14. heinäkuuta 2017
Eduard Kotšergin: Risteillä ristityt. Muistiinpanot polvillaan. Suom. Tuukka Sandström. Idiootti 2017. 240 s.
- -nämä hajanaiset muistelmat kuuluvat pikkupojalle, jonka osana oli useiden vuosien ajan elää yhdessä muiden koe-eläinten kanssa voitonmarsseja pauhaavassa Neuvostomaassa, keskellä sen kaikkia hirvittäviä ilveilyitä.
Muistelmien pikkupoika on puolalaisen äidin ja venäläisen isän vuonna 1937 syntynyt poika Eduard, jolta syntymäpäivänään katosi isä Stepan ja kaksi vuotta myöhemmin äiti Bronja. Kansanvihollisten jälkeläisenä Eduard tietysti pantiin pian NKVD:n "valtionkotiin", ja Siperiassa Omskin lähellä häntä alettiin koulia kaikin mahdollisin kurinpitokeinoin kunnon neuvostokansalaiseksi.
Elokuussa 1945 Eduard, "Varjo", kuitenkin karkasi laitoksesta tarkoituksenaan matkata Leningradiin mahdollisesti elossa olevan äitinsä luokse. Hän oli karatessaan kahdeksanvuotias, ja matka kotikaupunkiin kesti yli kuusi vuotta. Pääosin matka taittui junissa "jäniksenä", mutta tavan takaa pakkanen tai miliisit pakottivat matkalaisen paikallisiin lastenkoteihin.
Tästä pitkästä matkasta sittemmin kuvataiteilijana ja lavastajana uraa tehnyt Eduard Kotšergin kirjoittaa valloittavassa omaelämäkerrallisessa teoksessaan Risteillä ristityt. Kirjan ensimmäinen editio ilmestyi venäjäksi vuonna 2009, ja Kotšergin on saanut teoksestaan kaksikin merkittävää kirjallisuuspalkintoa.
STALININ TERRORISTA ja vankileireistä on toki kirjoitettu jo paljon sekä dokumentaarisia että fiktiivisiä teoksia, mutta lapsen näkökulma aiheeseen tuntuu tuoreelta ja mielenkiintoiselta. On merkillistä, että kirjailija pystyy vielä vuosikymmenten päästä eläytymään niin suvereenisti lapsuutensa maailmaan.
Olot Neuvostoliiton kasvatuslaitoksissa näyttäytyvät kirjassa lähinnä kauhistuttavina, mutta melkein aina henkilökunnasta löytyy joku säälivä ja hyväsydäminen "setä" tai "täti", jota kertoja muistelee hyvällä. Kasvattien keskinäisessä hierarkiassa sen sijaan oli pärjättävä muilla keinoin kuin myötätuntoa kerjäämällä.
Kotšerin ei kuitenkaan mässäile kauheuksilla vaan kertoo epäkohdista ja julmuuksista satiirisesti tai mustalla huumorilla. Lasten kekseliäisyys ulottuu kolttosista ja selviytymistrategioista myös kielelliseen ilonpitoon. Henkilökunnan pilkkanimet ovat herkullisia ja erinäiset lorut ja viisut keventävät karvainakin tunnelmaa.
Välistä kirjan kohtaukset ovat suorastaan absurdeja. Jonkin sortin taiteilijana itseään pitävä Omskin lastenkodin johtajatar Rupikonna puetuttaa nälkiintyneen kasvattinsa valkeaan paitaan ja maalaa hänestä toveri Stalinille kukkakimppua ojentavan, hyvin syötetyn ja kiitollisen rusoposken.
Mallinsa taideharrastuksista johtajatar kuitenkin kiukustuu. Poika nimittäin on näppärä käsistään ja pitää itseään hengissä taiteilemalla metallilangasta Stalinin profiileja. Metallilangasta! Mikä häväistys! Kertojan toinen ansaintakeino on pelikorttien maalaaminen. Tuleva taiteilija osoittaa siis jo lapsena taiteellisen lahjakkuutensa.
