26. kesäkuuta 2020
Elena Ferrante: Tyttären varjo (La figlia oscura, 2006). Suom. Helinä Kangas. WSOY 2020. 175 s.
Elena Ferrante: Tyttären varjo
Äitinä olemisen sietämätön vaikeus
Elena Ferrante: Tyttären varjo (La figlia oscura, 2006). Suom. Helinä Kangas. WSOY 2020. 175 s.
Ennen kuuluisaa Napoli-tetralogiaansa italialainen Elena Ferrante (s. 1943) oli julkaissut jo kolme romaania Amalian rakkaus (1992), Hylkäämisen päivät (2002) ja Tyttären varjo (2006). Ne kaikki on nyt saatu suomeksi, kun keväällä ilmestyi Napoli-sarjankin kääntäneen Helinä Kankaan Tyttären varjo -suomennos.
Oikean henkilöllisyytensä kätkevän Ferranten on luonnehdittu ruotivan teoksissaan kouluttautuneiden naisten elämää yhteiskunnallisten muutosten keskellä, ja sellainen on asetelma myös Tyttären varjo -romaanissa.
FIRENZESSÄ ASUVAN, eronneen, 47-vuotiaan yliopisto-opettajan Ledan aikuistuneet tyttäret ovat muuttaneet isänsä luokse Torontoon, ja Leda päättää lähteä muutamaksi viikoksi Etelä-Italiaan yhdistetylle työ- ja merenrantalomalle. Ihana vapaudentunne alkaa kuitenkin jo matkan puolivälissä muuttua epämääräiseksi ahdistukseksi.
FIRENZESSÄ ASUVAN, eronneen, 47-vuotiaan yliopisto-opettajan Ledan aikuistuneet tyttäret ovat muuttaneet isänsä luokse Torontoon, ja Leda päättää lähteä muutamaksi viikoksi Etelä-Italiaan yhdistetylle työ- ja merenrantalomalle. Ihana vapaudentunne alkaa kuitenkin jo matkan puolivälissä muuttua epämääräiseksi ahdistukseksi.
Perillä tilanne vaikeutuu entisestään, kun rannalla viettää päiviään myös äänekäs napolilaissuku. Sukuun kuuluva nuori, kaunis äiti lapsineen nostaa Ledan mieleen hankalia muistoja hänen omasta lapsuudestaan ja äitiydestään.
Ferrante rakentaa roomaninsa hyvin traditionaalisesti. Ensimmäisessä luvussa minäkertoja makaa sairaalassa selittämätön haava vasemmassa kyljessään. Leda on kertonut häntä katsomaan tulleille ystävilleen ja läheisilleen nukahtaneensa kotiinpaluumatkallaan rattiin, vaikka tietää hyvin, ettei se nukahtamisesta ollut johtunut. Syy oli järjetön tekoni, ja juuri siksi että se oli järjetön, päätin heti olla puhumatta siitä kenellekään. Kaikkein vaikeinta on kertoa sellaista, mitä ei itsekään ymmärrä.
Näin kertoja vihkii lukijan ainoaksi luotetukseen ja samalla pakottaa hänet miettimään järjettömän tekonsa psykologisia motiiveja.
KUN ROMAANI AVAUKSEN JÄLKEEN alkaa edetä aikajärjestyksessä, kirjailija ryhtyy ripottelemaan tarinaansa yllättäviä kauhufektejä, jotka, paitsi lisäävät jännitettä, heijastavat päähenkilön piilotajuisia ongelmia. Hotellihuoneen tervetuliaishedelmät ovat alta mätiä, tyynyliinalta löytyy epämiellyttävä pitkä hyönteinen, pinjametsässä hänen selkäänsä iskeytyy nyrkinkokoinen käpy jne.
Ledan alkaessa yhä tiiviimmin seurata nuoren Ninan ja hänen sottaisen ja sietämättömän (!) Elena-tyttärensä rantaleikkejä mieleeni nousi kuvia Thomas Mannin Kuolema Venetsiassa -romaanista, mutta Nina on Ledalle lähinnä samastumisen eikä eroottisen halun kohde. Nina edustaa kertojalle hänen menetettyä nuoruuttaan ja muistuttaa samalla hänen äitiytensä haaksirikosta.
Romaanin keskeisimpään symboliin, Elenalta salaperäisesti kadonneeseen nukkeen, Ferrante projisoi lähes kuvottavia kuvia Ledan hautomista kipeistä muistoista, häpeästä, syyllisyydestä ja pimeistä tunteista.
Miten paljon tärveltyjä, menetettyjä asioita minulla olikaan takanapäin, ja samaan aikaan myös läsnä, tässä ja nyt, pyörimässä kuvina mielessäni. - - Suukottelin nuken kasvoja, suuta, rutistin sitä niin kuin olin nähnyt Elenan tekevän. Se päästi kurlaavan äänen kuin olisi ärähtänyt vihaisesti ja pulautti suustaan ruskean sylkiryöpyn, joka tahrasi huuleni ja T-paitani.
