11. huhtikuuta 2020
Elizabeth Strout: Olive Kitteridge
Elizabeth Strout: Olive Kitteridge
Olive Kitteridge on arvoitus itselleenkin
Elizabeth Strout: Olive Kitteridge (2008). Suom. Kristiina Rikman. Tammi 2020. 374 s.
Kun pari vuotta sitten luin ensimmäisen suomennetun teoksen yhdysvaltalaiselta Elizabeth Stroutilta (s. 1956), tiesin, että lukisin seuraavatkin Strout-suomennokset. Teosten Nimeni on Lucy Barton (2016, suom. 2018) ja Kaikki on mahdollista (2017, suom. 2019) jälkeen Stroutilta on nyt ilmestynyt suomeksi hänen Pulitzerilla 2009 palkittu teoksensa Olive Kitteridge. Lämmin kiitos suomentaja Kristiina Rikmanille.
Olive Kitteridgesta tehty, Emmy-palkintoja kahminut tv-sarja on esitetty meilläkin, joten Olive-rouva saattaa olla monelle tuttu jo sitä kautta. Mutta vaikka kovasti pidin sarjasta, romaani on - tietysti - omaa luokkaansa.
Kiinnostavan romaanista tekee ennen kaikkea sen isokokoinen, romuluinen nimihenkilö, eläkkeellä oleva matematiikan opettaja, jolle hyväntahtoinen jutustelu on kärsimystä ja joka avaa suunsa vain laukoakseen yleensä epäkohteliaita mielipiteitään. Ei siis ihme, että häneen suhtaudutaan varauksellisesti, jopa pelokkaasti, eikä hänen seuraansa ole tungosta.
Mutta juuri hänen "ikävä temperamenttinsa" tekee sen, että hänestä on ihan pakko ruveta ottamaan selvää, ja siihen kirja on ehdottomasti paras väline.
OLIVE KITTERIDGE on muodoltaan Stroutille tyypillinen episodiromaani. Se sijoittuu Yhdysvaltojen koillisrannikon Maineen, Crosby-nimiseen pikkukaupunkiin, ja tarjoaa kolmessatoista novellimaisessa luvussaan erinomaisen eläviä ja tunnistettavia otoksia pikkukaupunkilaisesta yhteisöstä, elämästä ja ilmapiiristä.
Keskushenkilöt vaihtelevat, mutta vaikka Olivella ei olisi kerrotuissa tapahtumissa aina pääroolia, jollakin tavoin hänen henkilönsä on kuviossa mukana. Jokaisella on kokemuksensa ja käsityksensä opettaja Kitteridgesta, ja kohtaamisten ja mielipiteiden karttuessa Oliven henkilöhahmo täydentyy ja syvenee.
Strout varoo kuitenkin selittämästä Olivensa kolhoa käytöstä liian tarkkaan, ja loppujen lopuksi Olive taitaa olla jonkinmoinen arvoitus itselleenkin. Hänen taustastaan paljastuu vähitellen yhtä ja toista selitykseksi kelpaavaa, mutta kukin lukija miettiköön niiden painoarvon.
Se ainakin on varmaa, että Olive herättää tunteita laidasta laitaan.
SEN, ETTÄ Olive yleensä sanoo suorat sanat makeileville, pinnallisille ja mielestään tyhmille puhekumppaneilleen, voi vielä ymmärtää, mutta se, miten hän kohtelee kilttiä aviomiestään, raivostuttaa, eikä Oliven suhtautuminen pariskunnan ainoaan poikaan ole sen siedettävämpää.
Kaikille ystävällinen ja avulias apteekkari Henry Kitteridge seuraa vaimonsa mielialojen vaihteluja vastaan panematta, ja sillä on lopulta hintansa. Aikuistuneen Christopher-pojan tulevaisuus näyttää sekin surkealta, ennen kuin hän uskaltaa tehdä hallitsevasta äidistään radikaalin pesäeron menemällä naimisiin ja muuttamalla pois hänelle rakennetusta talosta ja elämästä.
Yksioikoisuus ja särmikkyys eivät kuitenkaan estä Olivea olemasta erittäin uskottava ja tunnistettava henkilöhahmo. Oliven kaltaisia löytyy itse kunkin lähipiiristä - ellei lähempääkin. Vähitellen häntä kohtaan alkaa tuntea yhä suurempaa ymmärtämystä, ja häneen alkaa suhtautua kauhistelun sijaan säälien ja myötätunolla.
Oliven sosiaalinen kyvyttömyys on selvästi taakka myös hänelle itselleen. Sisimmässään hän kaipaa läheisyyttä ja hellyyttä, mutta jostain syystä - ehkä ammattinsakin takia - hän käskyttää, torjuu ja arvostelee, kun hänen pitäisi joustaa, avautua ja antautua. Hänen on mahdoton tunnustaa kohdelleensa ketään väärin, ja anteeksipyyntöä hänen suustaan on turha odottaa.
