Iida Turpeinen: Elolliset

26. syyskuuta 2018

Tarinoita funkkistuolin ja huopakäärön uumenista

Hannu Väisäsen omaelämäkerrallisen Antero-sarjan päätösosa alkaa terrori-iskulla ja sieppauksella mutta päättyy onnellisesti

Hannu Väisänen: Leimikot. Otava 2018. 288 s.

Leimikot on Hannu Väisäsen (s. 1951) kuudes Antero-kirja ja taitaa olla sarjan päätösromaani monen Antero-fanin harmiksi. Hiukan lohduttaa se, että Väisänen tuskin lopettaa kirjoittamista, on hän siinä määrin kertomisen siunattuun tautiin sairastunut.

Sarja alkoi kirjailijan varhaisvuosiin sijoittuvalla  romaanilla Vanikan palat (2004). Sitä seuranneella Toiset kengät -osalla Väisänen sai Finlandia-palkinnon. Teoksessa Kuperat ja koverat (2010) päästiin seuraamaan Anteron kuvataiteilijaksi opiskelua, ja Taivaanvartijoissa (2013) Antero maalasi kirkkomaalauksia. Elohopeassa (2016) olimme jo Pariisissa, ja Ranskassa ollaan Leimikoissakin.

Uuden romaanin tarinaverkkoa Väisänen kutoo kahden dramaattisen tapahtuman ympärille. Toinen on Pariisin tuhoisa terrori-isku marraskuussa 2015. Toinen, henkilökohtainen, on tapahtunut parikymmentä vuotta aiemmin Anteron palatessa Pariisin-kotiinsa kansallispäivän aattoiltana.

Pariisin terrori-iskua Antero seuraa vanhassa pappilassaan Dordognessa pitkin yötä ja seuraavaa aamupäivää. Hän valvoo lattialla huopaan kääriytyneenä ja kuuntelee huolissaan kaikista mahdollisista tietolähteistään iskun sekavilta tuntuvia vaiheita.

Vuosia aiemmmassa "iskussa" Antero itse joutuu päästämään kaksi afrikkalaistaustaista nuorukaista kotiinsa ryöstöretkelle. Miehet, jotka Antero nimeää Otelloksi ja Monostatokseksi, sitovat hänet hänen viipurilaiseen funkkistuoliinsa, ja siihen vangittuna Antero yrittää kaikenlaisilla tarinoilla saada ryöstäjänsä - ja itsensä - pysymään rauhallisina. Tilanne tuo mieleen Tuhannen ja yhden yön tarinat ja  niiden kertojan Šeherazaden.

VÄISÄSEN VEROISIA tarinankertojia on harvassa. Ei ihme, että kirjailija rakentaa romaaninsa mieluiten siten, että saa tarinoida. Niinpä Leimikotkin koostuu pääosin eriaiheisista muisteluista, pohdinnoista ja tapauskertomuksista. Antero itse on romaanissa sitä mieltä, että  romaanin voi kirjoittaa vaikka mistä näennäisen mitättömästä. Yhdestä herneestä voi kirjoittaa romaanin. Antero tarkentaa, millä konstein:

Tapahtuma-ajan voi jakaa pieniksi yksiköiksi, joista jokainen asetellaan suurennuslasin alle. Tai voi ajatella yksisoluista amebaa romaanin rakenteen mallina, ameban alati vaihtuvaa, joka suuntaan venyvää tukirangatonta muotoa ja valejalkoja, joita voi mielessään venytellä.

Leimikoiden tarinoilla on silti selvä tukiranka, vaikka Dordognessa Anterolta meneekin aikaa välillä päämäärättömään haahuiluun ja Pariisissakin hän joutuu silloin tällöin turvautumaan aasinsiltasiirtymiin. Tarinat itsessään ovat mehukkaita, ja useimmat luvuista voisi jopa nimetä niiden mukaan.

Välillä Antero muistelee joitain edellisten romaanien tapahtumia ja sitoo näin romaanisarjan osia yhteen, mutta pääosin tarinat ovat uusia ja anteromaisen monenkirjavia.

