Tommi Kinnunen: Kaarna

6. lokakuuta 2015

Rakkautta aatteen varjossa 

Heidi Köngäksen Hertta on voimanaisen kiehtova henkilökuva

Heidi Köngäs: Hertta. Otava 2015. 285 s.

On sunnuntai-iltapäivä, tulin juuri radiosta Pienoisparlamentin lähetyksestä. Ohjelma innostaa minua, keskustelu on aina vilkasta, väliin aika kiivastakin, mutta nautin siitä yleensä kaikin tavoin.

Hertta Kuusisen (1904-1974) kipakoita puheenvuoroja ei saanut lapsuuskodissani häiritä mikään eikä kukaan, kun isä kuunteli radiosta Pienoisparlamenttia. Koulunkäyntiä vasta aloittelevana en tietenkään ymmärtänyt keskustelusta mitään, mutta kun nyt luen Heidi Köngäksen uutta romaania Hertta, kuulen taas Kuusisen äänen elävänä korvissani.

ROMAANI rakentuu kolmen kertojan vuorotteleville sisäisille monologeille. Hertan lisäksi äänen saavat hänen toinen miehensä Yrjö Leino ja Etsivän keskuspoliisin, myöhemmin Valtiollisen poliisin, johtaja Esko Riekki.

Ykkösasiaksi nousee kuitenkin Hertan kohtalon seuraaminen. Moskovasta Suomeen puoleksi vuodeksi tulleen toverin matka ei sujukaan suunnitellusti vaan venyy sodan ja vaaran vuosien mutkikkaaksi selviytymistaisteluksi.

Romaanin lopussa, Pienoisparlamentin aikoihin 1948, monenlaista ahdinkoa kokeneet Hertta ja Leino (miehistä puhutaan romaanissa sukunimellä) asuvat jo tilavassa asunnossa Vuorimiehenkadulla. Politiikassa he ovat johtavilla paikoilla, mutta yhteiselämä on lopuillaan.

Ministerivuosinaan pahasti alkoholisoitunut Leino on joutunut Kremlin ja puolueensa epäsuosioon, ja Hertan nöyryyttävä tehtävä on antaa hänelle lähtöpassit sekä puolueen johtotehtävistä että avioliitosta. Ja Hertta tottelee, kuten aina ennenkin, kun kyseessä on puolueen paras.

HERTTA JA AATE. HERTTA JA RAKKAUS. Niistä on kyse, kun Köngäs kirjoittaa Hertta Kuusisen elämää romaaniksi vuosilta 1939-1948.

Faktatietoa on paljon, loppua kohti välistä turhankin tiheässä. Romaanin läpikäyvä ja rakenteellisesti kantava ajatus Leinon roolista omiensa vakoilijana ja ilmiantajana
 -  romaanissa Esko Riekin kätyrinä - on kuitenkin pelkästään oletus, kuten sekin, että Hertta oli alun perin Leinolle vain "annettu tehtävä", vaikka muuttuikin pian rakastetuksi.

Kaksoisagenttiaihe on tärkeä romaaninsa jännitteen luomisessa. Yhä hermostuneemmaksi käyvän Leinon paljastumista odottaa sydän syrjällään, vaikka historiasta tietää, mitä tosiasiassa tapahtui. Leino hätäilee:

Joskus minä vielä paljastun. Hertta herääkin äkkiä ja näkee mitä minä teen. Silloin päiväni ovat luetut. Kommunistit työntävät minut mereen ja kalat syövät silmämunatkin. Se saadaan näyttämään onnettomuudelta. Kukaan ei jää kiinni, minun ruumiini löydetään vasta viikkojen kuluttua tuntemattomaksi turvonneena.

HERTTA KUUSISEN elämänvaiheet todistavat, että oikea elämä voi olla paljon kuviteltua dramaattisempaa. Elämäksi faktat kuitenkin muuttuvat vasta tuntevan kokijan kautta, ja Köngäksen romaanissa Hertta kokee ja tuntee väkevästi.

Vankila- ja turvasäilövuodet tihkuvat ahdistusta, epätietoisuutta, sinnittelyä ja tarmoa, ja Hertan ja Leinon piileskely talvisodan aikana on sananmukaisesti hyytävää luettavaa.