Tullessaan mielestään väärin kohdelluksi hän mieluummin katkaisee jopa tärkeimmän ihmissuhteensa, suhteen rakkaaseen poikaansa, kuin pyrkii sovintoon. Olivelle kaikenlainen myötäily on heikkoutta.
ELIZABETH STROUT ei kuitenkaan ruodi vain nimihenkilönsä heikkouksia. Oliven terävänäköisyys ja suoruus koituvat joillekin hänen vaikutuspiiriinsä joutuville myös suureksi avuksi, jopa pelastukseksi, kuten käy luvussa Nousuvesi, ja luvussa Nälkä Olive näyttää, ettei äidillisyyskään ole hänelle vierasta.
Strout kirjoittaa Olivestaan välillä myös huvittavan häijyn ja järkyttävän hullunkurisen. Kun hän pojastaan mustasukkaisena touhuaa juuri vihityn avioparin makuuhuoneessa, hän on kuin pahainen kakara: varastaa morsiamen rintaliivit ja kengän ja suttaa huopakynällä tämän villapuseroa. Kaikki tapahtuu hiiren hiljaa, mutta melkein kuulee, kuinka vahingonilo kuplii hänen sisällään.
Originelli nimihenkilö kerää romaanissa tietysti suurimman huomion, mutta Olive Kitteridgen henkilögalleria on kaikkiaankin psykologista tarkkuustyötä. Stroutin pikkukaupunkilaisten elämässä on synkkyyttä ja vastoinkäymisiä, yksinäisyyttä ja kauhua, mutta se ei estä heitä sitkeästi kaipaamasta valoisampia aikoja ja ennen kaikkea rakkautta.
Rakkaus on Olive Kitteridgessa pelottavaa ja vaikeaa, oli kyse lasten ja vanhempien suhteesta tai aviopuolisoiden, ihastuneiden tai vastarakastuneiden tunteista, mutta ikääntynyt Olivekin alkaa ymmärtää, että kohdalle sattuessa sille kannattaa antautua ja sitä kannattaa vaalia ja arvostaa.
Olive astui peremmälle ja laski käsilaukkunsa lattialla. Jack ei noussut istumaan, makasi vain paikallaan, vanha mies jonka maha pullotti kuin säkillinen auringonkukansiemeniä. Hänen silmänsä seurasivat Olivea kun tämä tuli hänen luokseen ja huone täyttyi iltapäiväauringon hiljaisuudesta. Se paistoi sisään ikkunasta, lankesi keinutuolille, iski kirkkaana sivuseinän tapettiin. Mahonkisen sängyn päätynupit kiilsivät. Kaarevasta ikkunasta näkyi sininen taivas, laakeripensas, kiviaita. Tuon auringonpaisteen hiljaisuus, maailman hiljaisuus, puistatti Olivea kun hän seisoi siinä ja tunsi auringon paljaalla ranteellaan. Hän katsoi Jackia, katsoi pois, katsoi häntä uudestaan. Miehen viereen istuminen sulkisi hänen silmänsä tämän aurinkoisen maailman ammottavalta yksinäisyydeltä. - -
Rohkeutta, Olive! Carpe diem!
Niin vaikuttava lukuelämys Olive Kitteridge minulle on ollut, että melkein pelottaa sen Yhdysvalloissa jo ilmestyneeseen jatko-osaan tarttuminen.
Mutta juuri hänen "ikävä temperamenttinsa" tekee sen, että hänestä on ihan pakko ruveta ottamaan selvää, ja siihen kirja on ehdottomasti paras väline.
OLIVE KITTERIDGE on muodoltaan Stroutille tyypillinen episodiromaani. Se sijoittuu Yhdysvaltojen koillisrannikon Maineen, Crosby-nimiseen pikkukaupunkiin, ja tarjoaa kolmessatoista novellimaisessa luvussaan erinomaisen eläviä ja tunnistettavia otoksia pikkukaupunkilaisesta yhteisöstä, elämästä ja ilmapiiristä.
Keskushenkilöt vaihtelevat, mutta vaikka Olivella ei olisi kerrotuissa tapahtumissa aina pääroolia, jollakin tavoin hänen henkilönsä on kuviossa mukana. Jokaisella on kokemuksensa ja käsityksensä opettaja Kitteridgesta, ja kohtaamisten ja mielipiteiden karttuessa Oliven henkilöhahmo täydentyy ja syvenee.
Strout varoo kuitenkin selittämästä Olivensa kolhoa käytöstä liian tarkkaan, ja loppujen lopuksi Olive taitaa olla jonkinmoinen arvoitus itselleenkin. Hänen taustastaan paljastuu vähitellen yhtä ja toista selitykseksi kelpaavaa, mutta kukin lukija miettiköön niiden painoarvon.
Se ainakin on varmaa, että Olive herättää tunteita laidasta laitaan.
SEN, ETTÄ Olive yleensä sanoo suorat sanat makeileville, pinnallisille ja mielestään tyhmille puhekumppaneilleen, voi vielä ymmärtää, mutta se, miten hän kohtelee kilttiä aviomiestään, raivostuttaa, eikä Oliven suhtautuminen pariskunnan ainoaan poikaan ole sen siedettävämpää.
