21. huhtikuuta 2020
Colson Whitehead: Nickelin pojat (The Nickel Boys, 2019). Suom. Markku Päkkilä. Otava 2020. 215 s.
Täällä pärjää samoilla keinoilla kuin ulkomaailmassakin - pitää hoksata miten tyyppi käyttäytyy ja sitten pitää keksiä, miten siitä selvitään, vähän niin kuin esteradasta. Siis jos täältä haluaa päästä pois. - - Mahtaako sinusta olla siihen? Pitämään silmät auki ja keksimään oikeat keinot? Sinua ei järjestä täältä ulos kukaan muu kuin sinä itse.
Näin neuvoo kasvatuslaitos Nickeliin jo toistamiseen tuomittu Turner-niminen musta poika hämmentynyttä tulokasta Elwood Curtisia newyorkilaisen Colson Whiteheadin (s. 1969) äskettäin suomennetussa romaanissa Nickelin pojat. Fiktiivisellä Nickelin kampuksella on esikuvansa todellisuudessa.
Floridan Mariannassa toiminut Dozierin poikakoulu suljettiin vuonna 2011, mutta kun alueella aloitettiin seuraavana vuonna antropologiset tutkimukset, alkoi selvitä, että koulukodista kerrotut kauhistuttavat tarinat olivat totisinta totta. Kaivauksissa löytyi kymmenittäin ruumiita, joista useat, etenkin mustien poikien jäännökset, olivat merkitsemättömien hautojen kätköissä.
Monet pojista olivat päätyneet Dozieriin pikkurikosten vuoksi tai vain orpouttaan. Mustien ja valkoisten alueeseen jaetussa laitoksessa kaikki saivat selkäänsä, mutta erityisesti mustia kohdeltiin raa'an väkivaltaisesti, ruoskittiin, raiskattiin ja suljettiin eristyksiin. Useat menehtyivät vammoihinsa, ja monen kuolemaksi koitui pakoyritys.
WHITEHEAD aloittaa romaaninsa Nickelin koulukodin alueella suoritetuista arkeologisista tutkimuksista, jotka pakottavat entisen Nickelin pojan Elwoodin vihdoinkin laskemaan suojauksensa ja kertomaan maailmalle, mitä mustat pojat Nickelissä joutuivat läpikäymään.
Kehyskertomuksen sisälle Whitehead rakentaa romaaninsa 1960-luvulle sijoittuvan päätarinan nuoren Elwoodin ihanteellisten kuvitelmien ja karmean todellisuuden rajusta törmäyksestä. Isoäitinsä kanssa Floridan Tallahasseessa, värillisten kaupunginosassa Frenchtownissa, asuva Elwood on nokkela ja lahjakas 13-vuotias, joka suunnittelee collegeen menoa ja on koulun ohella apupoikana italialaisen Marconin tupakkakaupassa.
Unelma on jo lähellä toteutumistaan, kun Elwood matkalla värillisille tarkoitettuun collegeen liftaa tietämättään varastettuun autoon. Sitä myöten hänen kohtalonsa on selvä.
Elwood passitetaan Nickeliin oppimaan kunnon ihmisten tavoille, kuten laitoksen valkoinen johtaja, sadisteista pahin, asian ilmaisee. Ajatukset opiskelusta saavat jäädä saman tien, ja jos Elwood aluksi kuvitteleekin selviytyvänsä koettelemuksestaan vakaalla ja luotettavalla käytöksellään, hän saa nopeasti tietää, että Nickelissä on ihan omat sääntönsä. Kaikki on tuurista kiinni.
Whitehead tarkastelee Nickelin suljettua maailmaa laitoksen kasvattien yhtä lailla fyysisten kuin psyykkisten kokemusten kautta. Rangaistusmenetelmiä kirjailija kuvaa yksityiskohtaisesti mutta tunteilua ja mässäilyä välttäen, kuin tekisi tutkimusta. Monet raakuudet paljastuvat lähes ohimennen tai kärjistyvät verhotusti kidutusten tekopaikoista ja -välineistä käytettyihin metaforiin: Valkoinen talo, Jäätelötehdas, Musta kaunotar.
Valkoisten ja mustien poikien vuotuisessa nyrkkeilyottelussa kulminoituu paitsi itse laitoksen, myös koko yhteiskunnan mädännäisyys karmeasti mutta kirjallisesti komeasti.
RUUMIILLISEN VÄKIVALLAN vastavoimaksi nousevat kansalaisoikeusaktivisti Martin Luther Kingin (1929-1968) puheet, joita Elwood on kuunnellut isoäidin lahjoittamalta LP-levyltä. Elwood yrittää seurata idolinsa kehotuksia rakastaa vankilassakin vangitsijoitaan, mutta vaikeaa se on, ja ennen pitkää epäilykset saavat yhä lujemman otteen.
