Tove Ditlevsen: Aikuisuus

Nautinnolla on hintansa


Tove Ditlevsen: Aikuisuus (Gift, 1971). Suom. Katriina Huttunen. S&S 2022. 222 s.


Rakkaudessa on se hirveä puoli, että se tekee täysin välinpitämättömäksi kaikkia muita ihmisiä kohtaan, sanoo minäkertoja tanskalaisen Tove Ditlevsenin (1917-1976) romaanissa Aikuisuus maatessaan neljännen miehensä Victorin syleilyssä. Aikuisuus on Ditlevsenin omaelämäkerrallisen trilogian päätösosa. Edelliset olivat nimeltään Lapsuus ja Nuoruus.

Kertojan aikuisuutta edetään romaanissa kuitenkin vain kymmenisen vuotta, hänen paristakymmenestä ikävuodestaan noin kolmekymppiseksi, ja sinäkin aikana aikuisuus tuntuu nuoren Toven elämää ajatellen enemmän tai vähemmän ironiselta luonnehdinnalta. Tanskan kielessä romaanin nimi Gift merkitsee myrkkyä ja naimisissa oloa, ja juuri tämän kaksoismerkityksen ympärille kietoutuvat romaanin tapahtumat.


ROMAANIN AVAUKSESSA kirjailijanuransa alussa oleva kertoja elää epätyydyttävässä ensimmäisessä avioliitossaan. Porvarillinen liitto huomattavasti vanhemman Viggo F:n kanssa on mahdollistanut kertojalle sekä yhteiskunnallisen että kirjallisen etenemisen.

Nuorten taiteilijoiden klubilla hän saa kuitenkin ikäisiään boheemeja ystäviä ja tutustuu valtiotieteitä opiskelevaan Ebbeen, toiseen aviomieheensä. Kun äitiys osoittautuu kertojalle toissijaiseksi kirjailijuuteen verrattuna, hän turvautuu Helle-tyttärensä jälkeen siekailematta laittomiin abortteihin. Jälkimmäisen niistä tekee hänen yhden yön kumppaninsa Carl. Mies on lääkäri ja antaa kertojalle kipulääkkeeksi petidiiniä - valitettavasti.

Petidiini, ajattelen [kotimatkalla], sen nimikin on kuin linnunlaulu. Päätän että en koskaan päästä irti miehestä joka voi hankkia minulle niin sanoin kuvaamatonta, autuasta nautintoa. Carlista tulee kirjailijan kolmas aviomies, ja petidiinistä ja butalgiinista hänen välttämättömät seuralaisensa, eikä psyykkisesti epävakaa aviomies häikäile käyttää tilannetta valtansa pönkittämiseksi.

Kaksiosaisen romaanin jälkimmäinen puolisko on järkyttävää kuvausta kertojan opioidiriippuvuudesta ja sen seurauksista. Kun jo mainetta saanut kirjailija tuntee pystyvänsä kirjoittamaan vain lääkkeiden turvin, hän hankkii niitä itselleen hinnalla millä hyvänsä.

Hän valehtelee, väärentää reseptejä, vaihtelee apteekkeja ja lähettää asialle kotiapulaisensa. Hän keksii itselleen korvakipuja ja suostuu jopa leikattavaksi vain saadakseen kipulääkkeensä. Vasta, kun hänen fyysinen kuntonsa romahtaa kuolemanvakavaksi, hän hakeutuu hoitoon, mutta sekään ei tarkoita lopullista paranemista.

Elämä uuden salamarakkauden Victorin kanssa alkaa lupaavasti, ja Ditlevsen päättää romaaninsa optimistisesti. Retkahtamisen merkkejä kuitenkin näkyy jo, ja tosielämässä kirjailija kuoli unilääkkeiden yliannostukseen.


TOVE DITLEVSEN on romaanin jälkisanat kirjoittaneen tanskalaisen kirjailijan Dy Plambeckin mielestä esimerkki kirjailijasta, jonka elämä ja teokset sulautuvat yhteen. Ditlevsen itse on kuitenkin luonnehtinut myös avainromaaniaan fiktioksi, ja totta on, että hänen trilogiastaan on mahdoton ja turha yrittää erotella faktat fiktiosta.

