14. kesäkuuta 2016


Haukka ja suru ja kuinka ne kesytetään 

Helen Macdonaldin haukkakirja on kaunis, viisas ja vaikuttava



Helen Macdonald: H niin kuin haukka (H is for Hawk). Suom. Irmeli Ruuska. Gummerus 2016. 376 s.


Istuin tietokoneen ääressä sateen valaisemassa työhuoneessani. Soitin ystäville. Kirjoitin sähköpostiviestejä. Löysin Pohjois-Irlannista haukankasvattajan, jolla oli vielä yksi nuori kanahaukka jäljellä senvuotisesta poikueesta. Kymmenviikkoisessa naaraassa oli puolet tsekkiläistä, neljännes suomalaista ja toinen saksalaista, ja kanahaukaksi se oli pieni. Sovimme, että ajaisin Skotlantiin hakemaan sen.

Miksi Cambridgessä asuva historioitsija Helen Macdonald (s. 1979) päätyy hankkimaan koulutettavakseen sittemmin Mabeliksi ristimänsä kanahaukan? Eikö koiranpentu olisi ollut sopivampi koulutettava? Ja miksi nimenomaan kanahaukan, jota monet ovat pitäneet haukoista ikävimpänä: jurottavana niskoittelijana ja murhanhimoisena räyhääjänä.

Haukat ovat olleet Helen Macdonaldille tuttuja jo lapsuudesta. Ensimmäisen haukkansa hän sai 12-vuotiaana. Mabelin hankkimiseen vaikutti kuitenkin ratkaisevasti rakkaan isän äkillinen kuolema.

Selviytyäkseen isän kuoleman aiheuttamasta masennuksesta Macdonald halusi itselleen tarpeeksi kovan haasteen, ja kanahaukan kesyttämisessä oli sellaista kokeneellekin haukastajalle. Samalla haukka kuitenkin pitäisi isää ja muistoja yhteisistä luontoretkistä lähellä ja elävinä.

Tästä lähtötilanteesta Helen Macdonald on kirjoittanut palkitun ja laajasti huomiota saaneen teoksensa H niin kuin haukka. Macdonaldin teosta voi lukea sekä romaanina että tietokirjana.


ROMAANINA H niin kuin haukka kertoo surusta ja siitä selviytymisestä. Haukkaa kesyttäessään kertoja on vahvasti läsnä jokaisessa hetkessä ja kuvaa tarkoin miljöitä, tapahtumia, tekemisiään ja mielentilojaan.

Macdonald vetäytyy muusta maailmasta ja keskittää kaiken huomionsa haukkaan ja sen kouluttamiseen. Hiljaisessa, yksinäisessä talossa kertoja kuulee jopa haukkansa silmien liikkeet ja haistaa sen pippurin, myskin ja palaneen kiven hajuisen hengityksen. Kun on aika siirtyä harjoittelemaan ulkona, yksityiskohtaisen havainnoinnin oheen tulevat maalaukselliset kuvaukset Englannin maaseudusta, huumoriväritteiset kohtaukset näkymättömiin syöksyneen haukan jäljitysponnisteluista ja realistiset selostukset sananmukaisesti raadollisesta saaliinkäsittelystä.

Surutyö  tulee mukaan, kun haukan kanssa tehdyt harjoitukset ja retket nostavat pintaan monenlaisia unohtuneita tai haudattuja asioita. Macdonald puhuu "surun arkeologiasta": Se ei ole järjestelmällistä. Pikemminkin se on maan kääntämistä lapiolla, niin että esiin ilmaantuu sellaista mikä on unohtunut. Päivänvaloon nousee yllättäviä asioita: ei vain muistoja, vaan myös mielentiloja, tunteita, aiempia tapoja tarkastella maailmaa.