Vapaus on koettelemusten jälkeen huumaavan aistimuksellista. Se tuntuu kitalaessa, se tuntuu kielessä, joka paisuu kun suu täyttyy kuolasta hengittäessäni syvään vastapaistettujen lihapullien tuoksua. Jopa pöytäliina ja ruokailuvälineet tuntuvat juhlalta vankilan kolisevien kulhojen jälkeen.

Mutta vasta Leino ja intohimo tekevät Hertasta runoilijan: Hän piirtää minut punaisella, punaisella musteella, se on tahmeaa, hyytynyttä kuin härän veri. Olen teuraseläin, olen syksyn lehdet ja kaikki tiilen värit kun sinä huudatat minua.

Uusi nainen, sellainen Hertta haluaa olla. Aleksadra Kollontain opetukset ja kaksitoista vuotta Neuvostoliitossa kantavat hänessä hedelmää. Nainenkin saa haluta. Eros on vapaa ja siivekäs. Kun yhteiskunta hoitaa lapset, nainen saa miehen tavoin keskittyä rakentamaan parempaa maailmaa. - Tätä ajatusta Hertta yrittää vaalia vimmatusti, mutta syyllisyys ei vain ota asettuakseen.

OMAN POJAN, 10-vuotiaan Jurin (1924-1942), jättäminen lastenkotiin Neuvostoliittoon, kun oli lähdettävä Suomeen suorittamaan ylhäältä annettua tehtävää, kummittelee mielessä jatkuvasti. Äidinrakkaus ei ota millään väistyäkseen aatteen tieltä. Huoli pojan kohtalosta tunkee väkisin esiin.

Romaanin pääteema onkin  mielestäni itsepetos. Se vaivaa jokaista kirjan kolmesta henkilöstä, mutta näkyvimmin sen kanssa kamppailee Hertta. Köngäs näyttää, kuinka kekseliäs ja uskossaan vahva syyllisyyttä poteva ihminen on selittäessään valintojaan parhain päin ja suunnitellessaan virheidensä oikaisemista. Ja samalla niin sydäntä särkevän epätoivoinen:

Selitän Jurille. Kyllä hän ymmärtää. Miksei hänen isänsä (Tuure Lehén) tee mitää! Miksei isä (Otto Wille Kuusinen) tee mitään! Miksi Neuvostoliitossa olevat muut omaiset eivät anna kuulua pojasta mitään!

Ja vaikka yksi ja toinen lähde kertoo työleireistä ja puhdistuksista, puheet ovat vain porvarien propagandaa. Stalin on viisas ja näkee kaiken. Olen varma, että asiat korjaantuvat, kun ne tutkitaan, kyse on kasvukivuista, kehityksen suunta on oikea, kohti kommunismia, jossa jokainen antaa kykyjensä mukaan ja saa tarpeidensa mukaan.

Hertta Kuusinen  Moskovassa vuonna 1945.
 Kuva: Kansan arkisto

HERTAN aatteellisuus muistuttaa naiiviudessaan ja kiihkeydessään uskonnollista hurmosta. Köngäs näyttää, millaisessa ristipaineessa ihminen elää, kun hänen nuoruutensa usko kyseenalaistuu ja hänen toimintansa perusta alkaa huojahdella. Herttaa kohtaan tuntee sympatiaa, vaikka ei hänen ratkaisujaan ymmärräkään.

Romaanin miehistä kirjailija piirtää huomattavasti kriitisempää kuvaa, ja taustahenkilöistä esimerkiksi Hella Wuolijoki, Tuure Lehén ja Urho Kekkonen joutuvat kukin vuorollaan jonkinasteisen satiirisen kommentoinnin kohteeksi.

Kuva: Katja Lösönen

Köngäksen Hertta on sekä kiinnostavaa lähihistoriaa että koskettavaa yleisinhimillistä tragediaa. Kun Köngäksen hallittu, välistä meheväksikin äityvä kieli pitää huolen myös lukemisen teknisestä nautinnosta, olen valmis nostamaan romaanin yhdeksi syksyn kiinnostavimmista uutuuksista.