keskiviikko 25. marraskuuta 2015

24. marraskuuta 2015


Keskustelua vapaalla vyöhykkeellä 

Merete Mazzarella jatkaa elämäkerrallista esseistiikkaansa


Merete Mazzarella: Aurinkokissan vuosi. Suom. Raija Rintamäki. Tammi 2015. 250 s.


Miettiessään uudessa kirjassaan Aurinkokissan vuosi lukemisen ja kirjoittamisen merkitystä Merete Mazzarella lainaa yhdysvaltalaista journalistia Edward P. Morgania: Kirja on paikka, jossa voi tarkastella haurasta ajatusta rikkomatta sitä tai tutkia räjähdysherkkää ajatusta tarvitsematta pelätä, että se pamahtaa kasvoille.

Mazzarella jatkaa Morganin määritelmästä:  Siis kirjallisuus laboratoriona, jossa pääsee testaamaan uusia ajatuksia, sellaisia jotka eivät ole vielä valmiiksi ajateltuja ja joiden seurauksia ei pysty näkemään. Kirjallisuus, ei moraalisena projektina, vaan kirjailijan ja lukijan vapaana vyöhykkeenä.

Vapaalla vyöhykkeellä ei tarvitse olla kaiken aikaa varuillaan ajatuksistaan. Vapaalla vyöhykkeellä saa vaihtaa mielipidettä, jos tarjolla on uutta tietoa tai kokemusta. Vapaalla vyöhykkeellä on valmis kuuntelemaan myös vastaväitteitä ja tarvittaessa perääntymään.

Juuri näin Mazzarella toimii: seuraa aikaansa ja tekee tarkkoja havaintoja ja nopeita päätelmiä mutta on samalla valmis kritisoimaan aiempia ajatuksiaan ja myöntämään tietämättömyytensä ja virheensä. Ottamaan lukijansa yhdenveroisena kommunikaatiokumppanina.


AURINKOKISSAN VUODESSA Mazzarella jatkaa hänelle ominaista esseististä pohdiskelua seitsemänkymmenvuotispäivänsä lähestyessä. Nimensä kirja on saanut San Franciscosta ostetusta, aurinkokennolla toimivasta muovikissasta, jonka tassun liikkeet hidastuvat ja nopeutuvat valon määrän vaihdellessa.

Se, että Mazzarella kirjoittaa helppolukuista tekstiä, ei tarkoita, että hänen tyylinsä olisi väritöntä ja aiheensa vähäpätöisiä. Tyyli on kirkasta ja havainnollista, ja aiheet vaihtuvat suurista pieniin ja päinvastoin yhtä pakottomasti kuin kirjoittajan ajatukset liukuvat asiasta toiseen. Mutta niin assosiatiivista kuin Mazzarellan kirjoittaminen onkin, eteneminen käy täydellisen luontevasti.

Olen ennenkin kiitellyt Mazzarellan kykyä ottaa lukija keskustelukumppanikseen, ikään kuin kahvilaseurakseen tai kävelykaverikseen. Tuntuu mukavalta lukea tekstiä, jonka kanssa voi jutella: kyllä, minäkin olen ajatellut tuota asiaa... enpä ole hoksannut aikaisemmin... tuosta olen kyllä vähän eri mieltä... tästä olet puhunut aiemminkin... kummallinen ajatus, mutta että asian voi nähdä noinkin... olen täsmälleen samaa mieltä... kiinnostavia tutkimustuloksia, mutta kuinkahan nuo tilastot on tehty... no, tuo minusta pätee vain hyväosaisiin...

Kun kirjailijan nykyinen avioliitto on vielä kohtuullisen uusi, paljon tietysti puhutaan iäkkäiden ihmisten rakkaudesta ja kumppanuudesta. Mazzarellalla on käsitystensä tueksi esimerkkejä ja tilastoja. Mm. luottamusta pohditaan kirjassa kiinnostavasti uusista näkökulmista, ja innostuin myös minulle aiemmin täysin tuntemattomasta tunnetyö-ajatuksesta. Valintojemme vapaudesta siitäkin Mazzarella löytää kummasti tuoretta mietittävää.


TÄMÄNTYYPPISEEN ESSEISTIIKKAAN kuuluu omakohtaisuus, ja Mazzarella on aina uskaltanut kertoa ihailtavan avoimesti vaikeistakin tunteistaan ja kokemuksistaan. Aurinkokissan vuodessa "L:n ja minun" hyvän elämän esilläpito alkaa kuitenkin paikoittain yksipuolistaa "keskustelua", ja välillä kaipasin mukaan enemmän entisenlaista kaunokirjallista esimerkkiaineistoa.

Esimerkkejä - kiinnostavia esimerkkejä -  on kuitenkin runsaasti. Ne ovat nyt tietokirjallisuudesta ja lehdistä, joita Mazzarella tunnustaa nykyisin lukevansa enemmän kuin kaunokirjallisuutta. Nykyaika medioineen, markkinavoimineen ja globalisaatioineen panee kirjoittajan katsomaan taaksepäin ja miettimään elämää ennen ja nyt.

Mazzarella kieltäytyy allekirjoittamasta väitettä, että ennen oli kaikki paremmin, mutta hän varoittaa siitä, että hyvin toimivat asiat päästetään huonontumaan. Todisteitakin löytyy. Mietitäänpä hetki vaikka omatoimisuuden ja yksinäisyyden rajoja tai burnout- ja boreout-ilmiöiden syntymekanismeja.

"Oikeasta vanhuudesta" keskustelisin Mazzarellan kanssa mieluusti lisää seuraavalla tapaamisellamme. Siitä Mazzarella minut vakuutti viimeistään nyt, että "vår basta tid är nu", vaikka meidän sukupolvemme onkin kasvatettu säästämään kakusta parhain pala viimeiseksi. Tässä iässä on tyhmää nuukailla.


PS. Merete Mazzarellan edellisestä teoksesta Sielun pimeä puoli - Mary Shelley ja Frankenstein kirjoitin blogissani 3. maaliskuuta 2015. Teos oli ehdolla Runeberg-palkinnolle.










Ei kommentteja:

Lähetä kommentti