Vilja-Tuulia Huotarinen: Menettämisestä, säilyttämisestä

 

 "Niin kauan kuin luemme, olemme yhdessä."

Vilja-Tuulia Huotarinen: Menettämisestä, säilyttämisestä. Siltala 2024. 64 s.

Hyvä ministeri, tulette vastaan kirjamessuilla / vaaleanpunainen pilvi puserona, korkokengissä. / Teillä on meille asiaa, se tarkoittaa politiikkaa / mutta politiikka ei koskaan tarkoita vain politiikkaa. Ei, sillä kansalaisten keskuudessa poliittiset puheet ja päätökset muuttuvat karuksi käytännöksi.

Vilja-Tuulia Huotarisen (s. 1977) kuudennessa kokoelmassa Menettämisestä, säilyttämisestä runosikermä Hyvä Ministeri! on yksi monista taiteentekemisen puolesta kantaa ottavista teksteistä. Sattumoisin kokoelma julkistettiin samalla viikolla kuin hallituksen kulttuurileikkaukset.

Lainaamani runo jatkuu kylmällä tilannekuvalla kirjailijoiden asemasta: Syyskuu tekee meistä läpikuultavia, olemme helppo / nakki talven hampaissa, hytisemme, tärisemme. Kokoelman yleishenki on kuitenkin muuta kuin alistuva. Yhteistä rintamaahan tässä peräänkuulutetaan, eikä vain kirjailijoiden vaan myös lukijoiden.

Ei kuolemaa, lukija lukija lukija. / Avaruudessa kivet yhdistyvät toisiinsa uudestaan / ei maailmanloppua. Avaruudessa kirjaimet / yhdistyvät, ei loppua, vain lukija lukija lukija.

KOKOELMA JAKAUTUU NIMENSÄ MUKAAN Menettämisestä ja Säilyttämisestä kertoviksi osastoiksi. Luen ensimmäisestä osasta sen nimestä huolimatta enemmän syntymistä kuin häviämistä. Runoissa puhutaan lapsuudesta ja nuoruudesta, jotka kyllä katoavat ja paljon niiden kanssa unohtuukin, mutta muutoksissa ovat kuitenkin koko ajan mukana lukeminen ja kirjoittaminen, kirjailijaksi kasvaminen.

Ja sisko. Tummennetulla kirjoitetun siskon kanssa eletään samaa maisemaa, jaetaan yhteisiä tunteita, syödään kirjoja ja kirjoitetaan runoja. Siskon kanssa seikkaillaan ja koetaan kovia, kadotetaan yhteys ja etsitään se taas. Kuka tai mikä tai mitä kaikkea tämä salaperäinen sisko on, se jää lukijan aprikoitavaksi.

Yhdessä runossa puhuja sanoo siskoa muusakseen, ja varmasti kyse on myös sielunsiskoista ja kirjailijaystävistä. Toisaalta mieleeni tuli myös samanlainen kuvitteellinen kanssakulkija kuin päiväkirjat ovat nuorille kirjoittajilleen. Sinäksi puhuteltu ja silti itseä.

Pidän Huotarisen tavasta hämärtää ja rikkoa abstraktin ja konkreetin rajoja ja personoida elotonta, kuten vaikkapa Säilyttämisestä-osaston sikermässä Elämän ja kuoleman välissä. Siinä kehollinen, ainetta oleva kirja puhuttelee vuoroin lukijaa ja kirjailijaa ja nostaa esiin kirjallisuuden synty- ja vastaanottoprosesseja.

Olen kirja, minulla on ruumis. /  Et halua että lähden etkä saa minua hengiltä. Sitäkin on yritetty, mutta kirja-puhuja panee toivonsa lapsiin: Lapsesi pitää minusta kiinni, lukija / kunnes yö on mennyt.

PERIKSI EI SIIS ANNETA. Ei jäädä joutomaalle tai istuskelemaan ojanpientareelle. On uskottava tekemiseensä ja toimittava.

Runojen sävyt vaihtelevat surusta ja syyllisyydestä voimakkaaseen tehtävätietoisuuteen ja taistelutahtoon. Kuoleman vastapainoksi runoissa myös synnytetään, ollaan maan ja runon äitejä. Huudetaan hätä julki mutta ei ruikuteta.

Huotarisen runoudessa korostuvat voimakkaasti yhteyksien luominen ja yhdessä tekeminen. Ne ovat tärkeitä konkreetissa taistelussa kirja-alan taloudellisista resursseista mutta erityisesti siinä mystisessä kokemuksessa, jonka sanoihin sukeltaminen tarjoaa kaikille niiden maailmassa operoiville, sekä kirjoittajille että lukijoille.

Sanataiteen avulla saadaan yhteys myös menneisiin ihmisiin ja tapahtumiin. Runoilijan tehtävä -runossa puhuja sanoo haluavansa kytkeä yhteydet [myös] niihin, jotka ovat meiltä kadonneet. Näkyvästi tuo pyrkimys toteutuu kokoelman lopun seitsemässä runossa, joissa 1800-luvun alun kirjallisuusihmiset tilittävät suhdettaan kirjojen maailmaan ihastuttavan monipuolisesti ja tunteikkaasti.

Melkein itkettää, kun lukee, miten onnellinen tuleva tähtitieteilijä ja matemaatikko Magnus Georg von Paucker on lapsuutensa ensimmäisestä omasta kirjasta ja miten onnettomana akatemian kirjastonhoitaja Fredrik Wilhelm Pipping katselee vaivalla kokoamiensa aarteiden tuhoutumista Turun palaessa vuonna 1827.

Ja senkin jälkeen aloitimme uudestaan / kirjaston kokoamisen, ei ollut / muuta vaihtoehtoa kuin aloittaa alusta / --. 

HUOTARISEN RUNOJEN KIELI ON LUONTEVAA, runot avautuvat kuin itsestään. Niiden rytmi on miellyttävän puheenomainen ja kuvakieli tutun todellista ja kouraantuntuvaa. Purevuutta ja painavuutta sanottava saa vahvoista kontrasteista ja huumoria ja keveyttä arkisista sanavalinnoista.

- - asiat täällä ovat hämärtyneet, hyvinvointivaltio. Saamme kirjeitä / mutta vain virallisilta tahoilta, sanojen paikalla on reikiä. / Avoimuutta pyydetään. Liian vähän puhutaan kuvitelmien / kovasta luusta, jota vasten lapsi vahvistaa hampaitaan.

Tarvitsemme kaikki, isot ja pienet, näkyjä, haaveita, satuja ja unia, sillä ilman mielikuvitusta ei pärjäile. Vilja-Tuulia Huotarisen runot muistuttavat, että sanat ovat etuoikeus ja pienestä kielestä ja sen viljelijöistä kannattaa pitää huolta.

Vilja-Tuulia Huotarinen. Kuva: Mikko Palonkorpi