Anna Soudakova: Haikara levittää siipensä

 

Kun vaikeneminen on varmin tapa pysyä hengissä 

Anna Soudakova: Haikara levittää siipensä. Atena 2024. 335 s.

Leningradissa vuonna 1983 syntyneen Anna Soudakovan edellisissä romaaneissa Mitä männyt näkevät (2020) ja Varjele varjoani (2022) on runsaasti elämäkerrallista ainesta. Esikoisteos kertoo kirjailijan isovanhempien tarinan ja perustuu isoisän kokemuksiin. Toinen teos pohjaa Soudakovan omaan lapsuudenperheeseen, joka muutti Suomeen kirjailijan ollessa kahdeksanvuotias.

Soudakovan kolmas, edeltäjiensä tavoin kaunis ja puhutteleva romaani Haikara levittää siipensä sijoittuu Valko-Venäjälle, jonne kirjailijalla on siteitä ainakin puolisonsa kautta. Oleellisinta kuitenkin on, että edelleen tarkastelussa ovat ihmisoikeudet ja inhimillisyys, ahtaalle ajetun sinnikäs pyrkimys selviytyä ja panna vastaan alistajalleen.

UUSI ROMAANI ALKAA VUODESTA 1995 ja päättyy vuoteen 2020, mutta siinä välissä kerrotaan kaksikin 1940-luvulle sijoittuvaa perhetragediaa, joilla on yhteys romaanin juoneen ja tematiikkaan. Henkilötasolla Haikara levittää siipensä on kehitysromaani kahden sisaruksen varttumisesta aikuisiksi jatkuvan epävarmuuden keskellä.

Pikkusisko Svetan syntyessä isoveli Andréi on vasta kymmenvuotias, mutta hän joutuu heti hoitovastuuseen. Rettelöivä isä viedään kastetilaisuudesta vankilaan, eikä juopottelevasta äidistä ole huolehtimaan lapsistaan. Isoäiti Stepanídan avulla pärjätään miten kuten, kunnes kaikki jää Andréin varaan:

- Pidät huolta siskostasi. Uskon, että elämä vie teidät hyville poluille. Kaikki kääntyy vielä parhain päin. Mummon mielestä parempaa huomista lupaa vanhan liiterin katonharjalle muuttanut haikara. Se tietää onnea. Kun ne ovat kerran tulleet, ne palaavat keväisin samoille paikoille ja suojelevat lähellään asuvia.

Onni tuntuu kuitenkin viivyttelevän. Kuvaukset Andréin ja Svetan elämästä kotikaupunki Ljubanissa ovat kurjuudessaan ja epäoikeudenmukaisuudessaan riipaisevia. Kun Sergéi-eno lopulta hakee kuusivuotiaan Svetan omaan perheeseensä Minskiin, Andréilla on vihdoin tilaisuus ajatella itseään ja tulevaisuuttaan.

Sellaista ei kuitenkaan ole luvassa maassa, jossa tieto on korvattu korulauseilla, historialliset faktat sepitetyillä saduilla, uteliaisuudesta on tullut ekstremismiä ja vapaasta ajattelusta vaarallista, kuten Andréita auttava opettaja Margaríta Serafímovna luonnehtii Valko-Venäjän poliittista tilannetta. Niinpä Andréi päättää jättää koko surkeuden ja paeta taikasanoineen länteen:

Asylum. I need help.

PAKOLAISTEEMA ON KESKEINEN JO Soudakovan aiemmissa romaaneissa, mutta maahanpyrkijän kohtelu ja kokemukset ovat aina yhtä ajankohtaista luettavaa.

Soudakova ei saarnaa. Hän vain tarjoaa tilaisuuden asettua vapautta ja kunnollista toimeentuloa tavoittelevan turvapaikanhakijan asemaan. Andréi katselee saksalaiskahvilan nuoria asiakkaita ja perustelee ratkaisuaan: - - hänkin haluaa olla yhtä varma otteistaan, katsoa avoimesti ja uteliaasti  eteensä ja ympärilleen eikä tuijottaa kengänkärkiään. - - Eiväthän ihmiset ole mitään kotieläimiä, jotka kuuluu pitää aitauksissa. Valtioiden rajat eivät saisi olla suljettuja hakoja.