Toinen vaikuttava kontrasti syntyy kohtalotovereiden Elwoodin ja Turnerin selviytymisstrategioiden eroista. Turner kummastele alusta pitäen ystävänsä idealismia ja kyseenalaistaa sen toimivuuden. Turnerin metodi on olla kuin kotonaan ja toisaalta kuin olisi väärässä paikassa. Elwood luonnehtii kohtalotoveriaan: Hän oli läsnä ja samalla ulkopuolella, osallinen ja irrallaan. Niin kuin puron poikki kaatunut puu - sen paikka ei ole siinä, mutta pian se näyttää piirtäneen jälkeään veden virtaukseen aina.
Turnerin keinoihin kuuluvat huijaaminen, väistely ja erillään pysyttely. Hänen johtolauseensa on kaukana Kingin puheiden ylevästä kärsimystematiikasta; se on vanhasta Piparkakkupoika-sadusta: Minua ette kiinni saa, ette ikinä Piparkakkupoikaa.
Kumpi strategioista on parempi, pyrkiä esteistä läpi vai kiertää ne? Romaanin ydinkysymys on myös moraalinen: vastustaako laittomuuksia, kävi miten kävi, vai kääntääkö päänsä pois ja antaa asioiden olla?
ERILAISTEN KASVATUS- JA SISÄOPPILAITOSTEN väkivaltaa ja väärinkäytöksiä on kuvattu jo lukemattomissa fiktiivisissä ja dokumentaarisissa kirjoissa ja filmeissä, joten siinä mielessä Nickelin pojat kulkee tuttuja jälkiä. Toisenlaisen siitä tekee ennen kaikkea rotusorron vahva läsnäolo.
Colson Whitehead näyttää, kuinka sorron ja syrjinnän aiheuttama huono-osaisuus ja toivottomuus tapaavat periytyä sukupolvelta toiselle eikä Nickelin kaltainen laitos tee kasvattiensa tulevaisuudesta yhtään valoisampaa. Romaani painottaa, että Nickel-traumaa kantaa jokainen laitokseen joutunut koko elämänsä. Hengissä selviäminen ei riittänyt, täytyi myös elää, ja se on useimmille Nickelin pojille mahdoton tehtävä.
Edellisellä romaanillaan The Underground Railroad (2016) mm. Pulitzer-palkinnon voittanut Colson Whitehead näyttää kiistattomat kirjailijantaitonsa myös Nickelin pojissa. Romaanin lopun hieno juonikäänne hätkähdyttää ja pakottaa tarkastelemaan tarinaa ja sen rakennetta toistamiseen, nyt uudesta näkökulmasta.
PS. Kannattaa muistella, miten satu Piparkakkupojasta (suomeksi Pullapojasta) oikein päättyikään.
Colson Whitehead: Nickelin pojat
Rankka kuvaus mustien poikien eloonjäämistaistelusta
Täällä pärjää samoilla keinoilla kuin ulkomaailmassakin - pitää hoksata miten tyyppi käyttäytyy ja sitten pitää keksiä, miten siitä selvitään, vähän niin kuin esteradasta. Siis jos täältä haluaa päästä pois. - - Mahtaako sinusta olla siihen? Pitämään silmät auki ja keksimään oikeat keinot? Sinua ei järjestä täältä ulos kukaan muu kuin sinä itse.
Näin neuvoo kasvatuslaitos Nickeliin jo toistamiseen tuomittu Turner-niminen musta poika hämmentynyttä tulokasta Elwood Curtisia newyorkilaisen Colson Whiteheadin (s. 1969) äskettäin suomennetussa romaanissa Nickelin pojat. Fiktiivisellä Nickelin kampuksella on esikuvansa todellisuudessa.
Floridan Mariannassa toiminut Dozierin poikakoulu suljettiin vuonna 2011, mutta kun alueella aloitettiin seuraavana vuonna antropologiset tutkimukset, alkoi selvitä, että koulukodista kerrotut kauhistuttavat tarinat olivat totisinta totta. Kaivauksissa löytyi kymmenittäin ruumiita, joista useat, etenkin mustien poikien jäännökset, olivat merkitsemättömien hautojen kätköissä.
Monet pojista olivat päätyneet Dozieriin pikkurikosten vuoksi tai vain orpouttaan. Mustien ja valkoisten alueeseen jaetussa laitoksessa kaikki saivat selkäänsä, mutta erityisesti mustia kohdeltiin raa'an väkivaltaisesti, ruoskittiin, raiskattiin ja suljettiin eristyksiin. Useat menehtyivät vammoihinsa, ja monen kuolemaksi koitui pakoyritys.
WHITEHEAD aloittaa romaaninsa Nickelin koulukodin alueella suoritetuista arkeologisista tutkimuksista, jotka pakottavat entisen Nickelin pojan Elwoodin vihdoinkin laskemaan suojauksensa ja kertomaan maailmalle, mitä mustat pojat Nickelissä joutuivat läpikäymään.
