Sasha Vasilyuk: Sankarien sukua

Sankari vai petturi?

Sasha Vasilyuk: Sankarien sukua (Your Presence Is Mandatory, 2024). Suom. Jaakko Kankaanpää. WSOY 2025. 347 s.

Sankarien sukua on lapsuutensa Ukrainassa ja Venäjällä viettäneen, 13-vuotiaana Yhdysvaltoihin emigroituneen Sasha Vasilyukin esikoisromaani. Se pohjaa hänen juutalaisen isoisänsä vaiheisiin toisessa maailmansodassa ja sen jälkeen Ukrainassa.

Aihe aktivoitui, kun isoisä kuoli ja jäämistöstä löytyi hänen KGB:lle 1984 kirjoittamansa kirje, joka paljasti, mitä hänelle sodan aikana todellisuudessa tapahtui. Kunnioitettuna sankarina Berliiniin marssinut mies olikin ollut lähes koko sodan ajan vankina Saksassa.

Miksi isoisä oli kuolemaansa asti salannut todelliset sotakokemuksensa, ja miten ihmeessä juutalainen sotavanki saattoi pysyä hengissä Hitlerin Saksassa? Siinä pääkysymykset, joihin Sasha Vasilyuk alkoi etsiä kaunokirjallista vastausta.

ROMAANISSA UKRAINANJUUTALAINEN Jefim Šulman ryhtyy sotilaaksi, kun Saksa hyökkää Neuvostoliittoon kesällä 1941. Hän haluaa sankariksi isoveljensä tavoin mutta joutuu heti sodan alussa Liettuassa saksalaisten vangiksi ja päätyy vankileirien kautta tekemään töitä saksalaisille ns. itätyöläisenä, ostarbeiterina. Se ei tietenkään onnistuisi muuten kuin juutalaisuutensa salaamalla.

Salailu on Jefimille entuudesta tuttua, onhan perhe jo neuvostoajan antisemitistisessä ilmapiirissä pitänyt juutalaisuutensa niin piilossa kuin suinkin mahdollista. Natsi-Saksassa sen ilmitulo tiesi kuitenkin varmaa kuolemaa.

Kun Jefim vuosien koettelemusten jälkeen pääsee taas omiensa riveihin ja valtaamaan Berliiniä, luulisi hänen sodan päätyttyä olevan tyytyväinen: tulihan hänestä kuitenkin hänen havittelemansa kunnioitettu sankari. Mutta ei. Hän on pelkästään kiusaantunut ja kieltäytyy kaikista huomionosoituksista, jos vain voi, eikä ihme.

Neuvostoliitossa sotavankeudesta elossa selvinneiden kohtalo oli karmea. Heitä pidettiin potentiaalisina pettureina, ja ankara seulontajärjestelmä karkotti heidät työleireille Siperiaan ja leimasi loppuiäkseen hylkiöiksi. Kuinka varsinkaan juutalainen sotavanki olisi selittänyt uskottavasti eloonjäämisensä.

Jefim perustelee salailuaan myös halullaan säästää läheisensä totuuden selviämisen aiheuttamalta haitalta ja häpeältä. Miksi lisätä ylenpalttisesti kärsineen äitinsä taakkaa ja rikkoa sodan jälkeen perustetun oman perheensä hauras hyvinvointi, varsinkin, kun vaimo Nina jo maksoi kovaa hintaa omasta tahrastaan. 

Nina oli häpeäkseen elänyt miehitysvallan alla, ja sellaiset naiset olivat tietysti hekin Stalinin Neuvostoliitossa epäilyttäviä. Kun Ninan tutkijanuralla oli jo ennestään monenlaisia esteitä, Jefim miettii: Ei. Jos hän kertoisi olleensa sotavankina, myös Ninan olisi valehdeltava aina, kun Nina täyttäisi lomakkeen, jossa oli se kirottu kysymys vangiksi jääneestä sukulaisesta. 

ROMAANIN AIKAJÄNNE ulottuu vuodesta 1941 vuoteen 2015 saakka. Sodan ajan tapahtumat keskittyvät lähinnä Saksaan, sen jälkeen ollaan pääosin Donetskissa, jota tosin romaanin lopussa ravistelevat jälleen räjähdysten äänet.

Vasilyuk kuljettaa tarinaansa eteenpäin aikatasoja ja näkökulmia vaihdellen. Runsaasti tilaa saavat Jefimin sota-ajan kokemukset, mutta myös Ninan elämänvaiheet ja ajatukset valottuvat hyvin. Kun lisäksi pariskunnan lapset Andrei ja Vita pääsevät ääneen, romaania voi syystä luonnehtia paitsi sotaromaaniksi myös vaikuttavaksi suku- ja perhetarinaksi.

Jefimin sota- ja vankileirikokemukset ovat juuri niin hirveitä, kuin arvata saattaa, mutta hengissä säilyminen oli kovin epävarmaa yksityisten saksalaisten ostamana työntekijänäkin. Toisaalta ostarbeiterina saattoi välistä kohdata myös jonkinlaista inhimillisyyttä ja säilyttää sillä tavalla hataran kosketuksensa normaaliin elämään.

Silti tuntuu käsittämättömältä, että kaksi nuorta ihmistä, joilla molemmilla on lapsuudenperheistään jäljellä enää yksi ainoa läheinen, pystyvät sodan jälkeen rakentamaan tulevaisuuttaan niinkin toiveikkaina ja aktiivisesti kuin Jefim ja Nina, ja vielä siinä ilmapiirissä, jossa Stalinin Neuvostoliitossa elettiin. 

