18. huhtikuuta 2017
Tällaista on olla nainen
Alice Munro on naisten elämän kuvaajana häikäisevän hyvä
Alice Munro: Jupiterin kuut (The Moons of Jupiter, 1982). Suom. Kristiina Rikman. Tammi 2017. 317 s.
- Minulla on uusi teoria naisten elämästä. Minusta oli aina niin epäreilua millä tavalla asiat tapahtuivat heille.
- Mitkä asiat?
- No se miten heidän täytyy elää miehiin verrattuna. Etenkin ikääntyvien naisten. Katso nyt itseäsi. Ajattele millaista elämäsi olisi voinut olla jos olisit mies. Millaisia mahdollisuuksia sinulla olisi ollut. Tarkoitan seksuaalisia mahdollisuuksia. Voisit aloittaa kierroksen alusta. Miehet voivat. Niin käy romaaneissa ja niin käy elävässä elämässä. Miehet rakastuvat nuorempiin naisiin. Miehet haluavat nuorempia naisia. He menevät uusiin naimisiin, saavat uusia lapsia, uusia perheitä.
Uusin Alice Munro -suomennos Jupiterin kuut on nobelistin neljäs novellikokoelma vuodelta 1982, mutta sen kertomukset ovat kuin juuri kirjoitettuja. Alice Munro (s. 1931) kirjoittaa naisista ja heidän sielunelämästään aina yhtä tunnistettavasti, terävästi ja myötäeläen.
Enkä tarkoita myötäelämisellä minkäänlaista ulkoapäin osoitettua ymmärtämystä, sääliä tai lohduttelua vaan kuvattavan asemaan asettumista ja niin intensiivistä eläytymistä, että lukijan on mahdoton jättäytyä sivustakatsojaksi.
KOKOELMAN NAISISTA useat ovat vähintään neljänkymmenen tietämissä. Heillä on takanaan rikkoutuneita suhteita ja monilla avioero. Lapset, jos heitä on, aikuistuvat hyvää vauhtia, ja monet ovat jo omilla teillään. Naisilla on ammatti - usein he ovat kirjailijoita -, ja taloudellisesti he tuntuvat pärjäävän vähintään kohtuullisesti. Heillä on siis vihdoin omaa aikaa ja mahdollisuus tehdä elämästään mieleisensä, mutta projekti ei vain onnistu. Miksei?
Munron naisten elämä on aina tavalla tai toisella kytköksissä miehiin, elivätpä he naimisissa, irtosuhteissa, yksin jätettyinä tai jättäjinä. Heidän olemisensa ja käsityksensä itsestään määrittyy kokonaan miehen kautta. Ja mies näyttää hyvin tietävän, millainen valta hänellä on naiseen ja erityisesti vanhenevaan naiseen!
Mies voi unohtaa kaiken hienotunteisuuden ja käyttäytyä naista kohtaan täysin piittaamattomasti, kuten tapahtuu alun lainauksessa novellista Bardon bussi. Novellissa Kesän loppu eronnut ja uuden suhteen itseään nuoremman miehen kanssa aloittanut kahden tyttären äiti viettää epätoivoisia hetkiä peilin edessä katsellessaan vanhenevaa ruumistaan ja miettiessään miehen äskeistä repliikkiä veltoista olkavarsista.
Veltot käsivarret - miten niitä voi treenata? Mitä voi tehdä? Nyt hän joutuu maksamaan ja mistä? Turhamaisuudesta. Tuskin. Vain siitä että hänellä on joskus ollut miellyttävän sileä iho, ja hän on laskenut kaiken sen varaan; luottanut hiusten ja olkapäiden ja rintojen tehoon. Jos sitä ei osaa lopettaa ajoissa, jos ei tiedä mihin turvautua sen sijaan, antautuu alttiiksi ylenkatseelle.
ITSEPETOS, yksi novellien teemoista, on naisen kuin naisen helmasynti. Myös älykkäät ja ja itsetietoiset naiset käyttäytyvät Munron teksteissä naurettavasti ja huijaavat surutta itseään.
Levää-nimisen tarinan Lydia luottaa ihmistuntemukseensa ja päättelykykyynsä, mutta muuttuu typeräksi ja avuttomaksi pohtiessaan, miksi välit miesystävän kanssa menivät solmuun. Hän haaveilee suojavarustuksesta, joka turvaisi hänelle häiriöttömän elämän. Mutta sitä odotellessa hän olisi milloin iloinen, milloin allapäin. "Milloin mitäkin", sanottiin hänen lapsuudessaan kun puhuttiin ihmisistä jotka eivät parantuisi.