LEDAN AHDISTUKSEN ALKUSYYT löytyvät jo hänen lapsuudestaan ja vaikeasta äitisuhteestaan. Leda häpeää lapsuutensa Napolia, sen "rämettynyttä" elämää ja rumaa murretta, joita äiti ikävästi edusti. Lisäksi äidin arvaamattomuus ja uhkailut ovat jättäneet hänen mieleensä jäljet, joita hän on yrittänyt parhaansa mukaan pyyhkiä pois.
Kouluttautuminen ja asettuminen pohjoiseen on kuitenkin johtanut avioliiton ja tytärten syntymisen myötä uusiin ristiriitoihin. Äitiyden aiheuttamat fyysiset, psyykkiset ja sosiaaliset rajoitukset ovat kutistaneet Ledan elinpiirin niin ahtaaksi, että hän on tuntenut lopulta kuolevansa ilman koulutustaan vastaavaa työtä. Niinpä hän on ratkaissut ongelmansa radikaalisti muiden tunteista piittaamatta ja tehnyt sen, millä hänen oma äitinsä vain uhkaili.
Ferrante on rohkea kirjoittaja. Hän uskaltaa kyseenalaistaa sovinnaiset käsitykset äitiydestä ja altistaa päähenkilönsä ankarallekin arvostelulle. Leda ei kaunistele tunteitaan ja kokemuksiaan äitinä olosta, vaikka toisaalta löytää siitä myös sen palkitsevia puolia.
Ferranten romaanin äiti-lapsisuhde ei siis ole idylli, vaikka Leda edelleen kuvittelee näkevänsä sellaisen Ninan ja Elenan rantaleikeissä. Se on suhde, jossa kumpikin osapuoli etsii välillä hyvinkin raivokkaasti omaa parastaan, ennen kuin taas löydetään jonkinlainen tasapaino.
Romaanin sivuteema vanhenemisen vaikeudesta kytkeytyy äiti-tytärsuhteeseen saumattomasti. Vanheneva, aiemmin itsensä kauniiksi ja haluttavaksi tuntenut Leda on joutumassa väistämättä aikuistuvien tytärtensä varjoon, ja hänen itsetuntonsa murenee sekä vanhojen että nuorten miesten reaktioista.
LEDAN HENKILÖHAHMON KIINNOSTAVUUS perustuu paljolti hänen epävakaaseen ja ennustamattomaan käytökseensä. Hän ei edelleenkään oikein tiedä, mitä haluaisi, miten pitäisi toimia, mihin suuntaan jatkaa. Hän tuntuu välillä järkevältä ja sympaattiselta, välillä hyökkäävältä ja pahantahtoiselta.
Selittämätön haava hänen kyljessään onkin ennen kaikkea psyykkinen. Yrittäessään selittää aiempia epäsovinnaisia valintojaan, hän sanoo: Voin niin kuin ihminen, joka yrittää hallita elämäänsä ja kokee samanaikaisesti hyvin erilaisia asioita, mukaan lukien sietämätöntä ikävää.
Ydinkäsitteeksi romaanissa nostetaan käsite frantumaglia, kaiken hajoaminen pirstaleiksi. Leda sanoo äitinsä käyttäneen sitä samanlaisesta sekavasta tilastaan. Käsitteen merkityksellisyydestä Ferrantelle itselleen kertoo se, että hän on kirjoittanut siitä myös toistaiseksi suomentamattomassa essee- ja kirjekokoelmassaan La frantumaglia (2003).
Erityisen tuoreita ajatuksia Ferranten Tyttären varjo ei ehkä tarjoa, mutta kiinnostava ja mukaansa tempaava lukuromaani se on.
Ferrante rakentaa roomaninsa hyvin traditionaalisesti. Ensimmäisessä luvussa minäkertoja makaa sairaalassa selittämätön haava vasemmassa kyljessään. Leda on kertonut häntä katsomaan tulleille ystävilleen ja läheisilleen nukahtaneensa kotiinpaluumatkallaan rattiin, vaikka tietää hyvin, ettei se nukahtamisesta ollut johtunut. Syy oli järjetön tekoni, ja juuri siksi että se oli järjetön, päätin heti olla puhumatta siitä kenellekään. Kaikkein vaikeinta on kertoa sellaista, mitä ei itsekään ymmärrä.
Näin kertoja vihkii lukijan ainoaksi luotetukseen ja samalla pakottaa hänet miettimään järjettömän tekonsa psykologisia motiiveja.
KUN ROMAANI AVAUKSEN JÄLKEEN alkaa edetä aikajärjestyksessä, kirjailija ryhtyy ripottelemaan tarinaansa yllättäviä kauhufektejä, jotka, paitsi lisäävät jännitettä, heijastavat päähenkilön piilotajuisia ongelmia. Hotellihuoneen tervetuliaishedelmät ovat alta mätiä, tyynyliinalta löytyy epämiellyttävä pitkä hyönteinen, pinjametsässä hänen selkäänsä iskeytyy nyrkinkokoinen käpy jne.
