13. maaliskuuta 2016


Vain itselleen täytyy kelvata 

Tommi Kinnunen jatkaa Neljäntienristeyksestä eteenpäin 


Tommi Kinnunen: Lopotti. WSOY 2016. 368 s.


Tommi Kinnusen parin vuoden takainen esikoisromaani Neljäntienristeys (2014) oli huikea menestys. Se oli taitavasti rakennettu ja hallitusti ja herkästi kirjoitettu sukutarina, joka tuskin jätti ketään kylmäksi. Sen vuoksi toiseltakin romaanilta on ollut lupa odottaa paljon.

Aivan yhtä ylistävään vastaanottoon Lopotti ei ole yltänyt, mutta itse pidän uutta romaania esikoisen veroisena lukunautintona.

Lopotissa Kinnunen jatkaa kuusamolaisen Löytövaaran suvun kiinnostavaa tarinaa. Neljäntienristeyksestä tutuiksi tulleiden Lahjan, Onnin ja heidän nuorimmaisensa Johanneksen ja tämän vaimon Kaarinan henkilökuvat syvenevät, mutta varsinaisiksi päähenkilöiksi nousevat Johanneksen isosisko Helena ja poika Tuomas.

Romaaninsa alussa Kinnunen palaa vielä hetkeksi sotavuosiin kuin muistuttaakseen kokemuksista, jotka vaikuttavat henkilöiden koko elämään. Samalla lukija pääsee vaivatta asettumaan esikoisromaanista mieleen jääneisiin ympäristöihin ja tunnelmiin. Toki Lopotti toimii itsenäisenäkin tarinana, mutta suosittelen silti aloittamaan esikoisesta, jos se jostain syystä on jäänyt lukematta.


JO LOPOTIN AVAUSSIVUJEN kirje isältä syntymättömälle lapselle osuu suoraan sydämeen. Kun se romaanin lopussa saa vielä aivan uudenlaisen merkityksen, ymmärtää, että Kinnusella on totisesti draaman tajua.

Esikoisromaanin tavoin kohtauksittain etenevä kerronta on täynnä aitimusvoimaisia havaintoja ja yksityiskohtia. Ympäristöt näkee, kuulee, haistaa, maistaa ja tuntee. Erityisen havainnollisiksi ne kasvavat sokean Helenan maailmaa tunnustelevissa monologeissa sekä kotona pohjoisessa että sokeainkoulussa Helsingissä.

Isä laskee jotakin käteen. Kapea puukapula, jonka kulmia on pyöristetty. Sen ympärille on pyöritetty narua. Nykäisen sitä. Narun toinen pää juoksee kohti niitettyä peltoa. Tuuli tuo kylmän metsän tuoksua. Nenänpäätä nipistelee. Kohta sataa ensilumen. - Mikä tämä on?

Näin alkavasta leijan tunnistamisesta ja lennättämisestä kehkeytyy vähitellen ihmeellinen kaikesta ikävästä irtautumisen kokemus ja toive päästä pysyvään, turvalliseen ja vapaaseen olemiseen tilaan. Tällä tavoin Kinnunen kirjoittaa konkretiaa metaforaksi, muuntaa arkisia tapahtumia mielenliikkeiksi.

Kinnusen kirjailijanominaisuuksiin kuuluu myös se, että kipeitäkin asioita kuvataan kauniisti. Lahjan ja Onnin yölliset yhteenotot ovat järkyttävää kuunneltavaa, mutta Helenan huoli pikkuveljestä taittaa niiltä kärjen, ja esimerkiksi Onni-isän ja Helenan viimeisessä tapaamisessa Kinnunen pehmentää henkilöidensä syyllisyyden ja vihan tunteita koskettavasti elekielen armollisuudella.