Joskus parisuhteen vinksahtanut todellisuus raottuu vain lukijalle, joskus päähenkilö itsekin näkee koko elämänsä äkkiä uudessa valossa. Esimerkiksi novellin Onnettomuus Frances-nimiselle musiikinopettajalle kirkastuu yllättäen vuosien päästä, miten hänen avioliittonsa perustuu kaikki esteet ylittäneen rakkauden sijasta pelkälle sattumalle. Mutta minkäs enää teet. On vain jatkettava ja tyydyttävä tilanteeseen.
Välistä tekee mieli huutaa novellien naisille: Älkää ihmeessä antako kohdella itseänne noin! Sitten taas ymmärtää heidän suunnattoman kaipuunsa tulla hyväksytyiksi ja olla edes hetken aikaa rakastettuja. Tekee mieli halata heitä ja nauraa heidän kanssaan itsetilityksistä pilkahtelevalle itseironialle. Tämmöisiähän me olemme, pakko tunnustaa.
Sitä paitsi Munro huolehtii kyllä siitä, että hänen sankarittarinsa kuitenkin selviävät kolhuistaan tolkun elämään.
Bardon bussin minäkertoja järkeilee katukahvilassa jo alun alkaen ohimeneväksi ymmärtämäänsä suhdetta ja tulee siihen tulokseen, että on olemassa raja surkeudelle ja hämmennykselle, jonka kestää rakkauden takia, aivan kuin on olemassa raja sotkulle, jota voi sietää kotonaan. Sitä ei tiedä etukäteen, mutta tilan tunnistaa kun sen saavuttaa.
Hän jatkaa: Tältä tuntuu kun lopulta antaa periksi. Tuska nuolaisee vaivihkaa juuri kun sitä ei odota. Sitten tulee keveys. -- Se on oma outo nautintonsa, ei itsetuhoinen eikä pahansuopa mielihyvä, ei mitään henkilökohtaista. Tuottaa odottamatonta mielihyvää nähdä, ettei suunnitelma olisi voinut onnistua ekä rakenne olisi kestänyt --.
TOKI Munron naisilla on myös kahdehdittavat luonteenpiirteensä. He ovat rohkeita. He uskaltavat nauttia, riskeerata, olla varomattomia ja riippumattomia. Mutta piittaamattomia tai ilkeitä he eivät ole. He ovat luotettavia ystäviä ja miellyttäviä seuralaisia. Paras todiste naisten välisten suhteiden säilyvyydestä ovat kahdeksankymmentä vuotta toisensa tunteneet rouva Cross ja rouva Kidd, jotka ajelevat pyörätuoleillaan pitkin hoivakodin käytäviä ja pitävät kiitettävästi huolta nuoremmistaan.
Taitavaa ihmiskuvausta kehystävät novellien elävästi kuvatut miljööt ja interiöörit. Vierailu- ja ruokailutilanteet ovat Munrolle luonteenomaisia kohtaamistapoja ja sopivatkin hyvin erilaisten ihmissuhteiden peilaamiseen. Maaseutukuvauksiin Munro ujuttaa luonnonhavaintojen oheen usein jotain mystistä ja jättää sen viisaasti selittämättä.
Munron novellit rakentuvat kuin itsestään ja resonoivat keskenään niin, että lukuvaikutelma tuntuu hyvin kokonaisvaltaiselta. Kokoelman päätösnovellissa, niminovellissa Jupiterin kuut, tiivistyy onnistuneesti novellien pääteema kosketuksen ja yhteyden tärkeydestä kaikenlaisissa ihmissuhteissa.
Matkalla sairaalaan isänsä luokse minäkertoja tapaa tyttärensä ja tämän asuinkumppanin ja ymmärtää yhdestä käsivarsikosketuksesta nuorten välillä risteilevät tunteet ja samalla oman nykyisen paikkansa elämäksi sanotussa asetelmassa. Lapsenlapset eivät olisi saaneet minua tuntemaan itseäni vanhemmaksi kuin se että näin tyttäreni koskettavan miestä - poikaa - tuolla tavalla.
