Rachel Cusk: Kulkue

 

Ei ihan helppoa sulateltavaa  

Rachel Cusk: Kulkue (Parade, 2024). Suom. Kaisa Kattelus. S & S 2025. 206 s.

Kanadassa syntynyt brittikirjailija Rachel Cusk (s. 1967) tunnetaan erityisesti romaanitrilogiastaan Ääriviivat. Jo siinä Cusk pyrki murtamaan perinteisiä kerrontatapoja, mutta kiinnostunut lukija pysyi hyvin hänen matkassaan. Seuraava Cusk-suomennos Toinen paikka oli minusta yllättäen trilogiaa tarinallisempi, ja siksi uusimman Kulkue-romaanin hyppy takaisin kokeilevuuteen tuntuu todella huimalta.

Kesti pitkään, ennen kuin löysin jollain tavalla toimivan lukutavan Cuskin kaoottiselta vaikuttavan romaanin vastaanottamiseen. Hahmottamista auttoi, kun luin jostain haastattelusta kirjailijan pyrkineen romaanissaan lähestymään abstraktia kuvataidetta ja sen tapaa jäsentää ympäröivää elämää.

Ehkä parhaan ohjeen sain kuitenkin säveltäjä Osmo Tapio Räihälältä (Miksi nykymusiikki on niin vaikeaa, 2021). Räihälä kehottaa kuuntelemaa vaikeaksi koettua nykymusiikkia samaan tapaan kuin katsomaan abstraktia taidetta: Älä yritäkään ymmärtää sitä saman tien ja tajuta heti sen sanomaa, vaan lähesty sitä kehollisesti: Miltä musiikki tuntuu? Saako siitä jonkinlaisen vaikutuksen? Millaisista äänistä se rakentuu, mitä "värejä" siinä on?

Näillä ohjeilla aloin vähitellen erottaa Cuskin Kulkueesta toistuvia elementtejä ja tekstikatkelmia yhdistäviä tekijöitä, "ääniä ja värejä", jotka miellyttivät, ja toisia, jotka kiusasivat. Halusin jatkaa lukemista ja ottaa selville romaanin kokonaisvaikutelman ja sen, millaisen jäljen teos minuun mahdollisesti jättäisi.

KULKUE RAKENTUU NELJÄSTÄ LUVUSTA, joista ensimmäiset Sijaisnäyttelijä ja Kätilö ovat hajanaisempia kuin viimeiset yllättävänkin novellistiset Sukeltaja ja Vakooja. Teksti etenee kaiken aikaa kahdella tasolla kuin köynnöstyen. Toisella esiin nousee taiteilijoita, joita kaikkia kutsutaan nimellä G, toisella ääni on kertojan, josta kuitenkin aletaan pian käyttää monikkoa me.

Pari kertaa G osoittautuu mieheksi, mutta useimmiten hän on nainen. Taiteilijoilla on vastineensa todellisuudessa, vaikka sitä ei suoraan osoitetakaan. Sekä taiteilijoiden että erityisesti kertojan osuuksissa erotan myös omaelämäkerrallisuutta.

Koko kerronnan idea on kuitenkin siinä, että kertoja haluaa mahdollisimman pitkälle vain tarkkailla, olla piilossa ja nähdä tulematta nähdyksi. Kertojan häivyttämisen idea oli käytössä jo Ääriviivat-trilogiassa, mutta Kulkueessa se korostuu entisestään. Kertojan tehtävä on vakoilla, havainnoida ja tallentaa ympäristönsä tapahtumia.

Jotain sentään tapahtuu kertojalle itsellekin. Heti alussa hän joutuu kadulla tuntemattoman naisen väkivaltaisen hyökkäyksen kohteeksi. Verissä päin hän ihmettelee hyökkääjänsä loppureaktioita: hän oli pysähtynyt kadunkulmaan ja kääntynyt kuin taiteilija, joka perääntyy ihailemaan aikaansaannostaan.

Tilanne vaikuttaa detaljilta mutta on romaanin avainkohtia. Kulkueen pääteemoja on Cuskille ennestäänkin tärkeä naisen vapaus ja sen väkivaltainen riistäminen, ja kirjailija keskittyy teemaansa kuvataiteilijuuden viitekehyksestä käsin.

CUSKIN PÄÄOLETUKSENA ON, että ympäristö sosiaalisine normeineen ohjaa ihmiset lapsesta pitäen käyttäytymään tietyllä tavalla. Romaanissa puhutaan paljon identiteeteistä, auktoriteeteista ja representaatiosta, esittämisestä ja tulkinnoista.

Välistä teksti on niin teoreettista, että on kuin lukisi tieteellistä esseetä, mutta parhaimmillaan pohdiskelusta voi myös innostua. Niin minulle kävi luvussa Sukeltaja, jossa ravintolaan kokoontuneen konferenssiseurueen vuoropuhelu oli kuin jostain ranskalaisesta uuden aallon filmistä.   