Lapsuudesta asti paljon lukeneena Macdonald palaa erilaisiin eläimistä kertoviin kirjoihin ja niiden luontokäsityksiin ja arvioi vanhoja lukutulkintojaan uudelleen. Perusteellisimman tietopaketin H niin kuin haukka tarjoaa tietysti haukkametsästyksestä, mutta runsaasti Macdonald saa kirjaansa upotettua muutakin kiinnostavaa kulttuuri- ja luonnonhistoriaa.


ERIKOISLAATUINEN RAKENNERATKAISU on kuljettaa päätarinan mukana elämäkerrallista sivutarinaa kirjailija T. H. Whitesta (1906-1964). Originelli White tunnetaan erityisesti kuningas Arthurista kertovasta kirjasarjastaan The Once and Future King. White oli kuitenkin myös haukankasvattaja, joka tallensi epäonniset kokemuksensa The Goshawk -nimellä julkaistuun haukkapäiväkirjaansa.

Whiten muistiinpanoja seuratessaan Macdonald tekee samalla havaintoja ja päätelmiä kirjoittajan persoonasta. White ja Macdonald poikkeavat toisistaan sekä ihmisinä että haukankasvattajina, mutta erilaisuutta tasoittavat kummankin sivullisuuden kokemukset, tarve eristäytyä, projisoida ongelmansa haukastukseen ja sulautua osaksi luontoa.

Macdonaldin halu olla kuin haukkansa, muuttua yhdeksi haukkansa kanssa, lähenee välillä hulluutta - tai rakastumista? -, mutta hänen suruprosessissaan vaihe tuntuu tärkeältä. Haukkana hän kuvittelee saavansa vielä yhteyden isäänsä, lintujahan on mytologiassa muutenkin pidetty tämän- ja tuonpuoleisen rajan ylittäjinä. Ennen pitkää hänen on kuitenkin ymmärrettävä tilansa ja palattava ihmisten maailmaan.

Kyva: Marzena Pogorzaly
Olin luullut, että minun pitäisi paeta villiin luontoon, jotta tuska hellittäisi. Niinhän ihmiset tekivät. Lukemissani luontokirjoissa kerrottiin siitä. - - Nyt tiesin, mitä se oli: houkutteleva mutta vaarallinen valhe. Suutuin itseeni ja alitajuiseen varmuuteeni, että kaivattu parannuskeino oli siinä. Kädet oli tarkoitettu muiden ihmiskäsien pideltäviksi. Niitä ei pitäisi varata yksistään haukkojen istumaorsiksi. Eikä villi luonto ole ihmissielun ihmelääke: liian suuri annos ilmassa voi syövyttää sielun olemattomiin.


YKSI KESKEISISTÄ TEEMOISTA on ajatus kunkin lajin toiselle lajille tuntemattomasta omalaatuisuudesta. Haukka on haukka, ja ihminen on ihminen. Haukalta ei pidä odottaa ihmisen kaltaisuutta. Eläin ja ihminen voivat elää onnellisesti yhdessä, mutta niiden elämät ovat silti erillisiä ja toisilleen käsittämättömiä.

Kesytettynäkin Mabelilla on kanahaukan luonto. Sen kuuluu olla raivokas metsästäjä ja säälimätön raatelija. Ja kesytettynäkin sillä on vapaus lentää tiehensä. Mutta juuri siksi sen paluu kasvattajansa nahkakäsineelle tuottaa niin suunnatonta iloa. Loputtomalta tuntuva kärsivällinen opettaminen on tuottanut tulosta.

Vaikka H niin kuin haukka  ei ole oppikirja, siitä oppii tavattoman paljon. Siitä oppii aivan uusia asioita ja vanhojakin uudesta näkökulmasta. Ja tietysti kirjallisuuden monet haukkatarinat aina Boccaccion Metsästyshaukasta lähtien kirkastuvat ihan uudella tavalla Helen Macdonaldin ja hänen Mabelinsa maagisessa seurassa.


Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Iida Turpeinen: Elolliset

Sirpa Kähkönen: 36 uurnaa

Anna Soudakova: Varjele varjoani