Ajatus yhteydenpidon merkityksestä ja vääjäämättömästä päättymisestä jatkuu kertojan ja hänen vakavasti sairaan isänsä kohtaamisissa. Munro ei kirjoita sitä näkyville vaan kätkee sen henkilöidensä dialogiin, kuin leijumaan ilmaan. Monitulkintainen tarina jää auki ja lukija mietteisiinsä.
Viisas ja kaunis päätös monenlaisia tunteita herättävälle kokoelmalle. - Kiitos, Alice Munro. Kiitos, Kristiina Rikman.
Uusin Alice Munro -suomennos Jupiterin kuut on nobelistin neljäs novellikokoelma vuodelta 1982, mutta sen kertomukset ovat kuin juuri kirjoitettuja. Alice Munro (s. 1931) kirjoittaa naisista ja heidän sielunelämästään aina yhtä tunnistettavasti, terävästi ja myötäeläen.
Enkä tarkoita myötäelämisellä minkäänlaista ulkoapäin osoitettua ymmärtämystä, sääliä tai lohduttelua vaan kuvattavan asemaan asettumista ja niin intensiivistä eläytymistä, että lukijan on mahdoton jättäytyä sivustakatsojaksi.
KOKOELMAN NAISISTA useat ovat vähintään neljänkymmenen tietämissä. Heillä on takanaan rikkoutuneita suhteita ja monilla avioero. Lapset, jos heitä on, aikuistuvat hyvää vauhtia, ja monet ovat jo omilla teillään. Naisilla on ammatti - usein he ovat kirjailijoita -, ja taloudellisesti he tuntuvat pärjäävän vähintään kohtuullisesti. Heillä on siis vihdoin omaa aikaa ja mahdollisuus tehdä elämästään mieleisensä, mutta projekti ei vain onnistu. Miksei?
Munron naisten elämä on aina tavalla tai toisella kytköksissä miehiin, elivätpä he naimisissa, irtosuhteissa, yksin jätettyinä tai jättäjinä. Heidän olemisensa ja käsityksensä itsestään määrittyy kokonaan miehen kautta. Ja mies näyttää hyvin tietävän, millainen valta hänellä on naiseen ja erityisesti vanhenevaan naiseen!
Mies voi unohtaa kaiken hienotunteisuuden ja käyttäytyä naista kohtaan täysin piittaamattomasti, kuten tapahtuu alun lainauksessa novellista Bardon bussi. Novellissa Kesän loppu eronnut ja uuden suhteen itseään nuoremman miehen kanssa aloittanut kahden tyttären äiti viettää epätoivoisia hetkiä peilin edessä katsellessaan vanhenevaa ruumistaan ja miettiessään miehen äskeistä repliikkiä veltoista olkavarsista.
Veltot käsivarret - miten niitä voi treenata? Mitä voi tehdä? Nyt hän joutuu maksamaan ja mistä? Turhamaisuudesta. Tuskin. Vain siitä että hänellä on joskus ollut miellyttävän sileä iho, ja hän on laskenut kaiken sen varaan; luottanut hiusten ja olkapäiden ja rintojen tehoon. Jos sitä ei osaa lopettaa ajoissa, jos ei tiedä mihin turvautua sen sijaan, antautuu alttiiksi ylenkatseelle.
ITSEPETOS, yksi novellien teemoista, on naisen kuin naisen helmasynti. Myös älykkäät ja ja itsetietoiset naiset käyttäytyvät Munron teksteissä naurettavasti ja huijaavat surutta itseään.
Levää-nimisen tarinan Lydia luottaa ihmistuntemukseensa ja päättelykykyynsä, mutta muuttuu typeräksi ja avuttomaksi pohtiessaan, miksi välit miesystävän kanssa menivät solmuun. Hän haaveilee suojavarustuksesta, joka turvaisi hänelle häiriöttömän elämän. Mutta sitä odotellessa hän olisi milloin iloinen, milloin allapäin. "Milloin mitäkin", sanottiin hänen lapsuudessaan kun puhuttiin ihmisistä jotka eivät parantuisi.
Joskus parisuhteen vinksahtanut todellisuus raottuu vain lukijalle, joskus päähenkilö itsekin näkee koko elämänsä äkkiä uudessa valossa. Esimerkiksi novellin Onnettomuus Frances-nimiselle musiikinopettajalle kirkastuu yllättäen vuosien päästä, miten hänen avioliittonsa perustuu kaikki esteet ylittäneen rakkauden sijasta pelkälle sattumalle. Mutta minkäs enää teet. On vain jatkettava ja tyydyttävä tilanteeseen.