Ledan alkaessa yhä tiiviimmin seurata nuoren Ninan ja hänen sottaisen ja sietämättömän (!) Elena-tyttärensä rantaleikkejä mieleeni nousi kuvia Thomas Mannin Kuolema Venetsiassa -romaanista, mutta Nina on Ledalle lähinnä samastumisen eikä eroottisen halun kohde. Nina edustaa kertojalle hänen menetettyä nuoruuttaan ja muistuttaa samalla hänen äitiytensä haaksirikosta.
Romaanin keskeisimpään symboliin, Elenalta salaperäisesti kadonneeseen nukkeen, Ferrante projisoi lähes kuvottavia kuvia Ledan hautomista kipeistä muistoista, häpeästä, syyllisyydestä ja pimeistä tunteista.
Miten paljon tärveltyjä, menetettyjä asioita minulla olikaan takanapäin, ja samaan aikaan myös läsnä, tässä ja nyt, pyörimässä kuvina mielessäni. - - Suukottelin nuken kasvoja, suuta, rutistin sitä niin kuin olin nähnyt Elenan tekevän. Se päästi kurlaavan äänen kuin olisi ärähtänyt vihaisesti ja pulautti suustaan ruskean sylkiryöpyn, joka tahrasi huuleni ja T-paitani.
LEDAN AHDISTUKSEN ALKUSYYT löytyvät jo hänen lapsuudestaan ja vaikeasta äitisuhteestaan. Leda häpeää lapsuutensa Napolia, sen "rämettynyttä" elämää ja rumaa murretta, joita äiti ikävästi edusti. Lisäksi äidin arvaamattomuus ja uhkailut ovat jättäneet hänen mieleensä jäljet, joita hän on yrittänyt parhaansa mukaan pyyhkiä pois.
Kouluttautuminen ja asettuminen pohjoiseen on kuitenkin johtanut avioliiton ja tytärten syntymisen myötä uusiin ristiriitoihin. Äitiyden aiheuttamat fyysiset, psyykkiset ja sosiaaliset rajoitukset ovat kutistaneet Ledan elinpiirin niin ahtaaksi, että hän on tuntenut lopulta kuolevansa ilman koulutustaan vastaavaa työtä. Niinpä hän on ratkaissut ongelmansa radikaalisti muiden tunteista piittaamatta ja tehnyt sen, millä hänen oma äitinsä vain uhkaili.
Ferrante on rohkea kirjoittaja. Hän uskaltaa kyseenalaistaa sovinnaiset käsitykset äitiydestä ja altistaa päähenkilönsä ankarallekin arvostelulle. Leda ei kaunistele tunteitaan ja kokemuksiaan äitinä olosta, vaikka toisaalta löytää siitä myös sen palkitsevia puolia.
Ferranten romaanin äiti-lapsisuhde ei siis ole idylli, vaikka Leda edelleen kuvittelee näkevänsä sellaisen Ninan ja Elenan rantaleikeissä. Se on suhde, jossa kumpikin osapuoli etsii välillä hyvinkin raivokkaasti omaa parastaan, ennen kuin taas löydetään jonkinlainen tasapaino.
Romaanin sivuteema vanhenemisen vaikeudesta kytkeytyy äiti-tytärsuhteeseen saumattomasti. Vanheneva, aiemmin itsensä kauniiksi ja haluttavaksi tuntenut Leda on joutumassa väistämättä aikuistuvien tytärtensä varjoon, ja hänen itsetuntonsa murenee sekä vanhojen että nuorten miesten reaktioista.
LEDAN HENKILÖHAHMON KIINNOSTAVUUS perustuu paljolti hänen epävakaaseen ja ennustamattomaan käytökseensä. Hän ei edelleenkään oikein tiedä, mitä haluaisi, miten pitäisi toimia, mihin suuntaan jatkaa. Hän tuntuu välillä järkevältä ja sympaattiselta, välillä hyökkäävältä ja pahantahtoiselta.
Selittämätön haava hänen kyljessään onkin ennen kaikkea psyykkinen. Yrittäessään selittää aiempia epäsovinnaisia valintojaan, hän sanoo: Voin niin kuin ihminen, joka yrittää hallita elämäänsä ja kokee samanaikaisesti hyvin erilaisia asioita, mukaan lukien sietämätöntä ikävää.
Ydinkäsitteeksi romaanissa nostetaan käsite frantumaglia, kaiken hajoaminen pirstaleiksi. Leda sanoo äitinsä käyttäneen sitä samanlaisesta sekavasta tilastaan. Käsitteen merkityksellisyydestä Ferrantelle itselleen kertoo se, että hän on kirjoittanut siitä myös toistaiseksi suomentamattomassa essee- ja kirjekokoelmassaan La frantumaglia (2003).
Erityisen tuoreita ajatuksia Ferranten Tyttären varjo ei ehkä tarjoa, mutta kiinnostava ja mukaansa tempaava lukuromaani se on.
Kommentit
Lähetä kommentti