Antero palaa lapsuuteensa ja tekee isänsä kanssa saunavihtoja. Lattialle pudonnut kirja panee hänet miettimään isän exlibriksiä, ja seinille ripustetut irtileikattujen käsien kuvat (luonnokset Kalevala-kuvitukseen) pakottavat hänet Kullervo-tarinan muisteluun. Kun ryöstäjät inventoivat Anteron vaatevarastoa, luvun nimenä voisi olla vaikkapa Muotinäytös, ja lumestakin Antero kertoo vaivatta yhden luvun verran.

Kertominen on Anterolle toinen luonto, mutta kirjallisuudeksi se alkaa muuntua vasta, kun hän saa siihen auktorisoidun luvan. Esikoisromaanin Vanikan palojen syntytarina on lystikäs:

Kun kansikuvia tehnyt Antero innostui kustantamon kesäjuhlien jatkoilla pitämään elämänvaiheistaan loppumattomalta vaikuttavaa esitystä, muuan kustannustoimittaja tokaisi hänelle: Mene ja kirjoita kirja. Antero hiljeni - mutta hänen kirjoituskoneensa alkoi laulaa yötä päivää.

ROMAANIN PÄÄTEEMA on tarinankerronta, mutta merkittävä sivuteema kehkeytyy Anteron lempiohjeesta: Menen aina sinne, missä maailmat kohtaavat.

Pariisin terrori-iskuissa maailmat kohtaavat väkivaltaisesti ja kärsimystä tuottaen. Anteron ja hänen ryöstäjiensä kohtaaminen on siihen verrattuna pieni yhteentörmäys, vaikka jääkin Anteron loppuelämään vaikuttavaksi peruskokemukseksi.

Parhaimmillaan maailmat kohtaavat luvuissa, joissa kuvataan Anteron Länsi-Afrikkaan suuntautuneita "romunkeruumatkoja". Niillä Anteron oli määrä kerätä erään suomalaisen museon suunnittelemaan näyttelyyn esineitä, jotka kertoisivat romun toisesta elämästä. Siis kierrätyksestä.

Leimikoissa esitetään kriittisiä huomioita pakolaiskysymyksestä ja nähdään eurooppalaisen yltäkylläisyyden ja afrikkalaisen köyhyyden räikeä ristiriita, mutta elementissään Antero on päästessään kuvaamaan afrikkalaista torielämää sen kaikessa kirjavuudessa ja aistimellisuudessa.

Kun Antero näki Dantokpan torin Beninissä, hän käsitti, mitä tarkoitetaan kuumalla, kuohuvalla tohinalla, jonka rinnalla Wagnerin oopperat kalpenevat. Mytologia, kulttiesineet, torikeittiöt, maahaudoissa sulatettavasta romuraudasta kohoavat lieskat ja kellertävä savu, laulu, rummut, kylähullut ja ennen kaikkea nauru muodostivat nahkaansa alati luovan kauppapaikan, joka ylitti yllätyksellisyydessään niin sirkuksen kuin kokeilevan eurooppalaisen lavataiteen.

Seppien nuoren apupojan romusta työstämä "kultavaaka" herkistää sekä Anteron että lukijan, ja samalla tuo vaatimaton pikku esine julistaa romaanissa monilla muillakin tavoin ilmenevää käden taitojen arvostusta.

LÄHTÖASETELMIEN VAKAVUUDESTA HUOLIMATTA  Leimikoiden - kuten Väisäsen muidenkin teosten - perussävy on valloittava leikkisyys. Kirjailija löytää tummistakin aiheista aina jotain valon ja ilon säteitä ja huumorin pilkahduksia.

Vaikka Antero on vaikeuksissa, hän suhtautuu tilanteeseen optimistisesti ja ihailtavan itseironisesti, ja juhlahetkinään hän osaa nauttia ja olla haltioissaan. Hänen elämänsä on jatkuvaa löytöretkeilyä, pienten ja suurten asioiden etsimistä ja havainnointia, ja siksi hänen seurassaan ei koskaan tule aika pitkäksi.

Antero ja Hannu Väisänen osaavat ottaa yleisönsä. He ovat griottien sukua.

Hannu Väisänen. Kuva: Paula Kukkonen