Välistä tekee mieli huutaa novellien naisille: Älkää ihmeessä antako kohdella itseänne noin! Sitten taas ymmärtää heidän suunnattoman kaipuunsa tulla hyväksytyiksi ja olla edes hetken aikaa rakastettuja. Tekee mieli halata heitä ja nauraa heidän kanssaan itsetilityksistä pilkahtelevalle itseironialle. Tämmöisiähän me olemme, pakko tunnustaa.
Sitä paitsi Munro huolehtii kyllä siitä, että hänen sankarittarinsa kuitenkin selviävät kolhuistaan tolkun elämään.
Bardon bussin minäkertoja järkeilee katukahvilassa jo alun alkaen ohimeneväksi ymmärtämäänsä suhdetta ja tulee siihen tulokseen, että on olemassa raja surkeudelle ja hämmennykselle, jonka kestää rakkauden takia, aivan kuin on olemassa raja sotkulle, jota voi sietää kotonaan. Sitä ei tiedä etukäteen, mutta tilan tunnistaa kun sen saavuttaa.
Hän jatkaa: Tältä tuntuu kun lopulta antaa periksi. Tuska nuolaisee vaivihkaa juuri kun sitä ei odota. Sitten tulee keveys. -- Se on oma outo nautintonsa, ei itsetuhoinen eikä pahansuopa mielihyvä, ei mitään henkilökohtaista. Tuottaa odottamatonta mielihyvää nähdä, ettei suunnitelma olisi voinut onnistua ekä rakenne olisi kestänyt --.
TOKI Munron naisilla on myös kahdehdittavat luonteenpiirteensä. He ovat rohkeita. He uskaltavat nauttia, riskeerata, olla varomattomia ja riippumattomia. Mutta piittaamattomia tai ilkeitä he eivät ole. He ovat luotettavia ystäviä ja miellyttäviä seuralaisia. Paras todiste naisten välisten suhteiden säilyvyydestä ovat kahdeksankymmentä vuotta toisensa tunteneet rouva Cross ja rouva Kidd, jotka ajelevat pyörätuoleillaan pitkin hoivakodin käytäviä ja pitävät kiitettävästi huolta nuoremmistaan.
Taitavaa ihmiskuvausta kehystävät novellien elävästi kuvatut miljööt ja interiöörit. Vierailu- ja ruokailutilanteet ovat Munrolle luonteenomaisia kohtaamistapoja ja sopivatkin hyvin erilaisten ihmissuhteiden peilaamiseen. Maaseutukuvauksiin Munro ujuttaa luonnonhavaintojen oheen usein jotain mystistä ja jättää sen viisaasti selittämättä.
Munron novellit rakentuvat kuin itsestään ja resonoivat keskenään niin, että lukuvaikutelma tuntuu hyvin kokonaisvaltaiselta. Kokoelman päätösnovellissa, niminovellissa Jupiterin kuut, tiivistyy onnistuneesti novellien pääteema kosketuksen ja yhteyden tärkeydestä kaikenlaisissa ihmissuhteissa.
Matkalla sairaalaan isänsä luokse minäkertoja tapaa tyttärensä ja tämän asuinkumppanin ja ymmärtää yhdestä käsivarsikosketuksesta nuorten välillä risteilevät tunteet ja samalla oman nykyisen paikkansa elämäksi sanotussa asetelmassa. Lapsenlapset eivät olisi saaneet minua tuntemaan itseäni vanhemmaksi kuin se että näin tyttäreni koskettavan miestä - poikaa - tuolla tavalla.
Ajatus yhteydenpidon merkityksestä ja vääjäämättömästä päättymisestä jatkuu kertojan ja hänen vakavasti sairaan isänsä kohtaamisissa. Munro ei kirjoita sitä näkyville vaan kätkee sen henkilöidensä dialogiin, kuin leijumaan ilmaan. Monitulkintainen tarina jää auki ja lukija mietteisiinsä.
Viisas ja kaunis päätös monenlaisia tunteita herättävälle kokoelmalle. - Kiitos, Alice Munro. Kiitos, Kristiina Rikman.
 |
| Alice Munro. Kuva: Jerry Bauer |
Kommentit
Lähetä kommentti