassa kuultavinta on hiljaisuus - ja siihen Chibin kaulapannasta kuuluva pienen tiu'un helinä.

Romaanin luettuaan ymmärtää oikein hyvin ns. kissaihmisiä.


Takashi Hiraide 
Kuva: Takashi Mochizuku







Ei kommentteja:

Lähetä kommentti