6. heinäkuuta 2020
Vigdis Hjorth: Perintötekijät
Kenen totuus voittaa moraalisessa perinnönjaossa?
Vigdis Hjorth: Perintötekijät (Arv og miljø, 2016). Suom. Katriina Huttunen. S&S 2019. 380 s.
Isä oli syyllinen minun onnettomuuteeni, mutta siitä tuli kaikkien onnettomuus, eikä ollut minun vallassani mitätöidä sitä. Se tuomitsi äitini ja siskoni tekemään minusta vieläkin onnettomamman, ja he itsekin tulivat kärsimään sen alla.
Perintötekijät on norjalaisen kirjailijan ja kriitikon Vigdis Hjorthin (s. 1959) kiihkeä ja hellittämätön romaani rikkoutuneista perhesuhteista, joiden taustalla kummittelee vuosikymmenten takainen insesti. Romaani synnytti Norjassa aikamoisen kohun siksi, että sitä luettiin varsin omaelämäkerrallisena kuvauksena kirjailijan tunnetun lapsuudenperheen tapahtumista.
Romaanista löytyy runsaasti yhtymäkohtia Hjorthin ja hänen perheensä elämään, mutta kirjailija on kieltänyt teoksensa olevan edes autofiktiota. Suomalaislukijan kannalta kysymys omaelämäkerrallisuudesta on toisarvoinen. Perintötekijät on komea mutta järkyttävä tarina vaikenemisen, kieltämisen ja kulissien ylläpitämisen katastrofaalisista seurauksista vaiennetun elämässä ja koko perheen lähisuhteissa.
ROMAANI ALKAA dramaattisesti: Isäni kuoli viisi kuukautta sitten, sopivaan tai sopimattomaan aikaan, riippuen siitä keneltä kysytään.
85-vuotiaan isän tapaturmainen kuolema on sattunut sikäli hankalaan hetkeen, että edellisellä viikolla sisarusten kesken on puhjennut ikävä perintöriita. Iäkkäät vanhemmat ovat siirtäneet kaksi kesämökkiään ennakkoperintönä kahdelle nuorimmalle tyttärelleen välittämättä esikoispoikansa ja vanhimman tyttärensä, romaanin minäkertojan Bergljotin, mielipiteistä.
Teatterilehden toimittajana työskentelevä kertoja on katkaissut välinsä perheeseen jo aikoja sitten, mutta tilanne pakottaa hänet asettumaan veljen puolelle. Sisarusten kesken alkaa kiihkeä viestien ja kirjeiden vaihto kohtuullisuudesta ja oikeudenmukaisuudesta, eikä tilannetta helpota se, että omaisten on pakko kohdata toisensa isän hautajaisten merkeissä.
Samalla, melkein kuin varkain, perintöriidan alta alkavat nousta kertojan koko elämää vaivanneiden ahdistuksen ja tasapainottomuuden alkuperäinen syy ja vuosikymmenten takaisen välirikon aihe. Kertoja on kantanut kipeää salaisuuttaan 5-6-vuotiaasta asti, ja kun hän on vihdoin aikuistuttuaan uskaltanut paljastaa sen, vanhemmat ja sisaret ovat leimanneet hänet kuvittelijaksi, erikoisuuden tavoittelijaksi ja psykopaatiksi.
VIGDIS HJORTH kuvaa uskottavasti seksuaalista väkivaltaa kokeneen lapsen ajatuksia, käsityksiä ja mielialoja, seuraa tarkoin huomioin hänen kipeää aikuistumistaan ja paneutuu intensiivisesti kertojaansa alituisesti vaanivaan nimeämättömään ahdistukseen, johon alkoholi tuo hetken helpotuksen.
Kaikkein väkevimmin romaanissa kuitenkin nousee esiin kertojan vimmainen halu saada vihdoinkin kuulla omaisiltaan, että häntä uskotaan, että hänen traumaattisia kokemuksiaan ei mitätöidä ja kielletä. Nämä eivät ole rauhanneuvottelut, tämä on taistelua elämästä ja kuolemasta ja kunniasta ja jälkimaineesta. Vasta tultuaan kuulluksi ja otetuksi todesta hän voisi ajatella eheytyvänsä. Joko viimeinkin muu perhe rohkenee tunnustaa isän pimeän puolen!
Romaanin vaikuttavuus perustuu paljolti henkilökuvauksen onnistuneeseen objektiivisuuteen. Hjorth ei säästele päähenkilöään tämän uhriasemasta huolimatta eikä paisuttele hänen vastustajiensa reaktioita. Jokainen käänne ja repliikki vaikuttaa todenmukaiselta.