Kirjailija kertoo isovanhempiensa tarinaa myötätuntoisesti ja lämpimästi, mutta se ei silti estä häntä näkemästä tarkasti myös heidän puutteitaan ja suhteensa ongelmia.

Sankareiden sukua näyttää kirkkaasti, mitä vuosikymmenien häpeä, salailu ja paljastumisen pelko tekevät ihmiselle ja hänen ihmissuhteilleen. Jefimin epäluotettavuus ja arvaamattomuus ajavat perheen särkymisen partaalle, ja tilanne rauhoittuu vähitellen vain Ninan kärsivällisyyden ja välinpitämättömyydenkin ansiosta.

Mietin, mitä puolisot menettävätkään, kun pelkäävät luottavaisuudellaan ja rehellisyydellään kadottavansa toistensa kunnioituksen ja rakkauden. Yhteiselämä jää pakosta puolinaiseksi?

JATKUVA PALJASTUMISEN PAINE olisi varmasti ollut sietämätön, ellei Jefimillä olisi ollut edes yksi ihminen, jonka kanssa hän saattoi silloin tällöin olla salailematon itsensä. Luotettu oli hänen vankileiritoverinsa Nikonov, joka kuitenkin heti sodan päätyttyä passitettiin kymmeneksi vuodeksi Stalinin leirien pahamaineisimpaan loukkoon Kolynoviin.

Romaanissa on monia tarinan kulun ja teemojen kannalta merkittäviä sivuhenkilöitä, mutta Nikonov on yksi tärkeimmistä. Hänen ja Jefimin vastakkaisissa elämänvaiheissa Vasilyuk pääsee kuvaamaan sotavangeiksi joutuneiden kohtaloiden ääripäät. Ja samalla muutakin.

Salailu ja valheessa eläminen eivät olleet vain henkilötason kysymyksiä vaan koko totalitaarista järjestelmää leimannut piirre. Juuri entisen komissaarin Nikonovin selvänäköisyys ja kritiikki alkavat lopulta murentaa Staliniin naiivisti uskovan Jefiminkin näkemyksiä - ja itsepetosta.

Toisensa uudemman kerran kohdanneiden kaverusten marssiessa muiden kaltaistensa nk. repatriaattien joukossa kohti Berliiniä Nikonov valistaa hyväuskoista Jefimiä sanojaan säästelemättä: 

Puna-armeijan sotilasta tarvitaan kahteen tehtävään: ampumaan luoteja vihollisen rintaan ja ottamaan vihollisen luoteja vastaan niin että ne loppuvat nopeammin. Sanon tämän miehenä, joka on nähnyt, miten puolue ajattelee. Kun tämä sota on ohi, se esitetään Neuvostoliiton suurimpana sankaritekona ja uhrauksena kautta aikojen, ja niistä, jotka eivät mahdu siihen kertomukseen, tulee hankalia tapauksia. Ja sinä tiedät kyllä, mitä hankalille tapauksille meidän maassamme tehdään...

Ja tehdään edelleen. Sankarien sukua ei ole tarkoitettu vain historialliseksi romaaniksi.

SANKARIEN SUKUA ON KUNNIANOSOITUS vääryyttä kärsineille rakkaille isovanhemmille ja samalla heidän kohtalotovereilleen. Se on huuto kaikkien hiljaisuuteen pakotettujen puolesta.

Haastatteluissaan kirjailija on kertonut tulleensa vasta romaania kirjoittaessaan tietoiseksi, kuinka valtava määrä ihmisiä eli sodan jälkeisessä Neuvostoliitossa piilotellen ja puhumattomina. Ja samalla nämä uskonsa ja ihanteensa menettäneet ihmiset joutuivat rakentamaan koko identiteettinsä uudelleen.

Ninan henkilökuvassa kirjailija näyttää, millä keinoin ihminen jopa pakollisessa kaksoiselämässä, julkisen ja yksityisen minänsä ristivedossa, kuitenkin pysyy ehjänä ja toimintakykyisenä. Lisäksi Vasilyuk juuri Ninan avulla nostaa kirjansa loppupuolella esiin salailun tematiikkaan kiinteästi liittyvän muistamisen ja muistitiedon tallentamisen ja jakamisen tärkeyden: 

Ehkä koko heidän sukupolvensa oli ollut väärässä hautoessaan salaisuuksiaan. Ehkä heidän pitäisi päinvastoin puhua siitä, millä kaikilla merkillisillä keinoilla he olivat selvinneet. Ehkä pitäisikin kertoa suoraan ja karsimatta kokemuksensa ja tietonsa paitsi sodasta ja miehityksestä, myös 1930-luvun holodomorista, Kiovan juutalaisten joukkomurhasta Babi Jarissa ja vainoharhaisesta neuvostoajasta, jonka aatemaailma teki taas näyttävästi tuloaan...

Se ei ole kaunista kuultavaa, mutta kun 90-vuotias Nina alkaa sanella ylös muistojaan, hän luottaa lujasti uusien sukupolvien haluun ja taitoon ottaa vastaan rumakin historia, ja sama usko ja toiveikkuus pätee Sasha Vasilyukiin.

Sankarien sukua -romaanin kohtaukset ovat usein rankkoja, mutta lukemistaan on vaikea keskeyttää. Hienoisesta kerronnallisesta epätasaisuudestaan huolimatta kiinnostava, jännittävä ja välillä romanttinenkin tarina vie mukanaan, ja vakava aihe tulee niin lähelle nykyhetken sotatapahtumia, että tunteitta tätä kirjaa ei käsistään laske.

Sasha Vasilyuk. Kuva: Christopher Michel / WSOY