Rita Felski: Kirjallisuuden hyödyllisyys

 

Lupa lumoutua, halu järkyttyä 

Rita Felski: Kirjallisuuden hyödyllisyys (Uses of Literature, 2008). Suom. Jyrki Vainonen. Vastapaino 2024. 222 s.

Kirjallisuuden hyödyllisyys ei vaikuta erityisen houkuttelevalta kirjan nimeltä, eikä Virginian yliopiston professorina työskentelevän Rita Felskin teoksen alkuperäinenkään nimi Uses of Literature ole se innostavampi. Kansiensa sisällä kirja kuitenkin tarjoaa kiinnostavan katsauksen siihen, miten lukijat ja tekstit kohtaavat toisensa.

Kirja on kirjoitettu lähinnä kirjallisuuden tutkijoille, mutta sillä on antinsa myös tavalliselle lukijalle. Kirjoittaja lähtee jo liikkeelle ajatuksesta, että akateeminen lukutapa suhtautuu liian torjuvasti tavanomaiseen lukemisesta nauttimiseen. Pelätään, että sellainen syö tutkijalle tärkeää kriittistä asennetta.

Tiukan vastakkainasettelun Felski kuitenkin torjuu. Hänen tarkoituksenaan on osoittaa, että erilaisilla lukutavoilla on paljon yhteisiä piirteitä, kunhan ne vain tunnistetaan ja tunnustetaan. Seuraavassa joitain poimintoja ja mietteitä Rita Felskin mukavasti ravistelevasta teoksesta.

ME TAVALLISET LUKIJAT pidämme lukukokemustamme yleensä itsestäänselvyytenä emmekä mieti, mitä meille tekstiin uppoutuessamme oikeastaan tapahtuu. Kirjassa käydään läpi neljä lukemiseen liittyvää käsitettä: tunnistaminen, lumoutuminen, tieto ja sokki. Ne eivät sulje toisiaan pois vaan kietoutuvat yhteen monella tavalla ja samanaikaisesti.

Tunnistamista käsittelevä luku alkaa kysymyksellä: Mitä tarkoittaa, kun löytää itsensä kirjasta, kun siis huomaa, että luetusta löytyy jälkiä itsestä?

Tilanne voi ilahduttaa, rauhoittaa tai hermostuttaa. Se voi olla kuin jälleennäkeminen tai ensitapaaminen. Löydän vihdoin kaltaisiani tai joudun todellisen itseni kanssa vastatusten. Pääsen tai minut pakotetaan tarkastelemaan itseäni, ehkä muuttamaan käsityksiäni ja korjaamaan minäkuvaani. Toki voin myös petkuttaa itseäni ja löytää sitä, mitä haluan löytää.

Felski tarkastelee tunnistamista monelta kannalta mm. Ibsenin Hedda Gableria esimerkkinä käyttäen ja kertoo sitten omasta voimakkaasta kokemuksestaan Hilary Mantelin romaanin An Experiment in Love äärellä. Mantelin romaanin pienet, arkiset yksityiskohdat laukaisivat niin väkeviä muistoja kaukaa menneisyydestä, että kirjoittaja puhuu tapahtumasta minuuden voimistumisena.

Toisenlaisen tunnistamisen muodon hän nimeää minuuden laajentumiseksi. Silloin lukija  löytää piirteitä itsestään hyvinkin etäisistä ja oudoista asioista. Esimerkkikirjailijaksi käy vaikkapa Kafka, jonka teosten hämmennyksen, turhautumisen ja ahdistuksen tunteet ovat useille lukijoille hyvinkin tunnistettavia.

LUMOUTUMISTA Felski ryhtyy käsittelemään ottamalla ensimmäiseksi esimerkikseen elokuvan Kairon purppuraruusu, jossa Mia Farrow´n esittämä henkilö uppoutuu suosikkifilmiinsä niin totaalisti, että elokuvasta tulee hänelle todellisempi kuin todellisuudesta. Jostain samansuuntaisesta on kyse, kun emme malta lopettaa lukemista, vaikka yöunet menisivät.

Usein lumoutuminen yhdistetään nimenomaan populaariin elokuvaan ja kirjallisuuteen, Joidenkin mielestä tällainen esteettinen uppoutuminen on väheksyttävää eskapismia, toisista taas huumeen kaltaista mielihyvän hakua ja riippuvuutta, ja erityisesti sitä on pidetty naisille ominaisena. Brechtin mukaan lumoutuminen oli primitiivinen, epärationaalinen ja sokea reaktio, josta teatterin oli syytä tyyten irrottautua.

Felski antaa ymmärtää, että lumoutumisen arveluttavuudesta ollaan kuitenkin perääntymässä. Halutaan eroon korkean taiteen ja matalan populaarikulttuurin jyrkästä erottelusta ja aletaan ymmärtää, että jonkinasteinen uppoutumisen ja itsensä unohtamisen kokemus kuuluu kaikkeen esteettiseen kokemiseen.

