9. marraskuuta 2019
Jonathan Franzen: Maailman äärillä
Lintubongarin esseitä matkoiltaan ja vähän muustakin
Jonathan Franzen: Maailman äärillä (The End of the End of the Earth, 2018). Suom. Raimo Salminen. Siltala 2019. 275 s.
Yhdysvaltalaiselta Jonathan Franzenilta (s. 1959) on jo aiemmin suomennettu sekä romaaneja että esseitä, mutta minulle tämanvuotinen suomennos esseekokoelma Maailman äärillä oli kiinnostava ensitutustuminen.
Jo kansikuvasta olisi pitänyt ymmärtää, että linnut ovat esseissä tärkeässä roolissa, vaikka kirjoituksissa sivutaan muitakin aiheita. Esseistä noin puolet käsittelee lintuja, muut aiheet löytyvät mm. politiikasta ja taiteista.
Franzenin ajatukset Donald Trumpin voiton syistä tuntuvat edelleen kiinnostavilta, mutta esimerkiksi kirjoitus WTC-iskuista vaikuttaa pelkältä täytetekstiltä. Esseestä Kapitalismia ylikierroksilla, jossa Franzen esittelee professori Sherry Turklen tutkimuksia ihmissuhteista digitaalisella aikakaudella, ehdin jo innostua, mutta lyhyehkön esseen anti jäi varsin niukaksi.
Kirjallisuusaiheisia esseitä kokoelmassa on pari kappaletta. Toisessa Franzen kirjoittaa originellista kirjailijaystävästään Bill Vollmanista ja toisessa vähintään yhtä persoonallisesta Edith Whartonista (1862-1937).
Whartonin romaaneja ja erityisesti Säätynsä uhria Franzen erittelee juuri niin kuin hyvältä esseistiltä odottaa: romaania lukematon haluaa ehdottomasta tutustua siihen ja sen kiinnostavaan päähenkilöön. Onko nykynainen paljonkaan erilainen?
Innostuin myös valokuvaaja Sarah Stolfan Kanta-asiakkaat-näyttelyn esipuheeksi kirjoitetusta tekstistä. Kun olin tutustunut netissä kyseisiin valokuviin, esseetä oli mukava lukea uudestaan vertailemalla omia reaktioitaan kirjoittajan tuntemuksiin.
INTOHIMOISENA LINTUHARRASTAJANA Franzenin luulisi kirjoittavan kiihkeitä puheenvuoroja erityisesti ilmastonmuutoksesta, mutta hänpä suuntaa kirjallisen energiansa ennen kaikkea erilaisiin luonnonsuojeluhankkeisiin. Franzen perustelee painotustaan kuin romaanikirjailija ikään:
Narratiivina ilmastonmuutos on melkein yhtä yksinkertainen kuin toteamus "markkinat toimivat tehokkaasti". Asia voidaan kertoa alle sadallaneljälläkymmenellä merkillä: me käytämme piilossa ollutta hiiltä ja päästämme sen ilmakehään, ja ellemme lopeta, olemme kusessa.
Suojelutyöllä sitä vastoin on yhtymäkohtia romaanin kanssa. Ei ole kahta samanlaista paikkaa, eikä yksikään narratiivi ole yksinkertainen. Ja todistelunsa jälkeen hän kertoo mm. tutustumismatkastaan Peruun ja Amazon Conservation Association -hankkeen toimintaan.
Franzen korostaa, että luonnon monimuotoisuuden säilyttäminen ei onnistu yhdellä tai kahdella ratkaisulla, vaan se vaatii monimuotoisuutta myös lähestymistavoilta. Lisäksi se vaatii paljon Franzenin Costa Ricassa tapaaman vanhan biologipariskunnan kaltaisia ihmisiä, jotka tekevät kaikkensa voidakseen "säästää sen mitä rakastavat".
MONET ESSEISTÄ ovat matkakertomuksia, eräänlaisia suuren luokan linturetkiä. Matkoillaan Franzen törmää sekä masentaviin että lumoaviin näkymiin.
Kokoelman kauhutarinoihin kuuluvat mm. Koittakoon loppusi pian -esseen kuvaukset Enver Hoxhan diktatuurin jälkeisestä ajasta Albanian muuttolintureiteillä, lintujen verkkopyynnistä Egyptin rannikoilla ja beduiinien haukkajahdista autiomaassa.
Kaliforniassa Farallonsaarten suojelualueella ongelmana on ajoverkkokalastus, mutta minulle uusi tieto on, että useimpien merilintujen suurin uhka ovat silti rotat, kissat ja hiiret, jotka ihmisten levittäminä valtaavat lintujen pesimäsaaret. Onneksi molempiin engelmiin on myös ratkaisuja, ja niitäkin kirjoittaja esseissään esittelee.