Vauraassa, sivistyneessä perheessä ikävät asiat yritetään hoitaa ulkopuolisilta piilossa, tahdikkaasti: Tämä on ollut raskasta aikaa kaikille. Toivomme että voimme jättää tämän riidan taaksemme. Äidin ja sisarten teennäinen hyvänsuopuus ja erilaiset "hyvyyspuheeseen" piilotetut vaientamismanööverit alkavat kuitenkin pian tuntua vastenmielisemmiltä kuin rajuinkaan riitely.
Lasten, ystävien ja miesystävän tuki ja kannustus ovat kertojalle tärkeitä. Ilman heidän rintamaansa vastapuolen psykologinen sodankäynti suistaisi hänet vääjäämättä häviöön.
AIHEINA perintöriidoissa ja insestissä ei tietenkään ole mitään uutta, mutta se, miten Vigdis Hjorth niistä kirjoittaa, tuntuu tuoreelta ja persoonalliselta. Erityisesti huomioni kiinnittyi romaanin päähenkilön taitavasti kirjoitettuun puheenomaiseen tapaan purkaa tapahtumia ja tuntojaan.
Kertoja on niin ahtaalla, että hänellä ei ole mitään mahdollisuutta kiertää tai kätkeä omiakaan heikkouksiaan, ja yhtä purkauksenomaiselta vaikuttaa hänen kielensä. Virkkeet ovat pitkiä tai katkonaisia ja seurailevat kertojan ajatuksia. Niissä on toistoja ja pyörteitä, mutta puhujaa kuuntelee vaivatta ja herkeämättömän kiinnostuneena.
Vaikka kertoja pääosin pohtii ja analysoi omaansa ja perheenjäsentensä käyttäytymistä, välillä hänen ajatuksensa tiivistyvät yleispäteviksi päätelmiksi ihmissuhteiden ongelmallisuudesta:
Kun ihmiseen sattuu, hänestä ei tule kilttiä. Kun ihmiseen sattuu, yleensä hänestä tulee ilkeä. On lapsellista riidellä siitä kehen sattuu eniten. Alistetut ihmiset näivettyvät ja heidän tunne-elämänsä tuhoutuu, alistetut ihmiset omaksuvat alistajan ajatuksenjuoksun ja menetelmät, se on alistamisen räikein seuraus, se että alistaminen tuhoaa alistetut ja tekee heistä entistä kyvyttömämpiä vapautumaan.
TAVALLAAN Vigdis Hjorth luonnehtii itse romaaninsa olemuksen, kun hänen kertojansa kirjan lopussa sanoo: Kyse ei ollut yksittäisistä tapahtumista eikä valmiista kertomuksesta vaan loputtomasta tutkimusmatkasta, västämättömästä kaivannosta, joka oli täynnä oikosulkuja ja tahatonta vainoamista. Ja menetetyn lapsuuteni läsnäoloa - -.
Perintötekijöiden ydinviesti on selkeä: menetettyä lapsuutta ei voi saada takaisin, mutta oikeutta näyttää arpensa ja tulla otetuksi vakavasti ei pitäisi evätä keneltäkään haavoitetulta.
Romaanista löytyy runsaasti yhtymäkohtia Hjorthin ja hänen perheensä elämään, mutta kirjailija on kieltänyt teoksensa olevan edes autofiktiota. Suomalaislukijan kannalta kysymys omaelämäkerrallisuudesta on toisarvoinen. Perintötekijät on komea mutta järkyttävä tarina vaikenemisen, kieltämisen ja kulissien ylläpitämisen katastrofaalisista seurauksista vaiennetun elämässä ja koko perheen lähisuhteissa.
ROMAANI ALKAA dramaattisesti: Isäni kuoli viisi kuukautta sitten, sopivaan tai sopimattomaan aikaan, riippuen siitä keneltä kysytään.
85-vuotiaan isän tapaturmainen kuolema on sattunut sikäli hankalaan hetkeen, että edellisellä viikolla sisarusten kesken on puhjennut ikävä perintöriita. Iäkkäät vanhemmat ovat siirtäneet kaksi kesämökkiään ennakkoperintönä kahdelle nuorimmalle tyttärelleen välittämättä esikoispoikansa ja vanhimman tyttärensä, romaanin minäkertojan Bergljotin, mielipiteistä.
Teatterilehden toimittajana työskentelevä kertoja on katkaissut välinsä perheeseen jo aikoja sitten, mutta tilanne pakottaa hänet asettumaan veljen puolelle. Sisarusten kesken alkaa kiihkeä viestien ja kirjeiden vaihto kohtuullisuudesta ja oikeudenmukaisuudesta, eikä tilannetta helpota se, että omaisten on pakko kohdata toisensa isän hautajaisten merkeissä.
Samalla, melkein kuin varkain, perintöriidan alta alkavat nousta kertojan koko elämää vaivanneiden ahdistuksen ja tasapainottomuuden alkuperäinen syy ja vuosikymmenten takaisen välirikon aihe. Kertoja on kantanut kipeää salaisuuttaan 5-6-vuotiaasta asti, ja kun hän on vihdoin aikuistuttuaan uskaltanut paljastaa sen, vanhemmat ja sisaret ovat leimanneet hänet kuvittelijaksi, erikoisuuden tavoittelijaksi ja psykopaatiksi.
