Iida Turpeinen: Elolliset

27. huhtikuuta 2015

Tytöt ovat tyttöjä

Ljudmila Ulitskajan kertomukset valloittavat tarkkanäköisyydellään

Ljudmila Ulitskaja: Tyttölapsia. Suom. Arja Pikkupeura. Siltala 2015. 218 s.

Venäläisen Ljudmila Ulitskajan (s. 1943) uusin suomennettu teos Tyttölapsia sisältää kaksi alun perin erillisinä ilmestynyttä kertomussikermää. Ensimmäiset kuusi pitkää kertomusta sijoittuvat Moskovan luoteiskulmille 1950-luvun alkuun ja loppupuolen kuusi lyhyttä novellia hieman aiempiin sodanjälkeisiin vuosiin.

Suurimman osan kertomuksista ovat vallanneet tytöt. Pojat ovat pääosassa vain kokoelman kolmessa viimeisessä pikkukertomuksessa. Mutta ei Ulitskaja silti kirjoita pelkästään naisia ajatellen. Vaikka tyttöjen puberteetti on yksi novelleista löytyvä aihe, avainasemassa tematiikassa ovat lapsiyhteisöjen valtarakenteet, ja niissähän on samanlaisuuksia sukupuolesta riippumatta.

PSYKOLOGISELLA TASOLLA Ulitskajan valloittavissa kertomuksissa on jotain hyvin samaa kuin Teuvo Pakkalan lapsinovelleissa. Vuosikymmenien aikaerosta huolimatta lasten elämää näyttävät säätelevän samat lait niin Moskovan laitamilla kuin Oulun työläiskortteleissa. Lapsen ja nuoren paikan kaveripiirissä määräävät hänen ominaisuutensa ja taustansa ja ennen kaikkea niistä molemmista löytyvät erityisyydet.

Kokoelman alkupuolen kertomukset on sidottu yhteen sijoittamalla päähenkilöt samaan kouluun ja sivuamaan jollain lailla toistensa elämää. Novelleista kaksi kertoo jopa samoista kaksosista Viktorijasta ja Gajanesta, ja esimerkiksi avaustarinan syrjityllä Tanja Kolyvanovalla on merkittävä rooli parissa muussakin tarinassa.

Perinnöllisyystieteilijänä Ulitskaja on ymmärrettävästi kiinnostunut perimän vaikutuksista ihmisen elämään. Omaa kaunokirjallista kaksostutkimustaan kirjailija tekee näkyvimmin novellissa "Löytölapsi", joka alkaa:

Nykytiede vakuuttaa, että ihmisen tunne-elämä saa alkunsa jo ennen syntymää, ja hyvinkin vanhat lähteet viittaavat epäsuorasti samaan: Rebekan pojat aloittivat nujakoinnin jo äitinsä kohdussa, kertoo Pyhä kirja.

Novelli on tunnistettavan tosi syväluotaus sisarkateuden syihin, vähittäiseen voimistumiseen ja seurauksiin. Se kaivaa esiin kaikki kiusaamiseen ja ennen kaikkea kiusanteon keksimiseen liittyvän nautinnon vivahteet suorastaan hirvittävän tarkasti, vaikka kirjailija ei otakaan moraalista kantaa.

KIUSAAMISEN KANSSA kamppaillaan rajusti myös novellissa "Maaliskuun toisena samana vuonna...". Kirjailija näyttää, miten hämmentävää vaihetta puberteetti-ikäinen elää jo sinänsä ja miten ylivoimaiseksi elämä tuona aikana voi muuttua koulukiusaamisen takia. Kun kiusaajansa kaikin keinoin väistelevä Lilja vihdoin käyttää nyrkkejään, ratkaisu tuntuu lukijasta oikealta, - ja me kun uskoimme haudanneemme jo aikaa sitten vanhan lyö takaisin -kasvatusneuvon!

Parantaakseen asemaansa toisten joukossa kokoelman lasten on löydettävä itsestään jotain, jolla päihittää ylenkatse ja kiusaaminen. Kurjissa oloissa elävä, syrjittyTanja Kolyvanova nousee novellissa "Vesirokko" yllättäen tyttöjoukon johtajaksi seksitietämyksensä vuoksi, ja kaikkien piinaama, yksinäinen Genja saa ainakin hetken osakseen arvostusta, kun paljastuu, että hän osaa sekä soittaa pianoa että taitella toinen toistaan hienompia paperiesineitä.

Välistä sentään kiperät tilanteet ratkeavat myös silkalla onnekkuudella tai hauskalla ihmeellä. Näin käy erityisesti kokoelman lyhytnovelleissa, joilla on sellaisia nimiäkin kuin "Kaali-ihme" ja "Onnellinen sattuma".

KUVATESSAAN LAPSIA kirjailija kuvaa samalla myös heitä muokkaavaa monikerroksista maailmaa: lapsiyhteisöä, perhettä, sukua, pihapiiriä ja niitä ympäröivää yhteiskuntaa. Ulitskaja ei osoittele vaan vihjaa ja tekee sen aina terävästi.

Avausnovellissa Stalin-kultti näkyy varsin avoimesti, mutta yleensä pidätykset, karkotukset, pakkotyö, eriarvoisuus ja kansallisuussongelmat välähtävät tekstissä vain ohimennen, kuin vahingossa tai kuin pelkäisivät paljastua. Kertomatapa heijastaa hienosti ajalle ominaista salailun ja vaikenemisen ilmapiiriä.

Kun isovanhempiensa hoitoon jätetty, koulukiusattu Lilja lepuuttaa piinattua sieluaan ja ruumistaan kuuntelemalla kuolemaa tekevän isovaarinsa Aaronin tarinoita Danielista ja Gideonista, lapsen ja vanhukset yhteisissä hetkissä on suurta hellyyttä - ja samalla uhkaava kääntöpuolensa: koulutoverit kuiskuttelevat "jutkuista", ja isoäiti hätäilee, että tyttö puhuu koulussa "sivu suunsa". Kaiken lisäksi vanhalla lääkäripariskunnalla on jo kylliksi murhetta pirulle sielunsa myyyneestä pojastaan, joka "toimi merkittävässä mutta epämääräisessa virassa maan koillisosassa, napapiirin takana".

Novellit antavat runsaasti tilaa ja arvoa lapsista huolehtivalle vanhalle sukupolvelle. Siinä missä lasten vanhemmat pyrkivät kovasti olemaan mallikelpoisia neuvostokansalaisia ja myös hyötymään tottelevuudestaan, vanhat pitävät kaikessa hiljaisuudessa omat käsityksensä hyvästä elämästä ja lasten parhaasta. He soittavat Beethovenia ja Schubertia, lukevat Dickensiä ja Mériméetä ja siirtävät perimätietojaan ja -taitojaan nuorille holhoteilleen - joskus jopa sananmukaisesti rautanauloista vääntäen kuten yhdessä suosikkikertomuksistani.