9. helmikuuta 2019
Helmet-palkinto on pääkaupunkiseudun kirjastojen perustama kirjallisuuspalkinto, joka jaettiin viime vuoden joulukuussa neljännen kerran. Kullatun kirjastokortin ja tuhannen euron palkinnon sai kirjailija Kari Hukkila (s. 1955) esikoisromaanillaan Tuhat ja yksi.
Romaani ilmestyi jo vuonna 2016, mutta palkinto annetaan noin viiden vuoden sisällä ilmestyneelle teokselle. Palkinnon tarkoituksena on nostaa esiin aikaa kestävää kirjallisuutta - tulevaisuuden klassikoita - ja teoksia, jotka poikkeavat valtavirrasta.
Uukuniemelle kirjoittamaan matkannut kertoja joutuu kuitenkin luonnonvoimien pakottamana muuttamaan suunnitelmiaan ja lentää Mara-nimisen ystävänsä luokse Roomaan. Lupaavat filosofian opintonsa aikanaan kesken jättänyt Mara on tutustunut Roomassa etiopilaiseen paperittomaan nuorukaiseen Gebreen, ja Kurre, kuten kertoja häntä kutsuu, on nyt salaperäisellä tavalla kadoksissa. Mara tekee kaikkensa, jotta löytäisi hänet, ja kertoja on mukana etsinnöissä parhaansa mukaan.
Kadonneen etsintöjen ja löytymisten muodostaman ohuen juonilangan ympärille Hukkila kirjoittaa pohdiskelujen ja dialogien vyyhdin, jossa kuljetaan milloin Herlingin, milloin filosofi Ludwig Wittgensteinin matkassa, käydään läpi runoilija Gunnar Björlingin elämää ja "tuhka-arkistoa", tutkitaan ruotsalaisen lääkärin Gunnar Aggen muistiinpanoja Punaisen Ristin retkikunnan vaiheista Etiopiassa vuosina 1935-1936, mietitään Napolinlahden luonnonkatastrofeja jne.
Merkillisintä on, että romaanin erikoisista ja moneen suuntaan haarautuvista poluista huolimatta kertojan matkassa pysyminen ei tuota vaikeuksia, eikä myöskään hänen omaperäinen tyylinsä käydä läpi, perata ja sortteerata, kuulemaansa, lukemaansa ja kokemaansa. Romaanissa kaikki asiat linkittyvät ennen pitkää toisiinsa, ja kaikella on paikkansa ja tehtävänsä.
NIIN MYÖS MUURAHAISILLA, sillä kirjailija on kertonut, että romaanin rakentamisessa hänen esikuvinaan olivat muurahaiset. Lainaan romaanin kertojaa:
Jotta ymmärtäisi muurahaisia, täytyy seurata useampaa kuin yhtä muurahaista - -. Muurahaiset reagoivat toisiinsa. Yksittäinen muurahainen kohtaa muita muurahaisia ja päättää sen pohjalta mitä se ryhtyy tekemään. Ratkaisevaa ei ole se, mitä yksittäinen muurahainen ikään kuin kertoo toiselle kun ne tapaavat, vaan yksinkertaisesti se että ne tapaavat - - .
Hukkilan romaanissa päätarinan ja sisätarinoiden henkilöiden elämät sivuavat tai leikkaavat toisiaan kuin muurahaisten polut. Kaikille yhteistä on elämän hauraus, jonkinlainen vaaran tai katastrofin läsnäolo. Romaanin henkilöt ovat tavalla tai toisella marginaalissa eläviä tarkkailijoita, ympäristönsä merkkien lukijoita ja tulkitsijoita.
Katastrofit voivat olla yksilökohtaisia tai yhteisöllisiä, ihmisen tai luonnon aiheuttamia. Toisista puhutaan historiankirjoissa, toisista päivän uutisissa. Olennaista on, että ne näyttävät jatkuvan. Ihminen toistaa mennyttä elämää, aivan kuin olisi täyttä ymmärrystä vailla. Ja vaikka hän yrittäisikin muuttaa elämäänsä, yritykseksi se tahtoo jäädä ennakoimattomalta ja järjettömältä vaikuttavassa maailmassa.