Kun Aikuisuus kaikesta huolimatta kirjan ilmestyessä 1971 määriteltiin muistelmiksi, sitä myös luettiin sellaisena ja seurauksena oli kauhistelua ja paheksuntaa. Oltiin jälleen kirjallisuuden yhden ikuisuuskysymyksen äärellä: saako ympäristöään ja tunnistettavia ihmisiä käyttää näin suoraan ja julmasti kirjallisen työnsä materiaalina!

Aikuisuuden kertoja pitää itse tiukasti kiinni oikeudestaan kirjoittaa muista ja heidän mielipiteistään välittämättä, ja Dy Plambeck muistuttaa romaanin lukijoita siitä, että muistelmatkin kertovat ennen kaikkea yleisinhimillisistä elämänvaiheista. Ennen kaikkea Aikuisuus on kertomus siitä, miten nainen hajoaa miesten, huumausaineiden ja kirjoittamisen välillä. 

On kuin romaanin päähenkilö repisi itseään moneen suuntaan toisaalta ympäristön odotusten ja houkutusten ja toisaalta omien intohimojensa ajamana.

Työväenluokkainen nuori nainen kaipaa porvarillista hyvinvointia, mutta sellainen osoittautuu hänelle vankilaksi. Perhe-elämä ja lapsi voivat tuntua jonkin aikaa hyviltä ratkaisuilta, mutta ennen pitkää arjen samanlaisuus tukahduttaa kirjailijan kuohuvan tunne-elämän ja hänen mielensä palaa takaisin samanhenkisten joukkoon, juhliin ja seikkailuihin.

Vaikeimmat rustiriidat synnyttää kirjailijuus. Lahjakkaan kertojan suurin intohimo on kirjoittaminen - minulle elämä on nautintoa vain silloin kun kirjoitan - , eikä sen tielle saa asettua kukaan eikä mikään. Taiteelleen omistautuneena hän tekee itsetuhoisia päätöksiä toinen toisensa jälkeen, kunnes myös kirjoittaminen uhkaa loppua.


VAIKKA ROMAANISTA  voi panna merkille yhteiskunnallisiakin piirteitä ja äänenpainoja, sen fokus on niin tiiviisti päähenkilön vaiheissa, että esimerkiksi saksalaismiehitys vain vilahtaa tapahtumien taustalla. Toisaalta ulkopuolisen elämän kiinnostamattomuus voi kertoa osaltaan päähenkilön lääkeriippuvuuden tehosta ja tuhoista. Lähitodellisuudestaan kertoja sen sijaan tekee tarkkoja ja ytimekkäitä havaintoja.

Erityisesti ihailen Ditlevsenin kertojan rehellisyyttä ja ankaruutta itsensä suhteen. Hän ei kerjää lukijaltaan hetkeäkään sääliä tai ymmärtämystä, ja silti häneen suhtautuu myötätuntoisesti ja hyvää, parempaa elämää toivoen.

Ja mikä ihmeellisintä: vaikka päähenkilön lääkkeiden väärinkäyttö on rankkaa luettavaa, romaani itsessään ei ole musertava. Kertojan nuorekas vallattomuus ja hänen lempeä itseironiansa keventävät kummasti sen ilmapiiriä.

Ditlevsenin puheenomainen, olennaiseen keskittyvä kieli sopii erinomaisesti romaanin sisältöön. Se on joustavaa ja tehokasta ja vaikuttaa yhtä aikaa viileän objektiiviselta ja samalla intiimin luottamukselliselta.

Katso, näin minä elin, nautin, kärsin ja kirjoitin! - Vaikuttava päätösosa hienolle trilogialle.   

Tove Ditlevsen. Kuva: Wikipedia



 

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Iida Turpeinen: Elolliset

Sirpa Kähkönen: 36 uurnaa

Anna Soudakova: Varjele varjoani