ROMAANI ETENEE Helenan ja Tuomaksen näkökulmia vaihdellen. Helenan minäkerronnan lapsuusjaksoissa painottuu voimakkaasti hänen ja Johanneksen kiinteä ja lämmin suhde. Kun yhdeksänvuotias Helena lähetetään 1950-luvulla Helsinkiin sokeainkouluun ja hän jää kaupunkiin loppuelämäkseen, sisarusten fyysinen side katkeaa mutta henkinen yhteys säilyy.

Tuomaksen elämästä kerrotaan hän-muodossa. Tuomas jättää kodin ja pohjoisen pikkupaikan taakseen 1990-luvulla, kun hän matkustaa Turkuun opiskelemaan. Hänen ja Helena-tädin välisen luottamussuhteen syntyyn ja lujittumiseen vaikuttavat voimakkaasti yhtäläiset poikkeavuuden ja sivullisuuden kokemukset.

Homoseksuaalina Tuomas joutuu Helenan tavoin taistelemaan tasavertaisuutensa tunnustamisesta. Kinnunen kirjoittaa riipaisevia kohtauksia Helenan raivokkaista ja nöyryyttävistä selviytymistaisteluista sokeainkoulussa ja vieraassa kaupunkiympäristössä. Tuomaksen kaksoiselämä ja onnettomat yritykset olla yksi kaltastensa joukossa koskettavat paljaudellaan.

Traagisesta perusvireestään huolimatta romaani tarjoaa myös valoa, toiveikkuutta ja riemastuttaviakin kohtauksia. Suvun kokoontumisissa on torat sulattavaa ja erilaisuudet hyväksyvää yhteisöllisyyttä, ja erityisesti luonnossa Kinnusen henkilöt tuntevat olevansa kotonaan. Pohjanmaan mummalassa nuori Tuomas on kuin paratiisissa, ja Helenalle musiikista tulee portti omiin maailmoihin. Rakkauttakin on - ainakin luvassa.


LAPSETTOMUUDESTA kasvaa romaanin tärkeä sivuteema. Sen käsittelyssä romaanissa on vahvojen hetkien ohessa myös jokunen heikkous. Sivuhenkilöiden käyttäytyminen ei kaikin osin ole kyllin perusteltua, ja juoneen tulee osoittelevan dramaturgisilta vaikuttavia äkkimutkia.

Muutoin Kinnunen punoo romaaninsa runsaasta ja monenkirjavasta materiaalista hallittua, harmonista kokonaisuutta.  Laululyriikasta poimitut lukujen nimet tuovat tunteellisuudessaan oman sävynsä romaanin tunnelmaan, ja päähenkilöiden toisilleen sepittämät tarinat toimivat groteskiudessaan mukavina hengähdystaukoina sekä kertojilleen että lukijalle.

Kinnunen kirjoittaa henkilöillensä paljon erilaisia mietteitä elämästä ja sen kulusta, mutta niissä ei ole mitään häiritsevän opettavaista. Mummun ohjeita säestää hurja nauru, joka tuntuu siirtyvän sittemmin Helenan perinnöksi, ja vaikka Helenalla olisi Tuomakselle omat neuvonsa ja elämänviisautensa, ne jäävät hänen päänsisäiseksi puheekseen. Jokaisella on oma tiensä kohti oikeaa itseään - tai itsetuhoon.

Jotkut ajatelmista hyväksyy vastustamatta, jotkut herättävät kapinoimaan.

En tahtoisi millään alistua uskomaan, että oikeudenmukaisuus on vain maailmankaikkeuden vahinko, ja siksi haluaisin oikoa romaanin henkilöihin kohdistuvia vääryyksiä ja tarjota heille edes hitusen enemmän onnea. Toisaalta lohduttaudun auliisti ajatuksella, että vaikka tarinat eivät ole rakkaustarinoita, eivät ne silti ole epäonnistuneita.

Taidan käyttäytyä juuri niin kuin Tommi Kinnunen odottaakin minun käyttäytyvän?
Kuva: Jussi Vierimaa

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Iida Turpeinen: Elolliset

Sirpa Kähkönen: 36 uurnaa

Anna Soudakova: Varjele varjoani