Toisinajattelijaenon taloudessa varttunut Sveta valitsee toisen tien. Hänestä Andréi on pakenemalla pettänyt kansansa ja kotimaansa, jättänyt sen vallasta juopuneen presidentin ja hänen erikoisjoukkojensa armoille. Sveta haluaa taistella, olla mukana mielenosoituksissa ja vastarinnassa. Hän opiskelee journalistiikkaa ja ryhtyy ystäviensä kanssa toimittamaan kiellettyä sivustoa, jolla kerrotaan asioista avoimesti ja totuutta kaihtamatta!

Nuorten rohkeus ja innostus tarttuu lukijaankin. Toiveikkaat kohtaukset ovat tärkeitä hengähdystaukoja vallanpitäjien kuristusotteessa ja liittyvät samalla kiinteästi romaanin pääaiheiseen, kamppailuun miehitysten ja diktatuurin kourissa. 

Soudakovan romaani näyttää, millaisia valintoja ihmiset tekevät uhkaavissa tilanteissa henkensä pitimiksi. Jotkut valinnoista vaikuttavat moraalisesti arveluttavilta, mutta romaanissa vain vallanpitäjät jäävät vaille myötätuntoa niin historian kuin nykyajan tapahtumissa.

Partisaanilla ja pakenijalla, mielenosoittajalla ja vaikenijalla, jokaisella on taustansa ja motiivinsa, joita on vaikea mennä arvostelemaan. Vastarintatoiminta saattaa kyllä vaikuttaa ihailtavan epäitsekkäältä ja sankarilliselta, mutta silläkin on hintansa, ja jopa opettaja Margaritan Vasili-ukin yhteistoiminta saksalaisen miehittäjän kanssa on ymmärrettävissä, kun hänen traaginen kohtalonsa selviää.

ROMAANISSA NOUSEE JATKUVASTI ESIIN, miten tärkeä oma äidinkieli ja kulttuuri on yhteisöjen ja ihmisten yhdistäjänä ja eheyttäjänä. Kun venäjän ja sekakielen trasjánkan rinnalla puhuttavaan valkovenäjään eli movaan suhtaudutaan vähätellen ja torjuen, se ei enää tue kansalaisten identiteettiä eikä vahvista heidän yhteenkuuluvuuttaan, ja sehän on vallanpitäjälle ideaalitilanne.

Sisarusten lapsuudenaikaista vahvaa sidettä eivät kuitenkaan katkaise mitkään poliittiset rajoitukset ja pakkotoimet. Niin tarpeelliseksi kun koinkin saada tietoa maasta, josta tietämykseni on ollut häpeällisen niukka ja yksipuolinen, puhuttelevinta antia romaanissa ovat sen rankat ihmiskohtalot ja lohduttavinta ihmisten väliltä vaikeissakin oloissa löytyvä lämpö, huoli ja kiintymys.

Soudakovan kerronta etenee näennäisen vähäeleisesti, ja silti hänen kielensä on hyvin aistimellista ja täynnä tarkkoja ulkoisia ja mielensisäisiä havaintoja. Ja tunteita. Sillä juuri tuntemalla samastumme Andréin, Svetan, Stepanídan, Margaritán ja heidän läheistensä elämään ja pystymme tarkastelemaan maailmaa yksilöiden tasolta ja ihmisyyden näkökulmasta.  

Haikara levittää siipensä on perusviritykseltään surumielinen mutta ei toivoton. Mieleeni piirtyy pitkäksi aikaa romaanin lopun haikeankaunis haikarasymboliikka. Linnut eivät tottele kokoontumiskieltoja eivätkä noudata rajalakeja. Ne levittävät siipensä, lähtevät - ja palaavat. 

Anna Soudakova. Kuva: Niclas Mäkelä