Kehyskertomuksen sisälle Whitehead rakentaa romaaninsa 1960-luvulle sijoittuvan päätarinan nuoren Elwoodin ihanteellisten kuvitelmien ja karmean todellisuuden rajusta törmäyksestä. Isoäitinsä kanssa Floridan Tallahasseessa, värillisten kaupunginosassa Frenchtownissa, asuva Elwood on nokkela ja lahjakas 13-vuotias, joka suunnittelee collegeen menoa ja on koulun ohella apupoikana italialaisen Marconin tupakkakaupassa.
Unelma on jo lähellä toteutumistaan, kun Elwood matkalla värillisille tarkoitettuun collegeen liftaa tietämättään varastettuun autoon. Sitä myöten hänen kohtalonsa on selvä.
Elwood passitetaan Nickeliin oppimaan kunnon ihmisten tavoille, kuten laitoksen valkoinen johtaja, sadisteista pahin, asian ilmaisee. Ajatukset opiskelusta saavat jäädä saman tien, ja jos Elwood aluksi kuvitteleekin selviytyvänsä koettelemuksestaan vakaalla ja luotettavalla käytöksellään, hän saa nopeasti tietää, että Nickelissä on ihan omat sääntönsä. Kaikki on tuurista kiinni.
Whitehead tarkastelee Nickelin suljettua maailmaa laitoksen kasvattien yhtä lailla fyysisten kuin psyykkisten kokemusten kautta. Rangaistusmenetelmiä kirjailija kuvaa yksityiskohtaisesti mutta tunteilua ja mässäilyä välttäen, kuin tekisi tutkimusta. Monet raakuudet paljastuvat lähes ohimennen tai kärjistyvät verhotusti kidutusten tekopaikoista ja -välineistä käytettyihin metaforiin: Valkoinen talo, Jäätelötehdas, Musta kaunotar.
Valkoisten ja mustien poikien vuotuisessa nyrkkeilyottelussa kulminoituu paitsi itse laitoksen, myös koko yhteiskunnan mädännäisyys karmeasti mutta kirjallisesti komeasti.
RUUMIILLISEN VÄKIVALLAN vastavoimaksi nousevat kansalaisoikeusaktivisti Martin Luther Kingin (1929-1968) puheet, joita Elwood on kuunnellut isoäidin lahjoittamalta LP-levyltä. Elwood yrittää seurata idolinsa kehotuksia rakastaa vankilassakin vangitsijoitaan, mutta vaikeaa se on, ja ennen pitkää epäilykset saavat yhä lujemman otteen.
Toinen vaikuttava kontrasti syntyy kohtalotovereiden Elwoodin ja Turnerin selviytymisstrategioiden eroista. Turner kummastele alusta pitäen ystävänsä idealismia ja kyseenalaistaa sen toimivuuden. Turnerin metodi on olla kuin kotonaan ja toisaalta kuin olisi väärässä paikassa. Elwood luonnehtii kohtalotoveriaan: Hän oli läsnä ja samalla ulkopuolella, osallinen ja irrallaan. Niin kuin puron poikki kaatunut puu - sen paikka ei ole siinä, mutta pian se näyttää piirtäneen jälkeään veden virtaukseen aina.
Turnerin keinoihin kuuluvat huijaaminen, väistely ja erillään pysyttely. Hänen johtolauseensa on kaukana Kingin puheiden ylevästä kärsimystematiikasta; se on vanhasta Piparkakkupoika-sadusta: Minua ette kiinni saa, ette ikinä Piparkakkupoikaa.
Kumpi strategioista on parempi, pyrkiä esteistä läpi vai kiertää ne? Romaanin ydinkysymys on myös moraalinen: vastustaako laittomuuksia, kävi miten kävi, vai kääntääkö päänsä pois ja antaa asioiden olla?
ERILAISTEN KASVATUS- JA SISÄOPPILAITOSTEN väkivaltaa ja väärinkäytöksiä on kuvattu jo lukemattomissa fiktiivisissä ja dokumentaarisissa kirjoissa ja filmeissä, joten siinä mielessä Nickelin pojat kulkee tuttuja jälkiä. Toisenlaisen siitä tekee ennen kaikkea rotusorron vahva läsnäolo.
Colson Whitehead näyttää, kuinka sorron ja syrjinnän aiheuttama huono-osaisuus ja toivottomuus tapaavat periytyä sukupolvelta toiselle eikä Nickelin kaltainen laitos tee kasvattiensa tulevaisuudesta yhtään valoisampaa. Romaani painottaa, että Nickel-traumaa kantaa jokainen laitokseen joutunut koko elämänsä. Hengissä selviäminen ei riittänyt, täytyi myös elää, ja se on useimmille Nickelin pojille mahdoton tehtävä.
 |
| Colson Whitehead. Kuva: Michael Lionstar |
PS. Kannattaa muistella, miten satu Piparkakkupojasta (suomeksi Pullapojasta) oikein päättyikään.
Kommentit
Lähetä kommentti