LAPSIKERTOJAN tielle sattuu tietysti matkan varrella monenlaista väkeä roistoista ja virkaintoisista miliiseistä avuliasiin kohtalotovereihin ja hetkellisiin työn ja turvapaikan tarjoajiin. Lapsuusmuitojensa ohella Kotšergin maalaa laajaa kuvaa koko Neuvostomaan tuonaikaisesta tilasta ja elämästä. Hirvittää.
Siperia opettaa nuorta Eduardia, ja järkevä oppilas ymmärtää ottaa kaiken opetuksen vastaan. Hantimies neuvoo oikeaoppisen nuotion teon, ja tatuoitu virolainen opettaa kiinalaisia tatuointitaitoja. Taito kuin taito osoittautuu ennen pitkää käyttökelpoiseksi ja tarpeelliseksi.
Matkan varrelta löytyy myös pari ystävää. Muistelija herkistyy varsinkin sokean Mitjan kohtaloa kerratessaan, mutta ero Mutista, Kirovin lastenkodista löytyneeneestä karkukaverista, on sekin vaikea. Jopa itkeä tirautin.
Loppusanoissaan kirjailija kertoo, että Risteillä ristittyjen alkutekstissä on merkittävä rooli erityisellä kielimuodolla fenjalla, rosvojen kielellä. Suomennoksessa sitä on ollut mahdoton ottaa huomioon, mutta hyvin mielestäni toimivat suomentajan silloin tällöin tekstiin sujauttamat vanhat katupoikien slangisanat.
Yli kuuden vuoden matkallaan kertoja joutuu pakosti toisiaan muistuttaviin tilanteisiin ja paikoin matkakertomuksen jännite herpaantuu. Yleisesti ottaen Kotšerginin muistelmia lukee kuitenkin kuin Dickensin tarinoita. Nuoren Eduardin selviytymistaistelu käsittämättömäksi ilveilyksi muuttuneessa maailmassa on kuin venäläinen vastine Dickensin monien orporaukkojen seikkailuille. - Eduardin tarina vain sattuu olemaan totisinta totta.
Leningradilaispojan oppivuodet kasvatuslaitosten saaristossa
Eduard Kotšerginin lapsuusmuistelmat pitkästä karkumatkasta läpi Stalinin Neuvostoliiton on uskomaton selviytymistarina
- -nämä hajanaiset muistelmat kuuluvat pikkupojalle, jonka osana oli useiden vuosien ajan elää yhdessä muiden koe-eläinten kanssa voitonmarsseja pauhaavassa Neuvostomaassa, keskellä sen kaikkia hirvittäviä ilveilyitä.
Muistelmien pikkupoika on puolalaisen äidin ja venäläisen isän vuonna 1937 syntynyt poika Eduard, jolta syntymäpäivänään katosi isä Stepan ja kaksi vuotta myöhemmin äiti Bronja. Kansanvihollisten jälkeläisenä Eduard tietysti pantiin pian NKVD:n "valtionkotiin", ja Siperiassa Omskin lähellä häntä alettiin koulia kaikin mahdollisin kurinpitokeinoin kunnon neuvostokansalaiseksi.
Elokuussa 1945 Eduard, "Varjo", kuitenkin karkasi laitoksesta tarkoituksenaan matkata Leningradiin mahdollisesti elossa olevan äitinsä luokse. Hän oli karatessaan kahdeksanvuotias, ja matka kotikaupunkiin kesti yli kuusi vuotta. Pääosin matka taittui junissa "jäniksenä", mutta tavan takaa pakkanen tai miliisit pakottivat matkalaisen paikallisiin lastenkoteihin.
Tästä pitkästä matkasta sittemmin kuvataiteilijana ja lavastajana uraa tehnyt Eduard Kotšergin kirjoittaa valloittavassa omaelämäkerrallisessa teoksessaan Risteillä ristityt. Kirjan ensimmäinen editio ilmestyi venäjäksi vuonna 2009, ja Kotšergin on saanut teoksestaan kaksikin merkittävää kirjallisuuspalkintoa.