VIGDIS HJORTH kuvaa uskottavasti seksuaalista väkivaltaa kokeneen lapsen ajatuksia, käsityksiä ja mielialoja, seuraa tarkoin huomioin hänen kipeää aikuistumistaan ja paneutuu intensiivisesti kertojaansa alituisesti vaanivaan nimeämättömään ahdistukseen, johon alkoholi tuo hetken helpotuksen.
Kaikkein väkevimmin romaanissa kuitenkin nousee esiin kertojan vimmainen halu saada vihdoinkin kuulla omaisiltaan, että häntä uskotaan, että hänen traumaattisia kokemuksiaan ei mitätöidä ja kielletä. Nämä eivät ole rauhanneuvottelut, tämä on taistelua elämästä ja kuolemasta ja kunniasta ja jälkimaineesta. Vasta tultuaan kuulluksi ja otetuksi todesta hän voisi ajatella eheytyvänsä. Joko viimeinkin muu perhe rohkenee tunnustaa isän pimeän puolen!
Romaanin vaikuttavuus perustuu paljolti henkilökuvauksen onnistuneeseen objektiivisuuteen. Hjorth ei säästele päähenkilöään tämän uhriasemasta huolimatta eikä paisuttele hänen vastustajiensa reaktioita. Jokainen käänne ja repliikki vaikuttaa todenmukaiselta.
Vauraassa, sivistyneessä perheessä ikävät asiat yritetään hoitaa ulkopuolisilta piilossa, tahdikkaasti: Tämä on ollut raskasta aikaa kaikille. Toivomme että voimme jättää tämän riidan taaksemme. Äidin ja sisarten teennäinen hyvänsuopuus ja erilaiset "hyvyyspuheeseen" piilotetut vaientamismanööverit alkavat kuitenkin pian tuntua vastenmielisemmiltä kuin rajuinkaan riitely.
Lasten, ystävien ja miesystävän tuki ja kannustus ovat kertojalle tärkeitä. Ilman heidän rintamaansa vastapuolen psykologinen sodankäynti suistaisi hänet vääjäämättä häviöön.
AIHEINA perintöriidoissa ja insestissä ei tietenkään ole mitään uutta, mutta se, miten Vigdis Hjorth niistä kirjoittaa, tuntuu tuoreelta ja persoonalliselta. Erityisesti huomioni kiinnittyi romaanin päähenkilön taitavasti kirjoitettuun puheenomaiseen tapaan purkaa tapahtumia ja tuntojaan.
Kertoja on niin ahtaalla, että hänellä ei ole mitään mahdollisuutta kiertää tai kätkeä omiakaan heikkouksiaan, ja yhtä purkauksenomaiselta vaikuttaa hänen kielensä. Virkkeet ovat pitkiä tai katkonaisia ja seurailevat kertojan ajatuksia. Niissä on toistoja ja pyörteitä, mutta puhujaa kuuntelee vaivatta ja herkeämättömän kiinnostuneena.
Vaikka kertoja pääosin pohtii ja analysoi omaansa ja perheenjäsentensä käyttäytymistä, välillä hänen ajatuksensa tiivistyvät yleispäteviksi päätelmiksi ihmissuhteiden ongelmallisuudesta:
Kun ihmiseen sattuu, hänestä ei tule kilttiä. Kun ihmiseen sattuu, yleensä hänestä tulee ilkeä. On lapsellista riidellä siitä kehen sattuu eniten. Alistetut ihmiset näivettyvät ja heidän tunne-elämänsä tuhoutuu, alistetut ihmiset omaksuvat alistajan ajatuksenjuoksun ja menetelmät, se on alistamisen räikein seuraus, se että alistaminen tuhoaa alistetut ja tekee heistä entistä kyvyttömämpiä vapautumaan.
TAVALLAAN Vigdis Hjorth luonnehtii itse romaaninsa olemuksen, kun hänen kertojansa kirjan lopussa sanoo: Kyse ei ollut yksittäisistä tapahtumista eikä valmiista kertomuksesta vaan loputtomasta tutkimusmatkasta, västämättömästä kaivannosta, joka oli täynnä oikosulkuja ja tahatonta vainoamista. Ja menetetyn lapsuuteni läsnäoloa - -.
Perintötekijöiden ydinviesti on selkeä: menetettyä lapsuutta ei voi saada takaisin, mutta oikeutta näyttää arpensa ja tulla otetuksi vakavasti ei pitäisi evätä keneltäkään haavoitetulta.
 |
| Vigdis Hjorth. Kuva: Agnete Brun |
Kommentit
Lähetä kommentti