HUKKILAN ROMAANI alkaa Wittgensteinin kuuluisalla jänis-ankka-kuvalla. ja romaanin loppupuolella kertoja miettii kuvan sisältöä: Maailma johon ihminen syntyy on jänis, mutta jonakin hetkenä se muuttuu ympärillä ankaksi. Tai elämä jota joku elää on jänis ja se muuttuu ankaksi. - - [kun] jäniksen lisäksi kuvaan tulee mukaan toinen hahmo, -- paluuta entiseen ei ole, sillä jänis, joka kerran on muuttunut ankaksi, ei enää koskaan voi tulla samaksi jänikseksi, joka se kerran oli. Aiempi ykseys on peruuttamattomasti tavoittamattomissa.
Keskellä katastrofia eläminen ja jänis-ankka-kamppailu näyttäytyy paljaimmillaan gulag-vanki Herlingin vaiheissa ja paperittoman etiopilaisen tilanteessa. Kertoja kuvittelee, millaista elämää elää ihminen, joka nähdään aivan muuna kuin hän alkujaan on tai jonka olosuhteet pakottavat hylkäämään alkuperäisen itsensä.
Hukkila ei neuvo eikä saarnaa, ei kaunistele eikä kauhistele, kun hän kuvaa paperittoman pakolaisensa hengissä pysyttelyä ja jatkuvaa paikasta toiseen kulkemista. Mutta ajattelemaan romaani pakottaa, ja ajattelusta - tai oikeastaan sen puutteesta - kirjassa puhutaan muutenkin paljon.
Samalla tavalla kuin Kurrella [Gebrellä] ei ole paikkaa maailmassa eikä hän saa olla mukana maailman menossa, ei ajattelullakaan enää ole paikkaa maailmassa eikä sekään saa olla mukana maailman menossa. - - Loppujen lopuksi kaikki ajattelu heitetään jorpakkoon juuri silloin kun sitä eniten tarvittaisiin.
Ajattelua eivät ole kertojan mielestä hylänneet vain hänen veljensä kaltaiset maahanmuuttoa vastustavat nomitäsitten-ihmiset vaan myös helpon elämän pilaama koulutettu väki. Kertojan toinen ystävä Hainari läiskii lisää mustaa kertojan jo muutoinkin synkkään maailmankuvaan:
Tämä maailma tekee jostain Marasta tai [Georg Henrik] von Wrightistä eliittipellen ja etiopilaisesta survival-pellen. Eliittipelle tarkoittaa, että kaikki ajattelu häädetään näkyviltä, ja survival-pelle, että kaikki etiopialaiset ja muut heidän kaltaisensa häädetään näkyviltä, ja ellei ajattelua häädettäisi ei etiopialaistakaan häädettäisi.
CLAES ANDERSSON kehuu Hukkilan teosta sivistyneeksi ja rohkeaksi kirjaksi, joka koskettelee syviä kerroksia eurooppalaisesta tietoisuudesta ja tuo esiin myös nurjia puolia. Mutta Andersson kertoo löytäneensä romaanista myös toivoa ja perustelee käsitystään sillä, että toivon kipinä on läsnä aina, kun puhuu asioista niiden oikeilla nimillä eikä torju niitä.
Minut Tuhat ja yksi valloitti viisaan ja ajatuksia ravistelevan sisältönsä lisäksi nimeään myöten tarkoin mietityllä, monimerkityksisellä tyylillään, teemojensa taitavalla varioinnilla ja kuljetuksella ja koko materiaalinsa tietynlaisella hajottamis- ja kokoamiskäsittelyllä. Samalla tuntuu mukavalta, että kirjan kaverusten puheista ja puuhista vuotaa välillä myös tiukkoja kannanottoja keventävää rentoutta ja huvittavuuttakin.
On ilo ja nautinto lukea romaania, jonka parisataa sivua sisältävät niin paljon järkeiltävää ja jatkuvasti uutta löydettävää kuin Hukkilan palkintoromaani. Klassikkoainesta selvästi!
Minne katosi maailmasta ajattelu?
Kari Hukkilan romaani Tuhat ja yksi sai viime vuoden Helmet-palkinnon
Kari Hukkila: Tuhat ja yksi. Teos 2016. 216 s.
Helmet-palkinto on pääkaupunkiseudun kirjastojen perustama kirjallisuuspalkinto, joka jaettiin viime vuoden joulukuussa neljännen kerran. Kullatun kirjastokortin ja tuhannen euron palkinnon sai kirjailija Kari Hukkila (s. 1955) esikoisromaanillaan Tuhat ja yksi.
