14. heinäkuuta 2016
Minua on aina kiinnostanut historia, sanoi isäni minulle, mutten ole koskaan halunnut että historia kiinnostuu minusta, ja hän sanoi myös, ettei ihminen tarvitse sukulaisia historiaan suhteutuakseen. Ja minä sanoin että tarvitseehan, minulla kun sattuu olemaan tämä viehtymys sijoittaa kaikki suureen panoraamaan, ikään kuin me olisimme itse tapahtumien keskipisteessä - -.
Kirja koostuu muutamasta pääluvusta ja ne puolestaan useista lyhyehköistä teksteistä. Faktat perataan suorastaan pikkutarkasti. Muistikuvien ja matkanäkymien ja -pohdintojen Petrovskaja antaa laajeta ja täydentyä vapaasti ja assosiatiivisesti. Sukutarinoita jää siinä määrin runsaasti arvailujen varaan ja päättelyllä ja mielikuvituksella täydennettäviksi, että Ehkä Esther on määriteltävissä yhtä perustellusti fiktiiviseksi kuin dokumentaarikseksi sukuromaaniksi tai lyhytproosaksi.
Molemmissa suvuissa on monia persoonallisuuksia ja erikoisia kohtaloita.
Moskovassa teloitetun isosedän Judas Sternin attentaatti laukaisi "ehkä" koko toisen maailmansodan ja ainakin vaikutti siihen, että Petrovskajan isänisä vaihtoi sukunimeä. Äidinäidin Rozan suku oli erikoistunut kuuromykkien opettamiseen. Isoäiti Rozan ympäriltä Petrovskaja nostaa esiin monia koskettavia ihmiskohtaloita, kuten Varsovan getosta Babi Jariin päätyneet Annan ja Ljoljan sekä Vasilin, joka vankileirin jälkeen pysytteli perheeltään kateissa 41 vuotta.
Kadonnutta sukua ja identiteettiä etsimässä
Katja Petrovskaja: Ehkä Esther (Vielleicht Esther 2014). Suom. Ilona Nykyri. Tammi 2015. 277 s.
Minua on aina kiinnostanut historia, sanoi isäni minulle, mutten ole koskaan halunnut että historia kiinnostuu minusta, ja hän sanoi myös, ettei ihminen tarvitse sukulaisia historiaan suhteutuakseen. Ja minä sanoin että tarvitseehan, minulla kun sattuu olemaan tämä viehtymys sijoittaa kaikki suureen panoraamaan, ikään kuin me olisimme itse tapahtumien keskipisteessä - -.
Katja Petrovskaja on Kiovassa vuonna 1970 juutalaiseen sukuun syntynyt ukralainalais-puolalainen kirjailija, joka asuu nykyään Berliinissä ja kirjoittaa saksaksi. Hänen esikoisromaaninsa Ehkä Esther ilmestyi meillä Tammen Keltaisessa kirjastossa viime vuonna, mutta löytyi jo nyt kirjakaupan alennusmyyntipöydältä. Näin hektistä on nykyään kirjamyynti.
Ehkä Esther kertoo Petrovskajan sekä isän- että äidinpuoleisen suvun vaiheista Euroopassa viime vuosisadan mylleryksissä eli aiheesta, josta on suomeksikin kirjoitettu jo hyllymetreittäin. Joukosta erottuu vain erilaisuudella, esimerkiksi omaperäisellä rakenneratkaisulla ja kerrontatavalla. Petrovskaja on taitava kirjoittaja, mutta välillä romaanin konstikas rakenne ja tyylivalinnat tekevät lukemisestä turhan työlästä. Tärkeä sisältö uhkaa pirstaloitua liikaa, vaikka ratkaisut olisivatkin temaattisesti tarkoituksellisia.
PETROVSKAJA KOKOAA kirjansa mitä erilaisimmista lähteistä. Jo alussa kirjailija kiittää Googlea runsaasta materiaali- ja vinkkiannista.Yleisestä siirrytään henkilökohtaiseen kokemukseen, kun internetin ja arkistotietojen rinnalle nousevat suvun muistot ja kirjailijan omat muistikuvat. Erityisen tärkeää aineistoa tuottavat matkat, joita kirjailija ryhtyy tekemään eri puolille Eurooppaa aina sen mukaan, mihin sukulaisten jäljet häntä johtavat.