Toisaalta romaanista löytyy myös tarkkaa, aistimusvoimaista kuvailua. Esimerkiksi Kätilö-luvussa kertojan oleillessa maaseudulla oudon Mann-nimisen miehen maatilalla, tuntuu kuin liikkuisi saksalaisen varhaisromantiikan rappiomaisemissa, joissa luonto on ottanut kaikesta yliotteen. Atmosfäärissä on jotain hyvin samanlaista kuin Cuskin Toinen paikka -romaanin suomaisemissa, mutta Kulkueessa näiden otosten anti ja merkitys jäivät minulle koko lailla avautumatta. 

Kaikissa neljässä luvussa keskiössä ovat perheenjäsenten valtasuhteet parisuhteessa, vanhempina ja sukupolvien välillä. Viimeisessä Vakooja-nimisessä luvussa taiteilija G:n ja kertojan kokemukset äitiriippuvuudestaan lähestyvät siinä määrin toisiaan, että niitä on vaikea jälkikäteen pitää erillään.

ROMAANIN TARJOAMAT AJATUKSET naiseudesta, vaimoudesta ja äitiydestä ovat Cuskia ennestään lukeneelle varsin tuttuja. Kirjailijan käsitykset ja väitteet tulevat nyt esiin entistä kärjekkäämpinä ja hämmentävämpinä, kun niitä vauhdittavat ja valaisevat esimerkit naistaiteilijoiden elämän rajoista ja ahtaudesta.

Romaanin alussa tosin turhautunut miestaiteilijakin yllättää katsojansa ryhtymällä maalaamaan kohteitaan ylösalaisin, mutta siinä missä mies pääsee näin taiteellisesta umpikujastaan ja saa toivomaansa näkyvyyttä, hänen vaimonsa järkyttyy kokiessaan maalaukset sukupuolensa nurinkuristen olosuhteiden esityksinä.

Kun romaanin naistaiteilijat provosoituvat, he taistelevat itseään ulos rooliensa vankiloista. Esimerkiksi Kätilö-luvussa nuori, vielä itsellinen naistaiteilija G maalaa ulos häpeäänsä miettimättä lainkaan katsojiensa reaktioita. Hän maalasi kaiken, mitä pelkäsi ja vihasi, mutta iloisesti kuin lapsi, joka käyttää yksityistä valtaa leikkiessään muovihahmoilla ja pannessaan ne tekemään toisilleen kaikenlaista.

Kuvataiteilijoista puhuessaan Cusk tarkoittaa tietysti ylipäänsä taiteilijoita ja taiteilijuutta. Taiteilijan identiteettiin on liittynyt aina sellaista vapautta, villiyttä ja hulluutta, että sitä on ollut vaikea yhdistää naiseuteen ja eritoten äitiyteen. Romaani kysyy: voisiko tästä eristämisestä, sivullisuudesta ja pakkopaidasta vihdoin päästä eroon ja vapauttaa nainen autenttisen itsensä toteuttajaksi?   

KULKUEESSA ESIINTYY PALJON henkistä ja fyysistä väkivaltaa, mutta Cusk näyttää sen yleensä vain välähdyksenomaisesti tai epäsuorasti. Osoittaa kuitenkin melkoista rohkeutta kirjoittaa äitiydestä niin viileästi kuin Cusk tekee tai kuvata aikuisten lasten tunteet äitiensä kuolinvuoteella ennen kaikkea huojentuneiksi.

Siksi tuntuu merkilliseltä, että Cusk romaaninsa lopussa heittäytyy äkkiä naiivin toiveikkaaksi ja rakentaa erilaisten torjuttujen, hylättyjen ja rooleihinsa pakotettujen lapsikohtaloiden jälkeen asetelman, jossa lapset pelastavat kapitalismin (!) turmelemat vanhempansa ja opettavat heidät rakastamaan.

Miten tällaiseen äkkikäännökseen tulisi suhtautua? Onko kirjailija tosissaan vai pilaileeko hän kustannuksellani? Ainakin Cusk osaa herättää lukijassaan epävarmuutta.

Kun mietin Rachel Cuskin kirjallista konventiokapinaa, mieleeni tuli kirjallisuudentutkija Rita Felskin (Kirjallisuuden hyödyllisyys, 2024) lukukokemusluokittelu: tunnistaminen, lumoutuminen, tieto ja sokki. Tunnistettavuutta ja samastumispintaa löydän Kulkueesta moneltakin kannalta, mutta lumoutumiseni oli lähinnä hetkellistä uppoutumista ja tiedollisetkin elämykseni jäivät vähiin.

Ravistelijana Kulkue toimii kuitenkin hyvin sekä muotonsa että sisältönsä suhteen. Romaanin ärhäkät käsitykset haastavat ottamaan kantaa, ja teoksen harkitun muodottomuuden kanssa tunteeni kävivät kieltämättä välillä kuumina.

Kiinnostavaa siedätyshoitoa sellaiseen suostuville!

Rachel Cusk. Kuva: Siemon Scammel-Katz