ENDEEMISTEN eli kotoperäisten lajien jäljittäjä on aina sattumien armoilla. Jollakin retkellä suurin osa jäljitettävistä lajeista saattaa osua kohdalle jo yhtenä päivänä, kun jokin toinen päivä on pelkkää pettymystä. Esseessä Puuttuvat lajit Franzen tutustuttaa lukijansa lintubongarin elämään Jamaikalla ja Saint Lucialla.
Vastoinkäymisiä on monenlaisia, mutta Jamaikalla lintuharrastajalta jää näkemättä vain kaksi endeemistä lajia: töyhtöviiriäiskyyhky ja jamaikanliskokäki. Saint Lucialla hienointa olisi ollut bongata saintlucianturpiaali, mutta silti kirjoittaja on lähtöaamuna haltioissaan:
Sateen vaientamat linnut alkoivat taas olla toimeliaita. Ja miten iloinen olinkaan nähdessäni niitä! Sain elämänpinnan mangrove-eleniasta - - ja vähintään yhtä paljon iloitsin nähdessäni minulle jo tuttuja tyranneja ja pientenantilliensirkkuja. Olin katsellut niitä vain kahta päivää aiemmin, ja tuntui kuin ne olisivat jo olleet vanhoja tuttuja.
Jo lintujen mitä erikoisimmat nimet tekevät lukijankin hyväntuuliseksi, ja bongarin lailla alan ymmärtää, että lintupelin vetovoima piilee osaksi juuri epäonnistumisen väistämättömyydessä. Bongari tuntee pelinsä vaikeudet ja tietää päämääränsä mahdottomaksi, mutta juuri siksi pelaaminen kiehtoo.
YKSI ESSEISTÄ kysyy ja vastaa, miksi linnut ovat tärkeitä, ja Franzenin argumentit ovat vakuuttavia. Vaikuttavin ja niin sisällöltään kuin rakenteeltaankin hallituin on mielestäni teoksen nimiessee. Siinä kirjoittaja todella matkaa maailman äärille, luksusmatkalle Etelämantereelle, ja pääsee näkemään "tosi läheltä, tosi pitkän ja tosi komean" keisaripingviinin, jonka hoviväkenä kuhisee ryhmä jääpingviinejä.
Heltyneimmillään Franzen on kuningaspingviinien äärellä. Viimeistään niistä lukiessani olen valmis yhtymään kirjailijan vetoavaan mielipiteeseen sukupuuton uhkaamista eläinlajeista: Nekin ovat meidän lapsiamme. Nekin ovat huolenpitomme arvoisia.
Jo kansikuvasta olisi pitänyt ymmärtää, että linnut ovat esseissä tärkeässä roolissa, vaikka kirjoituksissa sivutaan muitakin aiheita. Esseistä noin puolet käsittelee lintuja, muut aiheet löytyvät mm. politiikasta ja taiteista.
Franzenin ajatukset Donald Trumpin voiton syistä tuntuvat edelleen kiinnostavilta, mutta esimerkiksi kirjoitus WTC-iskuista vaikuttaa pelkältä täytetekstiltä. Esseestä Kapitalismia ylikierroksilla, jossa Franzen esittelee professori Sherry Turklen tutkimuksia ihmissuhteista digitaalisella aikakaudella, ehdin jo innostua, mutta lyhyehkön esseen anti jäi varsin niukaksi.
Kirjallisuusaiheisia esseitä kokoelmassa on pari kappaletta. Toisessa Franzen kirjoittaa originellista kirjailijaystävästään Bill Vollmanista ja toisessa vähintään yhtä persoonallisesta Edith Whartonista (1862-1937).
Whartonin romaaneja ja erityisesti Säätynsä uhria Franzen erittelee juuri niin kuin hyvältä esseistiltä odottaa: romaania lukematon haluaa ehdottomasta tutustua siihen ja sen kiinnostavaan päähenkilöön. Onko nykynainen paljonkaan erilainen?
Innostuin myös valokuvaaja Sarah Stolfan Kanta-asiakkaat-näyttelyn esipuheeksi kirjoitetusta tekstistä. Kun olin tutustunut netissä kyseisiin valokuviin, esseetä oli mukava lukea uudestaan vertailemalla omia reaktioitaan kirjoittajan tuntemuksiin.
INTOHIMOISENA LINTUHARRASTAJANA Franzenin luulisi kirjoittavan kiihkeitä puheenvuoroja erityisesti ilmastonmuutoksesta, mutta hänpä suuntaa kirjallisen energiansa ennen kaikkea erilaisiin luonnonsuojeluhankkeisiin. Franzen perustelee painotustaan kuin romaanikirjailija ikään:
Narratiivina ilmastonmuutos on melkein yhtä yksinkertainen kuin toteamus "markkinat toimivat tehokkaasti". Asia voidaan kertoa alle sadallaneljälläkymmenellä merkillä: me käytämme piilossa ollutta hiiltä ja päästämme sen ilmakehään, ja ellemme lopeta, olemme kusessa.
