23. maaliskuuta 2017
Olen päätynyt ajattelemaan, että jokaisen ihmisen elämässä tulee varhain tai myöhään vastaan hetki, jolloin hän tietää, yli kaiken muun ymmärryksensä ja riippumatta siitä, kykeneekö hän ilmaisemaan tietämyksensä, sen kauhistuttavan tosiasian, että hän on yksin ja erillään ja ettei hän voi olla mikään muu kuin se poloinen joka hän on.
Keisari Augustus - suuri yksinäinen
Historiallinen romaani Augustuksesta jäi John Williamsin viimeiseksi
John Williams: Augustus (Augustus 1971). Suom. Ilkka Rekiaro. Bazar 2017. 429 s.
Yliopistoromaanin Stonerin (Kirjareppu 26.7.2015) ja lännentarinan Butcher´s Crossingin (Kirjareppu 2.5.2016) jälkeen John Williams yllätti jälleen vaihtamalla genreä. Historiallinen romaani Augustus ilmestyi 1971 ja jäi kirjailijan viimeiseksi, valitettavasti. On kuitenkin hienoa, että Williams vuosikymmenten jälkeen löydettiin viimein Suomessakin.
Keisari Augustus (63 eaa. - 14 jaa.) muistetaan hyvin jouluevankeliumista: Ja tapahtui niinä päivinä, että keisari Augustukselta kävi käsky, että kaikki maailma oli verolle pantava (Luuk. 2:1). Mutta muistetaanko hänestä juuri muuta, vaikka hän hallitsi Rooman valtakuntaa yli neljäkymmentä vuotta.
Williamsin Augustus-romaanissa koko tuo historiallinen ajanjakso muuttuu niin todeksi ja eläväksi, kuin vain fiktiossa on mahdollista. Silti Augustus on, kuten nimikin antaa ymmärtää, ennen kaikkea kertomus päähenkilöstä itsestään - vähän samaan tapaan kuin Stonerissa.
PERINTEISESTÄ elämäkertaromaanista Augustus poikkeaa heti rakenteellaan.
Williamsin romaani rakentuu kuvitteellisista kirjeista, muistelmista, muistioista ja päivä- ja pöytäkirjaotteista. Niitä kirjoittavat tai vastaanottavat historiasta enemmän tai vähemmän tutut henkilöt Marcus Antoniuksesta ja Kleopatrasta Horatiukseen ja Senecaan. Keisari itse saa vuoron vasta romaani lopussa jäähyväiskirjeessään ystävälleen ja elämäkerturilleen Nikolaos Damaskolaiselle.
Mosiikkimaisesta rakenteesta huolimatta romaanin tapahtumat etenevät aikajärjestyksessä. Lukeminen on vaivatonta, kun henkilöt käyvät tutuiksi ja alkavat erottua toisistaan sekä pyrkimyksiltään että ilmaisultaan. Kirjeissään he paljastavat suhtautumisensa nuoreen Gaius Octaviukseen (eli tulevaan keisari Augustukseen), jonka Caesar on ottanut ottopojakseen ja julistanut seuraajakseen.
Mutta niin monelta suunnalta kuin Octaviuksen toimia tarkastellaankin, hänen persoonansa säilyy arvoituksellisena, ja jäähyväiskirjekin on vain kirjoittajansa oma näkemys asioista. Kuoleva Augustus ymmärtää hyvin, miten kaikki hänestä kirjoitettu, myös hänen itse laatimansa kirjoitukset, on aina vain osa totuutta. Minusta nimittäin tuntuu siltä, että noita kirjoja lukiessani ja sanoja kirjoittaessani luin ja kirjoitin miehestä, jolla on minun nimeni mutta jota en tunne juuri lainkaan.
Augustukseen johdannon kirjoittanut Daniel Mendelsohn muistuttaakin, että yksi Williamsin tuotannon perusteemoista on minäkuvan muuttuminen: Augustuksesta kertovassa romaanissa Williams yritti toden teolla nähdä korean ulkokuoren taakse ja keskittyä tuohon määritelmiä pakenevaan mieheen, jonka oli kehitettävä itselleen poikkeuksellisen monta uutta persoonaa pysyäkseen vallassa.
ROMAANIN tapahtumat lähtevät liikkeelle Julius Caesarin murhasta. Kun 18-vuotiasta Octaviusta pidettiin liian nuorena hallitsijaksi, tämän oli otettava paikkansa väkivalloin. Näin käynnistyi pitkä erilaisten vehkeilyjen, tappojen ja sotien sarja, joka päättyi vasta, kun kaikki mahdolliset vastustajat oli nujerrettu.
Rauhan ajan koittaessa huomio kääntyy Octaviuksen lähipiiriin ja yksityiselämään ja keskeiseen rooliin pääsevät vaimo Livia ja tytär Julia. Heistä varsinkin jälkimmäisen kirjeet kiviseltä Pandatarian saarelta, jonne keisari ainoan jälkeläisensä karkotti, paljastavat järkyttävästi, millaisin keinoin ja uhrauksin Augustus joutui valtakuntaansa hallitsemaan.
Julkinen pakko vastaan yksityinen halu tai tarve. Siinä Williamsin omin sanoin romaanin toinen tärkeä teema.
Avioliitto- ja erojärjestelyjä tehdään asianosaisten tunteista välittämättä. Yksi järkyttävimmistä kohtauksista on kolmatta kertaa naitettavan Julian ja hänen isänsä keskustelu. Kun isä pakottaa tyttärensä avioitumaan sadistisen Tiberiuksen kanssa, tytär kysyy: Onko se ollut kaiken sen arvoista mitä olet joutunut tekemään? Isä vastaa: Minun täytyy uskoa, että se on ollut. Meidän kummankin täytyy uskoa, että se on ollut. - Siis uskoa.
Jäähyväiskirjeessään Augustus palaa teemaan uudestaan, ja on entistä varmempi siitä, että jos jonkun kohtalona on muuttaa maailmaa, hänen on tehtävä se kenenkään henkilökohtaisista tarpeista ja toiveista piittaamatta, tehtäväänsä uskoen.
AUGUSTUS tuo tämän tästä mieleen nykyiset vallanpitäjät. Noinkohan edelleen ajatellaan? On pakko ajatella? On oikein ajatella? - Ja kuitenkin Williamsin Augustus saa sympatiani. Hänessä on paljon piirteitä, joita soisi olevan nykyisilläkin valtionpäämiehillä.
Hän ymmärtää, että paljolla puhumisella pilaa asiansa. Hän osaa vaieta ja säilyttää arvoituksellisuutensa. Hän pysyy tyynenä eikä provosoidu, kun provosoidaan. Asemaansa nähden hän elää vaatimattomasti ja vaalii ystävyyssuhteitaan.
Williamsin Augustus ei ole sankari eikä edes sankarillinen. Hän on ihminen ja sellaisena hyvin inhimillinen. Eräässä kirjeessä häntä luonnehditaan tavalliseksi mieheksi, joka sattuu perimään valtaa ja uskoo käyttävänsä sitä valtakuntansa parhaaksi silloinkin, kun hänen keinonsa ovat arveluttavia.
Valta tekee yksinäiseksi, sanotaan. Williamsin romaaneissa yksinäisyys on kuitenkin erottamaton osa ihmisenä olemista. Augustuksen sanoin:
 |
| John Williams. Kuva Special Collections, University of Arkansas Libraries |
Kommentit
Lähetä kommentti