Romaani ilmestyi jo vuonna 2016, mutta palkinto annetaan noin viiden vuoden sisällä ilmestyneelle teokselle. Palkinnon tarkoituksena on nostaa esiin aikaa kestävää kirjallisuutta - tulevaisuuden klassikoita - ja teoksia, jotka poikkeavat valtavirrasta.
Hukkilan romaanin valitsi palkinnon saajaksi Claes Andersson. Sydämelliset kiitokseni valitsijalle! Ilman Anderssonia Hukkilan romaani olisi jäänyt minulta ainakin toistaiseksi löytymättä ja se olisi ollut menetys. Olen joka suhteessa samaa mieltä kuin kuin Andersson hänen perustelessaan valintaansa Hukkilan romaanin ajankohtaisuudella, filosofisella kiinnostavuudella, tiiviillä ja kirkkaalla kerrontatavalla ja kiehtovalla rakenteella.
ROMAANIN KERTOJA on sukunsa ja erityisesti veljensä kanssa ristiriitaan ajautunut keski-ikäinen mies, jolla on suunnitteilla kirja puolalaisesta kirjailijasta Gustaw Herlingistä. Herlingin vankileiri- ja sotakokemuksien avulla kertoja ajattelee pääsevänsä käsiksi myös 2010-luvun todellisuuteen.
Uukuniemelle kirjoittamaan matkannut kertoja joutuu kuitenkin luonnonvoimien pakottamana muuttamaan suunnitelmiaan ja lentää Mara-nimisen ystävänsä luokse Roomaan. Lupaavat filosofian opintonsa aikanaan kesken jättänyt Mara on tutustunut Roomassa etiopilaiseen paperittomaan nuorukaiseen Gebreen, ja Kurre, kuten kertoja häntä kutsuu, on nyt salaperäisellä tavalla kadoksissa. Mara tekee kaikkensa, jotta löytäisi hänet, ja kertoja on mukana etsinnöissä parhaansa mukaan.
Kadonneen etsintöjen ja löytymisten muodostaman ohuen juonilangan ympärille Hukkila kirjoittaa pohdiskelujen ja dialogien vyyhdin, jossa kuljetaan milloin Herlingin, milloin filosofi Ludwig Wittgensteinin matkassa, käydään läpi runoilija Gunnar Björlingin elämää ja "tuhka-arkistoa", tutkitaan ruotsalaisen lääkärin Gunnar Aggen muistiinpanoja Punaisen Ristin retkikunnan vaiheista Etiopiassa vuosina 1935-1936, mietitään Napolinlahden luonnonkatastrofeja jne.
Merkillisintä on, että romaanin erikoisista ja moneen suuntaan haarautuvista poluista huolimatta kertojan matkassa pysyminen ei tuota vaikeuksia, eikä myöskään hänen omaperäinen tyylinsä käydä läpi, perata ja sortteerata, kuulemaansa, lukemaansa ja kokemaansa. Romaanissa kaikki asiat linkittyvät ennen pitkää toisiinsa, ja kaikella on paikkansa ja tehtävänsä.
NIIN MYÖS MUURAHAISILLA, sillä kirjailija on kertonut, että romaanin rakentamisessa hänen esikuvinaan olivat muurahaiset. Lainaan romaanin kertojaa:
Jotta ymmärtäisi muurahaisia, täytyy seurata useampaa kuin yhtä muurahaista - -. Muurahaiset reagoivat toisiinsa. Yksittäinen muurahainen kohtaa muita muurahaisia ja päättää sen pohjalta mitä se ryhtyy tekemään. Ratkaisevaa ei ole se, mitä yksittäinen muurahainen ikään kuin kertoo toiselle kun ne tapaavat, vaan yksinkertaisesti se että ne tapaavat - - .
Hukkilan romaanissa päätarinan ja sisätarinoiden henkilöiden elämät sivuavat tai leikkaavat toisiaan kuin muurahaisten polut. Kaikille yhteistä on elämän hauraus, jonkinlainen vaaran tai katastrofin läsnäolo. Romaanin henkilöt ovat tavalla tai toisella marginaalissa eläviä tarkkailijoita, ympäristönsä merkkien lukijoita ja tulkitsijoita.
