Iida Turpeinen: Elolliset

17. maaliskuuta 2015

Minkkitarhan nousu ja tuho

Karin Erlandsson: Minkkitarha (Minkriket). Suom. Taija Mård. Schildts & Söderströms 2014. 319 sivua.

"Lars-Mikael rakasti minkkien hajua. Hänen isänsä satsasi niihin kylällä ensimmäisenä. -Näillä me kääritään rahaa, poika! Evert sanoi."

Ja poika uskoo, jättää turhan opiskelun ja jatkaa isänsä jäljissä. Mutta kun päästään 1960-luvulta 1990-luvulle, suhdanteet ja turkistarhaukseen suhtauminen ovat kovasti muuttuneet eikä Lars-Mikaelin tytär Tanja enää välitäkään haista loppuikäänsä minkeille.

KARIN ERLANDSSONIN (s. 1978) esikoisromaani Minkkitarha on tänä vuonna yksi Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkintoehdokkaista. En ihmettelisi, jos ehdokkuuteen olisi vaikuttanut myös tarinan tapahtumaympäristö, sillä ainakaan minun kohdalleni ei ole aiemmin osunut turkistarhauksen ympärille rakennettua romaania.

Erlandssonin sukupolviromaani Pohjanmaan turkistarhoilta tarjoaa runsaasti tietoa ja herättää ajattelemaan tarhaajayrittäjän arkea muultakin kuin kettutyttöjen kannalta. Silti se on tietysti ennen kaikkea kaunokirjallinen teos. Se on kertomus ensin isän ja sitten hänen poikansa perheen tasapainoilusta riskialttiin elinkeinon ja perheonnen välillä.

Evert ja Lars-Mikael ovat molemmat hyvin sympaattisia henkilöhahmoja. He tekevät perheensä eteen kaiken voitavansa, mutta aikaa heillä ei valitettavasti ole juuri muille kuin minkeille.

Lars-Mikaelin äiti, noususuhdanteesta nauttimaan pääsevä Marianne, sopeutuu osaansa minkkitilallisen vaimona hyvin, kun taas Lars-Mikaelin vaimon Kristinan asettuminen minkkifarmille on jo mutkikkaampaa. Vastoinkäymisten lisääntyessä ja toimeentulon kaventuessa pienen perheen ristiriidat kasvavat kasvamistaan, niin että lopulta tilanteen ratkaisee vain katastrofi.

PERHEONNI riippuu kuitenkin muustakin kuin suhdanteista. Erlandsson kirjoittaa Lars-Mikaelin huomanneen jo varhain, että hänen äitinsä ja isänsä sopivat hyvin yhteen. "Jopa heidän naurunsa sointuivat toisiinsa." Itse Lars-Mikael ei yrityksistään huolimatta pysty vastaamaan vaimonsa odotuksiin, ja pettymykset ajavat puolisot yhä kauemmas toisistaan.

Romaanin erinomainen kansikuva minkkipariskunnasta kertoo paljon kirjan sisällöstä. Tarhaajat ja minkit ovat toistensa kaltaisia, tiukasti toisiinsa sidoksissa ja toistensa armoilla. Molemmat elävät omissa häkeissään, hyvin tai huonosti, ja juuri siinä on romaanin temaattinen ydin.

Mariannelle minkit ovat kuin vangille vartijat: ne rajaavat liikkumatilan minimiin ja eristävät maailmasta. Kun puoliso viettää kaiken aikansa "varjotaloilla" eli kasvatushäkeillä, minkkiturkki on huono lohduttaja. Äidin paha olo purkautuu ikävästi tyttäreen, jolle isä neuvoo oikeaa suhtautumista: "Sinun pitää käsitellä häntä kuin minkkiä, paksut hanskat kourassa."

PARHAIMMILLAAN Erlandsson on tarhaajiensa arjen kuvaajana. Muutoin varsin  niukkaa ilmaisua käyttävä kirjailija kirjoittaa minkkien elinkaaresta väkevän aistimuksellisesti, jopa groteskisti, ja tarhaajayhteisöstä hän löytää sekä solidaarisuutta että huumoria.

Muutamilla osuvilla yksityiskohdilla tarina laajenee yksityisestä ja yhteisöllisestä yhteiskunnalliseksi. Erlandsson näyttää, miten olennainen tekijä turkistarhaus on seudun hyvinvoinnille. Kun tarhaajilla menee huonosti, koko seudun  hyvinvointi järkkyy.

Tietynlainen sirpaleisuus on romaanissa varmasti harkittu kerrontaratkaisu, ja muutamat temaattisesti irrallisilta vaikuttavat kohtaukset lienee kirjoitettu ajankuvan vahvistamiseksi.

Sitä kuitenkin jäin miettimään, miten tarpeellista oli pönkittää vankkaa pääteemaa muistisairaus- ja hedelmättömyysmotiiveilla, ahdistus ja masennus kun tulevat ilman niitäkin vakuuttavasti perustelluiksi. Paikoin päänvaivaa tuottivat myös ilmeisesti suomennoksesta johtuvat kielelliset hämäryydet.

Kaikkiaan Karin Erlandssonin esikoisteos on kiinnostava lukukokemus: erilainen ja silti yleispätevä, vuoroin pehmeä ja karhea - kuin Mariannen upouusi minkkiturkki Lars-Mikaelin poskea vasten jouluaaton jumalanpalveluksessa.