Kirja koostuu muutamasta pääluvusta ja ne puolestaan useista lyhyehköistä teksteistä. Faktat perataan suorastaan pikkutarkasti. Muistikuvien ja matkanäkymien ja -pohdintojen Petrovskaja antaa laajeta ja täydentyä vapaasti ja assosiatiivisesti. Sukutarinoita jää siinä määrin runsaasti arvailujen varaan ja päättelyllä ja mielikuvituksella täydennettäviksi, että Ehkä Esther on määriteltävissä yhtä perustellusti fiktiiviseksi kuin dokumentaarikseksi sukuromaaniksi tai lyhytproosaksi.
TIETOA VAINOTTUJEN KOHTALOISTA on aina ollut vaikea saada. Dokumentteja on tuhottu järjestelmällisesti, ja vainoista eloonjääneet usein mieluummin vaikenevat kuin muistelevat. Petrovskajan isällä on ollut sukutaustansa vuoksi täysi syy toivoa, ettei historia kiinnostu hänestä. Mutta tyttären vaatimus saada tietoa on sekin oikeutettu. Vasta kun tiedän, mistä tulen, voin ymmärtää, kuka olen.
Sukupuusta olisi lukijalle suuri apu varsinkin lukemisen alkuvaiheessa. Vähin erin kirjailijan sukutaustasta alkaa sentään muodostua jonkinlainen kokonaiskäsitys, piti kirjailija sellaisen syntymistä tarpeellisena tai ei. Varsinaisestihan hän pyrkii vain kohti historian suurta panoraamaa.
 |
| Judas Stern |
Moskovassa teloitetun isosedän Judas Sternin attentaatti laukaisi "ehkä" koko toisen maailmansodan ja ainakin vaikutti siihen, että Petrovskajan isänisä vaihtoi sukunimeä. Äidinäidin Rozan suku oli erikoistunut kuuromykkien opettamiseen. Isoäiti Rozan ympäriltä Petrovskaja nostaa esiin monia koskettavia ihmiskohtaloita, kuten Varsovan getosta Babi Jariin päätyneet Annan ja Ljoljan sekä Vasilin, joka vankileirin jälkeen pysytteli perheeltään kateissa 41 vuotta.
SUKUAAN JÄLJITTÄVÄ KIRJAILIJA pysähtyy jatkuvasti pohtimaan tapahtumia ihmisen kesto- ja käsityskyvyn kannalta. Isoisänsä jäljissä Mauthausenin keskitysleiriin saapunut kirjailija miettii, miten tärkeää on käsitellä käsittämättömän suuria lukuja yksittäintapausten avulla. Tuhat, satatuhatta ja miljoona ovat liian suuria määriä ymmärrettäväksi, mutta kun kirjailija kertoo niistä neljästätoista vangista, jotka Mauthausenin komentaja lahjoitti pojalleen 14-vuotissyntymäpäiväksi puutarhan omenapuun koristeiksi, kuva omenapuuhun hirtetyistä ei hevin lähde mielestä.
Käydessään läpi sukulaistensa asuinympäristöjä ja leirikokemuksia kirjailija vaihtaa vilkkaasti aikatasoja. Näin hän herättelee itsessään ja samalla lukijassaan ristiriitaisia tunteita ja kysymyksiä muistamisen, unohtamisen, kätkemisen ja paljastamisen mekanismeista.
Mitä esimerkiksi kertoo se, että Kaliszissa on katuja, jotka on kivetty vanhan juutalaisen hautausmaan hautakivillä? Mazevot, juutalaiset hautakivet, oli viety hautausmaalta jo sota-aikaan, kun Kaliszissa ei ollut enää juutalaisia, hakattu neliöiksi ja juntattu katuun taustapuoli ylöspäin, niin ettei katukiville astuva nähnyt heprealaisia kirjaimia. Järjestelmällistä, moninkertaisesti varmistettua hävitystä. Jokainen Kaliszin katuja kulkeva tallaa hautakiviä jalkoihinsa, on hän siitä tietoinen tai ei. Muutamassa kivessä kirjoituspuoli on vahingossa jäänyt näkyviin, ja yhdestä kirjailija on tallentanut kirjaansa kuvankin.