STALININ TERRORISTA ja vankileireistä on toki kirjoitettu jo paljon sekä dokumentaarisia että fiktiivisiä teoksia, mutta lapsen näkökulma aiheeseen tuntuu tuoreelta ja mielenkiintoiselta. On merkillistä, että kirjailija pystyy vielä vuosikymmenten päästä eläytymään niin suvereenisti lapsuutensa maailmaan.
Olot Neuvostoliiton kasvatuslaitoksissa näyttäytyvät kirjassa lähinnä kauhistuttavina, mutta melkein aina henkilökunnasta löytyy joku säälivä ja hyväsydäminen "setä" tai "täti", jota kertoja muistelee hyvällä. Kasvattien keskinäisessä hierarkiassa sen sijaan oli pärjättävä muilla keinoin kuin myötätuntoa kerjäämällä.
Kotšerin ei kuitenkaan mässäile kauheuksilla vaan kertoo epäkohdista ja julmuuksista satiirisesti tai mustalla huumorilla. Lasten kekseliäisyys ulottuu kolttosista ja selviytymistrategioista myös kielelliseen ilonpitoon. Henkilökunnan pilkkanimet ovat herkullisia ja erinäiset lorut ja viisut keventävät karvainakin tunnelmaa.
Välistä kirjan kohtaukset ovat suorastaan absurdeja. Jonkin sortin taiteilijana itseään pitävä Omskin lastenkodin johtajatar Rupikonna puetuttaa nälkiintyneen kasvattinsa valkeaan paitaan ja maalaa hänestä toveri Stalinille kukkakimppua ojentavan, hyvin syötetyn ja kiitollisen rusoposken.
Mallinsa taideharrastuksista johtajatar kuitenkin kiukustuu. Poika nimittäin on näppärä käsistään ja pitää itseään hengissä taiteilemalla metallilangasta Stalinin profiileja. Metallilangasta! Mikä häväistys! Kertojan toinen ansaintakeino on pelikorttien maalaaminen. Tuleva taiteilija osoittaa siis jo lapsena taiteellisen lahjakkuutensa.
LAPSIKERTOJAN tielle sattuu tietysti matkan varrella monenlaista väkeä roistoista ja virkaintoisista miliiseistä avuliasiin kohtalotovereihin ja hetkellisiin työn ja turvapaikan tarjoajiin. Lapsuusmuitojensa ohella Kotšergin maalaa laajaa kuvaa koko Neuvostomaan tuonaikaisesta tilasta ja elämästä. Hirvittää.
Siperia opettaa nuorta Eduardia, ja järkevä oppilas ymmärtää ottaa kaiken opetuksen vastaan. Hantimies neuvoo oikeaoppisen nuotion teon, ja tatuoitu virolainen opettaa kiinalaisia tatuointitaitoja. Taito kuin taito osoittautuu ennen pitkää käyttökelpoiseksi ja tarpeelliseksi.
Matkan varrelta löytyy myös pari ystävää. Muistelija herkistyy varsinkin sokean Mitjan kohtaloa kerratessaan, mutta ero Mutista, Kirovin lastenkodista löytyneeneestä karkukaverista, on sekin vaikea. Jopa itkeä tirautin.
Loppusanoissaan kirjailija kertoo, että Risteillä ristittyjen alkutekstissä on merkittävä rooli erityisellä kielimuodolla fenjalla, rosvojen kielellä. Suomennoksessa sitä on ollut mahdoton ottaa huomioon, mutta hyvin mielestäni toimivat suomentajan silloin tällöin tekstiin sujauttamat vanhat katupoikien slangisanat.
Yli kuuden vuoden matkallaan kertoja joutuu pakosti toisiaan muistuttaviin tilanteisiin ja paikoin matkakertomuksen jännite herpaantuu. Yleisesti ottaen Kotšerginin muistelmia lukee kuitenkin kuin Dickensin tarinoita. Nuoren Eduardin selviytymistaistelu käsittämättömäksi ilveilyksi muuttuneessa maailmassa on kuin venäläinen vastine Dickensin monien orporaukkojen seikkailuille. - Eduardin tarina vain sattuu olemaan totisinta totta.
 |
| Stepanytš [=Eduard] NKVD:n lasten vastaanottokoti, Tšernolutšjen taajama. 1945. |
Kommentit
Lähetä kommentti