Suojelutyöllä sitä vastoin on yhtymäkohtia romaanin kanssa. Ei ole kahta samanlaista paikkaa, eikä yksikään narratiivi ole yksinkertainen. Ja todistelunsa jälkeen hän kertoo mm. tutustumismatkastaan Peruun ja Amazon Conservation Association -hankkeen toimintaan.
Franzen korostaa, että luonnon monimuotoisuuden säilyttäminen ei onnistu yhdellä tai kahdella ratkaisulla, vaan se vaatii monimuotoisuutta myös lähestymistavoilta. Lisäksi se vaatii paljon Franzenin Costa Ricassa tapaaman vanhan biologipariskunnan kaltaisia ihmisiä, jotka tekevät kaikkensa voidakseen "säästää sen mitä rakastavat".
MONET ESSEISTÄ ovat matkakertomuksia, eräänlaisia suuren luokan linturetkiä. Matkoillaan Franzen törmää sekä masentaviin että lumoaviin näkymiin.
Kokoelman kauhutarinoihin kuuluvat mm. Koittakoon loppusi pian -esseen kuvaukset Enver Hoxhan diktatuurin jälkeisestä ajasta Albanian muuttolintureiteillä, lintujen verkkopyynnistä Egyptin rannikoilla ja beduiinien haukkajahdista autiomaassa.
Kaliforniassa Farallonsaarten suojelualueella ongelmana on ajoverkkokalastus, mutta minulle uusi tieto on, että useimpien merilintujen suurin uhka ovat silti rotat, kissat ja hiiret, jotka ihmisten levittäminä valtaavat lintujen pesimäsaaret. Onneksi molempiin engelmiin on myös ratkaisuja, ja niitäkin kirjoittaja esseissään esittelee.
ENDEEMISTEN eli kotoperäisten lajien jäljittäjä on aina sattumien armoilla. Jollakin retkellä suurin osa jäljitettävistä lajeista saattaa osua kohdalle jo yhtenä päivänä, kun jokin toinen päivä on pelkkää pettymystä. Esseessä Puuttuvat lajit Franzen tutustuttaa lukijansa lintubongarin elämään Jamaikalla ja Saint Lucialla.
Vastoinkäymisiä on monenlaisia, mutta Jamaikalla lintuharrastajalta jää näkemättä vain kaksi endeemistä lajia: töyhtöviiriäiskyyhky ja jamaikanliskokäki. Saint Lucialla hienointa olisi ollut bongata saintlucianturpiaali, mutta silti kirjoittaja on lähtöaamuna haltioissaan:
Sateen vaientamat linnut alkoivat taas olla toimeliaita. Ja miten iloinen olinkaan nähdessäni niitä! Sain elämänpinnan mangrove-eleniasta - - ja vähintään yhtä paljon iloitsin nähdessäni minulle jo tuttuja tyranneja ja pientenantilliensirkkuja. Olin katsellut niitä vain kahta päivää aiemmin, ja tuntui kuin ne olisivat jo olleet vanhoja tuttuja.
Jo lintujen mitä erikoisimmat nimet tekevät lukijankin hyväntuuliseksi, ja bongarin lailla alan ymmärtää, että lintupelin vetovoima piilee osaksi juuri epäonnistumisen väistämättömyydessä. Bongari tuntee pelinsä vaikeudet ja tietää päämääränsä mahdottomaksi, mutta juuri siksi pelaaminen kiehtoo.
YKSI ESSEISTÄ kysyy ja vastaa, miksi linnut ovat tärkeitä, ja Franzenin argumentit ovat vakuuttavia. Vaikuttavin ja niin sisällöltään kuin rakenteeltaankin hallituin on mielestäni teoksen nimiessee. Siinä kirjoittaja todella matkaa maailman äärille, luksusmatkalle Etelämantereelle, ja pääsee näkemään "tosi läheltä, tosi pitkän ja tosi komean" keisaripingviinin, jonka hoviväkenä kuhisee ryhmä jääpingviinejä.
Heltyneimmillään Franzen on kuningaspingviinien äärellä. Viimeistään niistä lukiessani olen valmis yhtymään kirjailijan vetoavaan mielipiteeseen sukupuuton uhkaamista eläinlajeista: Nekin ovat meidän lapsiamme. Nekin ovat huolenpitomme arvoisia.
 |
| Jonathan Franzen. Kuva: Greg Martin |
Kommentit
Lähetä kommentti