MELANKOLISESTA PERUSTUNNELMASTAAN huolimatta Ehkä Esther ei ole pelkästään synkkää luettavaa. Petrovskaja antaa rumuuden, pahuuden ja tragiikan vastapainoksi tilaa myös kauneudelle, hyvyydelle ja ihastuttavalle ironialle niin aiheissa kuin kielessäänkin. Erityisen huvittavia pisteliäsyydessään ovat hänen lapsuusmuistonsa neuvostoarjesta, ja isosedän oikeudenkäynnistä hän kirjoittaa ilmiselvän farssin.
Mustavalkoisten kuviensa takia Petrovskajan esikoisromaani tuo helposti mieleen W. G. Sebaldin tuotannon. Mutta muutakin yhteistä löytyy.
Molemmat kirjailijat etsivät identiteettiään, tukeutuvat dokumenttiaineistoon ja matkaavat seuduille ja paikoille, joiden historia on heille merkityksellinen. Sebaldin pitkävirkkeinen tyyli on kuitenkin aina selkeää ja kantavaa. Petrovskajan runollisuuteen pyrkivä kieli muuttuu usein hankalalukuiseksi.
Siitä huolimatta Ehkä Esther on ansainnut huomionsa ja palkintonsa. Petrovskaja kirjoittaa, että kun näkee tai tekee jotain, sitä ei enää saa näkemättömäksi tai tekemättömäksi. Siitä jää jälki. Myös lukemisesta jää jälki, Katja Petrovskajan Ehkä Estheristä hyvinkin voimakas.
Mitä esimerkiksi kertoo se, että Kaliszissa on katuja, jotka on kivetty vanhan juutalaisen hautausmaan hautakivillä? Mazevot, juutalaiset hautakivet, oli viety hautausmaalta jo sota-aikaan, kun Kaliszissa ei ollut enää juutalaisia, hakattu neliöiksi ja juntattu katuun taustapuoli ylöspäin, niin ettei katukiville astuva nähnyt heprealaisia kirjaimia. Järjestelmällistä, moninkertaisesti varmistettua hävitystä. Jokainen Kaliszin katuja kulkeva tallaa hautakiviä jalkoihinsa, on hän siitä tietoinen tai ei. Muutamassa kivessä kirjoituspuoli on vahingossa jäänyt näkyviin, ja yhdestä kirjailija on tallentanut kirjaansa kuvankin.
MELANKOLISESTA PERUSTUNNELMASTAAN huolimatta Ehkä Esther ei ole pelkästään synkkää luettavaa. Petrovskaja antaa rumuuden, pahuuden ja tragiikan vastapainoksi tilaa myös kauneudelle, hyvyydelle ja ihastuttavalle ironialle niin aiheissa kuin kielessäänkin. Erityisen huvittavia pisteliäsyydessään ovat hänen lapsuusmuistonsa neuvostoarjesta, ja isosedän oikeudenkäynnistä hän kirjoittaa ilmiselvän farssin.
Mustavalkoisten kuviensa takia Petrovskajan esikoisromaani tuo helposti mieleen W. G. Sebaldin tuotannon. Mutta muutakin yhteistä löytyy.
Molemmat kirjailijat etsivät identiteettiään, tukeutuvat dokumenttiaineistoon ja matkaavat seuduille ja paikoille, joiden historia on heille merkityksellinen. Sebaldin pitkävirkkeinen tyyli on kuitenkin aina selkeää ja kantavaa. Petrovskajan runollisuuteen pyrkivä kieli muuttuu usein hankalalukuiseksi.
Siitä huolimatta Ehkä Esther on ansainnut huomionsa ja palkintonsa. Petrovskaja kirjoittaa, että kun näkee tai tekee jotain, sitä ei enää saa näkemättömäksi tai tekemättömäksi. Siitä jää jälki. Myös lukemisesta jää jälki, Katja Petrovskajan Ehkä Estheristä hyvinkin voimakas.
 |
| Kuva: Sasha Andrusyk |
Kommentit
Lähetä kommentti