Charlotte McConaghy: Viimeinen muuttolintu

 


Meriseikkailu lajikadon maisemissa 


Charlotte McConaghy: Viimeinen muuttolintu (Migrations, 2020). Suom. Sari Karhulahti. WSOY 2021. 344 s.


Eläimet kuolevat. Pian täällä on vain meitä ihmisiä. Kerran mieheni löysi ulappakeijuyhdyskunnan Atlantin kallioiselta rannikolta. Kun hän vei minut katsomaan lintuja eräänä yönä, en tiennyt, että ne kuuluivat lajinsa viimeisiin. Tiesin vain, että ne puolustivat hurjina pesäonkaloitaan ja sukeltelivat rohkeasti kuun valaisemissa vesissä. Jäimme joksikin aikaa niiden luokse, ja muutamien pimeydessä viettämiemme tuntien ajan pystyimme kuvittelemaan, että olimme samanlaisia kuin ne, yhtä villejä ja vapaita.


Viimeinen muuttolintu on australialaisen Charlotte  McConaghyn ensimmäinen aikuistenromaani. Se on käännetty jo yli 20 kielelle, ja siitä on tekeillä myös elokuvaversio. Huikea menestys ohjaa tietysti odottamaan hienoa lukukokemusta, ja ajankohtainen luontokatoaihe lisää tarinan painoarvoa.

Juonivetoinen romaani eteneekin sujuvasti ja on jännittävä ja tunteisiin vetoava.

Aikatasoja on useita, ja ne vaihtelevat vilkkaasti. Pääjuoni sijoittuu jonnekin lähitulevaisuuteen, mutta siitä siirrytään tämän tästä päähenkilön varhempiin vaiheisiin. Siinä määrin pirstaleisesti romaani rakentuu, että on oikeastaan ihme, miten hyvin kirjailija pitää takaumien siksakin hallussaan ja lukijan kärryillä.

  

TARINAN PÄÄHENKILÖ on puolivälissä neljääkymmentä oleva Franny Stone, jonka elämä on ollut hyvin repaleista. Isästä ei ole tietoakaan, irlantilaisen äitinsä Franny on menettänyt jo lapsena, eikä Australiassa asuva isoäitikään ole ollut erityisen joustava nuoren tytön kasvattaja. Nuorelle naiselle on jostain syystä tullut tutuksi myös vankila.

Levoton, oikukas ja impulsiivinen Franny ei pysty asettumaan aloilleen, vaikka löytää puolisokseen Galwayn yliopistossa lehtorina toimivan kärsivällisen ja rakastettavan ornitologin Niallin. Lintujen sukupuutto huolestuttaa heitä molempia, ja kun Frannylle selviää, että lapintiirojen muuttovaellus Grönlannista Antarktikselle on niiden viimeinen, hän haluaa välttämättä päästä seuraamaan, miten muutto onnistuu.

Franny puhuu itsensä mukaan grönlantilaiselle kalastusalukselle, jonka miehistö yrittää vielä löytää Atlantilta hupenevaa elantoaan. Alkaa pitkä ja vaiheikas meriseikkailu kolmen paikantimella varustetun tiiran ja niiden avulla mahdollisesti löytyvien kalasaaliiden perässä.


ROMAANIN ALUN PERUSTEELLA voi hyvinkin kuvitella, että tarinan keskiössä olisi luonto ja huoli sen tuhoutumisesta. Pian romaani muuttuu kuitenkin seikkailukertomukseksi ja runsaasti dramaattisia käänteitä sisältäväksi sukellukseksi päähenkilön vaiheisiin ja mielentiloihin.

Ympäristökatastrofista muistutetaan silloin tällöin, ja välistä tarjolla on jokunen tietoiskun tapainen selontekokin. Mutta kun olen äskettäin lukenut Helen Macdonaldin luontoesseitä kokoelmasta Iltalentoja, Viimeisen muuttolinnun luontokuvaukset vaikuttavat kovin kevyiltä ja/tai romanttisilta.

Franny on henkilönä kiinnostava. Hänen epävakaa käyttäytymisensä on psykologisesti uskottava, ja takaumia hänen sinnikkäästä vanhempiensa jäljityksestä seuraa jännittyneenä ja parasta toivoen. Hänen vastustamaton halunsa uida ja sukeltaa kylmissä vesissä vaikuttaa eksoottisuudestaan huolimatta ymmärrettävältä, mutta hänen pelastusoperaationsa ovat satumaisen sankarillisia.

Kalastusaluksen etnisiltäkin taustoiltaan kirjavassa miehistössä on persoonallisia tyyppejä isällisestä Samuelista hifistelevään kokki Basiliin ja alati pulisevasta Malachaista vaitonaiseen, taikauskoiseen Léaan, kertojan hyttikaveriin.

Aivan omaa luokkaansa puhumattomuudessaan ja eristyneisyydessään on kuitenkin kapteeni Ennis, jonka pakkomielle saada vielä kerran myyttisiin mittoihin yltävä kalansaalis tuo väistämättä mieleen Herman Melvillen Moby Dickin arvoituksellisen kapteenin Ahabin. Moby Dickin kaltaiseen hyvän ja pahan pohdiskeluun ja elämän tarkoituksen etsimiseen Viimeinen muuttolintu ei kuitenkaan yllä eikä pyri.


McCONAGHYN ROMAANIN koukuttavuus perustuu paljolti kertojan salaperäisyyteen ja epäluotettavuuteen. Päähenkilöllä on kannettavanaan synkkiä salaisuuksia, pelkoja ja suruja, jotka raottuvat hitaasti ja paljastuessaan yllättävät niitä aprikoivan usein perusteellisesti. Juuri mikään ei ole miltä näyttää, ja tunnen olevani samalla tavalla ovelasti harhautettu kuin vaikkapa Agatha Christien murhamysteereissä.

Vaikuttaa luontevalta, että kirjailija on aiemmin kirjoittanut nuortenromaaneja, niissähän juoniaineksella on usein ratkaiseva merkitys. Kirjailija pitää tarkasti huolen myös siitä, että dramaattiset kohtaukset ja tunnelmalliset suvantopaikat vaihtelevat lukijaystävällisellä taajuudella, ja rakkautta, väkivaltaa, läheisyyttä ja yksinäisyyttä on tarjolla harkitun tasapainoisesti.

Kauhun elementit, kuten päähenkilön unissakävelyt ja tukehtumis- ja tukehduttamiskohtaukset, ovat kuitenkin mielestäni liikaa. Ne syövät romaanin uskottavuutta, ja vaikka päähenkilön kuolemankaipuulle löytyy selityksiä, välistä mielessäni kävi ajatus kuolemalla flirttailusta.

Mitään pysyvää jälkeä Viimeinen muuttolintu tuskin jättää, mutta seikkailukertomusta ja mukaansa tempaavaa ajanvietettä kaipaava saa haluamaansa ja on varmasti tyytyväinen.

Mieleeni muistui romaania lukiessa Delia Owensin Suon villi laulu (Kirjareppu 20.10.2020). Luulenpa, että sen parissa viihtyneet, nauttivat myös Charotte McConaghyn kertomataiteesta. 

  

Charlotte McConaghy. Kuva: Emma Daniels


Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Delia Owens: Suon villi laulu

Meri Valkama: Sinun, Margot

Pirkko Saisio: Passio