Maailma voi hyvinkin olla arkinen ja lumoton, mutta ihmisen halu mysteerin äärelle ja lumoutumiseen on ja pysyy. Ei lumoutuva lukija ole arvostelukyvytön, vaikka onkin tunteidensa vallassa. Kyllä hän on tietoinen tilastaan ja sitä ympäröivästä todellisuudesta, väittää Felski. 

Niinpä voimme estoitta myöntyä kokemaan esteettiseen kokemukseen liittyviä tunteita ja uppoutua taideteoksiin kaikin aistein, ruumiillisina olentoina.

ENTÄ TIEDONVÄLITYS? Onko kaunokirjallisuudesta sellaiseen? Ja miten luotettavaan?

Kaunokirjallisuuden erityisen valheellisuuden Felski kiistää heti Tieto-luvun alkajaisiksi ja tukeutuu filosofi Paul Ricœuriin. Reaalimaailma on jo itsessään niin moninainen ja tulkinnanvarainen, ettei siitä ole totuuden mittariksi. On siis hyvinkin aiheellista tutkia, millaista sosiaalista tietoa kaunokirjallisuudella on tarjota.

Niinpä kirjoittaja näyttää mm. Edith Whartonin Säätynsä uhri -romaania eritellen, kuinka kirjallisuus voi ilmentää ihmisten kanssakäymistä ja erottelua sekä ylipäänsä yhteisön tapakulttuuria ja arvomaailmaa. Olennaista on, että kirjallisuus pystyy tarkastelemaan tilanteita sekä ulkoa että henkilöidensä sisältäpäin. Saamme tietoomme jotakin siitä, miltä tuntuu jonkin tietyn olemuksen sisällä, millaista on - - kylpeä tietyn elämäntavan vesissä.

Erityisesti Felskiä kiinnostavat tekstit, jotka jotenkin kyseenalaistavat tai sotkevat sosiaalisen ympäristön oletuksia ja käytänteitä, tuttuutta. Se voi tapahtua vaikkapa poikkeavilla puhetavoilla, joista mieleeni tulee hyviä esimerkkejä suomalaisestakin kirjallisuudesta, mutta kiinnostavia ovat myös kirjoittajan esittelemät käsitykset esinemaailmasta ja sen tarjoamista sosiaalisista viesteistä.

Felskin ajatukset Pablo Nerudan rakkaudesta esineisiin pakottivat minut  välittömästi Nerudan runojen äärelle. Felski kirjoittaa, kuinka tavarat eivät kerro vain kulutuksesta vaan arkiset esineet säilyttävät usein jälkineen ja hajuineen monenlaisia mielleyhtymiä ja muistoja ja todistavat lukemattomista teoista ja kertomatta jääneestä historiasta.

Lukekaapa vaikka Oodi esineille tai Oodi halkojen tuoksulle!

SOKKI SAATTAA TUNTUA taidekokemuksena yhtä populaarilta kuin lumoutuminen, ja yhtä kevyesti se liitetään usein nykyaikaan. Hätkähdyttämisen, kauhistuttamisen ja sokeeraamisen historia alkaa kuitenkin jo antiikista, eikä ihmisen halu järkyttää ja tulla järkytetyksi ole miksikään muuttunut, vaikka moderni elämä tarjoaa sokeeraamiselle enemmän kanavia.

Ajan saatossa monet taidehistorian tyylisuunnat - dada, surrealismi, futurismi jne. - ovat tehneet parhaansa ihmisten järkyttämiseksi ja jäykiksi koettujen instituutioiden kaatamiseksi, ja sama kehitys jatkuu. Sokkivaikutukset menettävät kuitenkin nopeasti tehonsa ja jäävät siksi kohtalaisen lyhytaikaisiksi. 

Yksilöille sokkikokemukset voivat olla sitäkin merkitsevämpiä. Felskin esimerkit ja niiden erittely houkuttavat muistelemaan omia esteettisiä sokkikokemuksia ja miettimään niiden aiheuttamia erilaisia fyysisiä ja psyykkisiä reaktioita.

Joudun punnitsemaan, missä määrin siedän vaikkapa väkivaltaa, kapinallisuutta, tekopyhyyttä, erilaisuutta, sekasortoa, hävitystä ja hyväksikäyttöä. Tarvitsenko tätä ravistelua, järkytystä, karmeutta ja inhoa? Vapauttaako se minut jostakin vai tekeekö se minusta entistä välinpitämättömämmän?

Se ainakin on varmaa, kirjoittaa Rita Felski, että niin kauan kuin huomaamme olevamme taipuvaisia välttelyyn, kiertoilmaisuihin ja kieltämiseen, niin kauan kuin kavahdamme kaikkea, mikä muistuttaa meitä ruumiillisesta ja kuolevaisesta olemassaolostamme, joka koostuu verestä, luusta ja kudoksista, sokki tulee löytämään paikkansa taiteessa.