Kaikille ystävällinen ja avulias apteekkari Henry Kitteridge seuraa vaimonsa mielialojen vaihteluja vastaan panematta, ja sillä on lopulta hintansa. Aikuistuneen Christopher-pojan tulevaisuus näyttää sekin surkealta, ennen kuin hän uskaltaa tehdä hallitsevasta äidistään radikaalin pesäeron menemällä naimisiin ja muuttamalla pois hänelle rakennetusta talosta ja elämästä.
Yksioikoisuus ja särmikkyys eivät kuitenkaan estä Olivea olemasta erittäin uskottava ja tunnistettava henkilöhahmo. Oliven kaltaisia löytyy itse kunkin lähipiiristä - ellei lähempääkin. Vähitellen häntä kohtaan alkaa tuntea yhä suurempaa ymmärtämystä, ja häneen alkaa suhtautua kauhistelun sijaan säälien ja myötätunolla.
Oliven sosiaalinen kyvyttömyys on selvästi taakka myös hänelle itselleen. Sisimmässään hän kaipaa läheisyyttä ja hellyyttä, mutta jostain syystä - ehkä ammattinsakin takia - hän käskyttää, torjuu ja arvostelee, kun hänen pitäisi joustaa, avautua ja antautua. Hänen on mahdoton tunnustaa kohdelleensa ketään väärin, ja anteeksipyyntöä hänen suustaan on turha odottaa.
Tullessaan mielestään väärin kohdelluksi hän mieluummin katkaisee jopa tärkeimmän ihmissuhteensa, suhteen rakkaaseen poikaansa, kuin pyrkii sovintoon. Olivelle kaikenlainen myötäily on heikkoutta.
ELIZABETH STROUT ei kuitenkaan ruodi vain nimihenkilönsä heikkouksia. Oliven terävänäköisyys ja suoruus koituvat joillekin hänen vaikutuspiiriinsä joutuville myös suureksi avuksi, jopa pelastukseksi, kuten käy luvussa Nousuvesi, ja luvussa Nälkä Olive näyttää, ettei äidillisyyskään ole hänelle vierasta.
Strout kirjoittaa Olivestaan välillä myös huvittavan häijyn ja järkyttävän hullunkurisen. Kun hän pojastaan mustasukkaisena touhuaa juuri vihityn avioparin makuuhuoneessa, hän on kuin pahainen kakara: varastaa morsiamen rintaliivit ja kengän ja suttaa huopakynällä tämän villapuseroa. Kaikki tapahtuu hiiren hiljaa, mutta melkein kuulee, kuinka vahingonilo kuplii hänen sisällään.
Originelli nimihenkilö kerää romaanissa tietysti suurimman huomion, mutta Olive Kitteridgen henkilögalleria on kaikkiaankin psykologista tarkkuustyötä. Stroutin pikkukaupunkilaisten elämässä on synkkyyttä ja vastoinkäymisiä, yksinäisyyttä ja kauhua, mutta se ei estä heitä sitkeästi kaipaamasta valoisampia aikoja ja ennen kaikkea rakkautta.
Rakkaus on Olive Kitteridgessa pelottavaa ja vaikeaa, oli kyse lasten ja vanhempien suhteesta tai aviopuolisoiden, ihastuneiden tai vastarakastuneiden tunteista, mutta ikääntynyt Olivekin alkaa ymmärtää, että kohdalle sattuessa sille kannattaa antautua ja sitä kannattaa vaalia ja arvostaa.
Olive astui peremmälle ja laski käsilaukkunsa lattialla. Jack ei noussut istumaan, makasi vain paikallaan, vanha mies jonka maha pullotti kuin säkillinen auringonkukansiemeniä. Hänen silmänsä seurasivat Olivea kun tämä tuli hänen luokseen ja huone täyttyi iltapäiväauringon hiljaisuudesta. Se paistoi sisään ikkunasta, lankesi keinutuolille, iski kirkkaana sivuseinän tapettiin. Mahonkisen sängyn päätynupit kiilsivät. Kaarevasta ikkunasta näkyi sininen taivas, laakeripensas, kiviaita. Tuon auringonpaisteen hiljaisuus, maailman hiljaisuus, puistatti Olivea kun hän seisoi siinä ja tunsi auringon paljaalla ranteellaan. Hän katsoi Jackia, katsoi pois, katsoi häntä uudestaan. Miehen viereen istuminen sulkisi hänen silmänsä tämän aurinkoisen maailman ammottavalta yksinäisyydeltä. - -
Rohkeutta, Olive! Carpe diem!
Niin vaikuttava lukuelämys Olive Kitteridge minulle on ollut, että melkein pelottaa sen Yhdysvalloissa jo ilmestyneeseen jatko-osaan tarttuminen.
 |
| Elizabeth Strout. Kuva: Leonardo Cendamo |
Kommentit
Lähetä kommentti