Iida Turpeinen: Elolliset

25. kesäkuuta 2016

Luen, näen, tunnen

Siri Hustvedtin esseissä lyövät kättä tieteet ja taiteet

Siri Hustvedt: Elää, ajatella, katsoa (Living, Thinking, Looking, 2012). Suom. Kaisa Sivenius. Otava 2016. 462 s.

Siri Hustvedt (s. 1955), norjalaistaustainen amerikkalaiskirjailija, tunnetaan ehkä parhaiten romaaneistaan, joista viimeksi suomennettuja ovat Kesä ilman miehiä ja Säihkyvä maailma.

Mutta Hustvedt on myös esseisti. Muutama vuosi sitten häneltä ilmestyi suomeksi kokoelma Vapiseva nainen - Hermojeni tarina. Viime kevään suomennoksessa Elää, ajatella, katsoa Hustvedt kirjoittaa seikkailuistaan "taideteorian, neurotieteen ja psykoanalyysin kentillä".

Kirjan esseet ovat peräisin kuuden vuoden ajalta. Ne ovat alkujaan ilmestyneet erilaisissa erikoisalojen julkaisuissa ja aikakaus- ja sanomalehdissä, ja muutamat ovat alun perin olleet esitelmiä tai puheita. Kaikille niille on kuitenkin tunnusomaista minä-muoto ja omien kokemusten hyödyntäminen.

Hustvedt kirjoittaa: Olen [tiedemaailmassa] ulkopuolinen, - - , sitoutumaton älyllinen vaeltaja, joka seuraa omaa nenäänsä ja on löytänyt itsensä odottamattomilta alueilta, tutkimassa maisemia, joista tiesi hädin tuskin mitään ennen paikalle tupsahtamista. Juuri tuo löytöretkeilyn luonne yhdessä henkilökohtaisuuden kanssa auttaa kummasti lukijan matkantekoa kirjan välistä varsin haastavissakin tieteen maastoissa.

ESSEET on ryhmitelty, kuten kirjan nimikin altaa ymmärtää, kolmeksi pääosastoksi. Niistä ensimmäisessä kirjailija kirjoittaa suorimmin omasta elämästään. Ajatteluosiossa tekstien lähtökohtana on jokin ongelma, kuten kaunokirjan ja muistelman eroavuudet tai muistin ja mielikuvituksen liitokset. Kolmas eli katsomisosasto puhuu visuaalisesta taiteesta ja erilaisista kirjoittajaa kiinnostavista taiteilijoista.

Runsas ja kirjavakin valikoma tarjoaa valinnanvaraa. Voi lukea mieleisiään esseitä ja jättää vähemmän kiinnostavat tuonnemmaksi, eikä järjestyksellä ole väliä. Kannattaa kuitenkin pitää mielessä edellä oleva sitaatti ja uskaltautua myös vieraisiin maisemiin, juuri sellaisistahan saattaa tehdä kiinnostavimmat löytönsä.

Migreenistä tai unettomuudesta kärsivälle Hustvedtilla on tarjolla vertaiskokemuksia, ja kirjailijan pohtiessa isäsuhdettaan lukija alkaa pakosta ajatella omaansa. Äidin viisas lause "Älä tee mitään, mitä et todella halua tehdä" johdattaa Hustvedtin käsittelemään halun ongelmaa, ja Peilin ulkopuolella -esseessä kirjoittajan ajatukset ruumiillisesta identiteetistä panevat miettimään omankin ruumiinkuvan syntyä ja todenmukaisuutta.


KIRJALLISUUSESSEISTÄ kiinnostavimmat ovat mielestäni esseet Tositarina ja Kolme tunteikasta tarinaa.

Edellisessä Hustvedt kyseenalaistaa käsityksen muistelman todenmukaisuudesta ja fiktion valheellisuudesta. Kirjailija kritisoi yhä yleistyvää tapaa myydä kaunokirjallisuutta mainostamalla suureen ääneen kirjan todenperäisyyttä ja mieluiten vielä kauhistuttavaa todenperäisyyttä ja varoittaa samalla ottamasta muistelmia liian todesta. Muisti pettää tiedostamatta ja tietoisesti, ja omaelämäkerta on aina tarinaksi muovattua muistelemista.

Toisaalta fiktion kirjoittaminen on kuin sellaisen muistamista mitä ei ole tapahtunut. Kolme tunteikasta tarinaa -esseessä Hustvedt argumentoi mm. omiin kokemuksiinsa nojaten ajatusta, että muisti ja mielikuvitus ovat pohjimmiltaan samaa henkistä prosessia.

 Kun kirjoitan fiktiota, keskityn siihen mikä tuntuu oikealta ja mikä tuntuu väärältä. Näen mielessäni kuvia työskentelyn aikana aivan kuten muistellessani jotakin. Käytän usein keksittyjen hahmojen toiminnan taustalla todellisia maisemia, huoneita ja katuja. Minua ohjaa tarina, sellaisen kertomuksen luominen joka kaikuu minussa tunteiden tasolla.

Romaanin kuviteltu maailma on siis totta tunteiden tasolla.


TAITEEN TEKEMISTÄ Hustvedt vertaa esseissään toistuvasti tietoiseen uneksintaan. Taiteilija leikkii, ja heikot tai elävät muistot saavat uuden muodon. Lasten tavoin taiteijatkin seurustelevat mielikuvitusystäviensä kanssa leikisti, mutta tunnetasolla oikeasti.

Hustvedt osoittaa, kuinka tunteella on olennainen rooli myös taiteen vastaanottamisessa. Katsoa-osaston esseissä kannattaa googlata avukseen kulloisenkin taiteilijan teoksia, sillä vaikka taiteilija olisi tuttu, toisen ihmisen katsomana hänen työnsä avautuvat aivan uudella tavalla.

Minulle Hustvedtin esseet tarjosivat uusia näkökulmia mm. Morandin ja Goyan töihin. Erikoinen Morandi-innostukseni kävi hyvinkin ymmärrettäväksi, kun Hustvedt nosti Morandin rinnalle Chardinin, ja Goyan tarjoilema tunnekylpy on Hustvedtin Miksi Goya? -esseen jäljiltä aivan uudella tavalla siedettävissäni.

Kuva: Paula Kukkonen

"Isku aivojen ytimeen", kielikuva, jota Hustvedt käyttää kuvatessaan Goyan kuvien vaikutusta itseensä, voi tapahtua hyvin monenlaisten taideteosten äärellä, epämukavien siinä missä miellyttävien.

Esseiden esittelemät Duccion Madonna ja Louise Bourgeois`n Hämähäkki, Kiki Smithin töiden ruumiillisuus ja Francisco de Zurbaránin oudon aineettomilta tuntuvat asetelmat, Margaret Bowlandin yhdestä ja samasta lapsesta tehdyt maalaukset ja Gerhard Richterin maalatut valokuvat pysäyttävät äärelleen eri syistä ja eri tavalla. Tärkeintä on, että ne "iskevät" meihin.

Hustvedtille tärkeää on taideteoksen arvoituksellisuus, sen kyky hiljentää katsoja miettimään, mitä hänen ja teoksen välillä tapahtuu sekä älyn että tunteen tasolla. Mutta lisäksi parhaassa taiteessa jotakin jää aina tavoittamatta ja hämmentämään mieltä. Jos niin ei olisi, se ei vetäisi puoleensa yhä uudelleen.

Eri taiteenalojen klassikot ovat siitä hyvä esimerkki.