Katastrofit voivat olla yksilökohtaisia tai yhteisöllisiä, ihmisen tai luonnon aiheuttamia. Toisista puhutaan historiankirjoissa, toisista päivän uutisissa. Olennaista on, että ne näyttävät jatkuvan. Ihminen toistaa mennyttä elämää, aivan kuin olisi täyttä ymmärrystä vailla. Ja vaikka hän yrittäisikin muuttaa elämäänsä, yritykseksi se tahtoo jäädä ennakoimattomalta ja järjettömältä vaikuttavassa maailmassa.
HUKKILAN ROMAANI alkaa Wittgensteinin kuuluisalla jänis-ankka-kuvalla. ja romaanin loppupuolella kertoja miettii kuvan sisältöä: Maailma johon ihminen syntyy on jänis, mutta jonakin hetkenä se muuttuu ympärillä ankaksi. Tai elämä jota joku elää on jänis ja se muuttuu ankaksi. - - [kun] jäniksen lisäksi kuvaan tulee mukaan toinen hahmo, -- paluuta entiseen ei ole, sillä jänis, joka kerran on muuttunut ankaksi, ei enää koskaan voi tulla samaksi jänikseksi, joka se kerran oli. Aiempi ykseys on peruuttamattomasti tavoittamattomissa.Keskellä katastrofia eläminen ja jänis-ankka-kamppailu näyttäytyy paljaimmillaan gulag-vanki Herlingin vaiheissa ja paperittoman etiopilaisen tilanteessa. Kertoja kuvittelee, millaista elämää elää ihminen, joka nähdään aivan muuna kuin hän alkujaan on tai jonka olosuhteet pakottavat hylkäämään alkuperäisen itsensä.
Hukkila ei neuvo eikä saarnaa, ei kaunistele eikä kauhistele, kun hän kuvaa paperittoman pakolaisensa hengissä pysyttelyä ja jatkuvaa paikasta toiseen kulkemista. Mutta ajattelemaan romaani pakottaa, ja ajattelusta - tai oikeastaan sen puutteesta - kirjassa puhutaan muutenkin paljon.
Samalla tavalla kuin Kurrella [Gebrellä] ei ole paikkaa maailmassa eikä hän saa olla mukana maailman menossa, ei ajattelullakaan enää ole paikkaa maailmassa eikä sekään saa olla mukana maailman menossa. - - Loppujen lopuksi kaikki ajattelu heitetään jorpakkoon juuri silloin kun sitä eniten tarvittaisiin.
Ajattelua eivät ole kertojan mielestä hylänneet vain hänen veljensä kaltaiset maahanmuuttoa vastustavat nomitäsitten-ihmiset vaan myös helpon elämän pilaama koulutettu väki. Kertojan toinen ystävä Hainari läiskii lisää mustaa kertojan jo muutoinkin synkkään maailmankuvaan:
Tämä maailma tekee jostain Marasta tai [Georg Henrik] von Wrightistä eliittipellen ja etiopilaisesta survival-pellen. Eliittipelle tarkoittaa, että kaikki ajattelu häädetään näkyviltä, ja survival-pelle, että kaikki etiopialaiset ja muut heidän kaltaisensa häädetään näkyviltä, ja ellei ajattelua häädettäisi ei etiopialaistakaan häädettäisi.
CLAES ANDERSSON kehuu Hukkilan teosta sivistyneeksi ja rohkeaksi kirjaksi, joka koskettelee syviä kerroksia eurooppalaisesta tietoisuudesta ja tuo esiin myös nurjia puolia. Mutta Andersson kertoo löytäneensä romaanista myös toivoa ja perustelee käsitystään sillä, että toivon kipinä on läsnä aina, kun puhuu asioista niiden oikeilla nimillä eikä torju niitä.
Minut Tuhat ja yksi valloitti viisaan ja ajatuksia ravistelevan sisältönsä lisäksi nimeään myöten tarkoin mietityllä, monimerkityksisellä tyylillään, teemojensa taitavalla varioinnilla ja kuljetuksella ja koko materiaalinsa tietynlaisella hajottamis- ja kokoamiskäsittelyllä. Samalla tuntuu mukavalta, että kirjan kaverusten puheista ja puuhista vuotaa välillä myös tiukkoja kannanottoja keventävää rentoutta ja huvittavuuttakin.
On ilo ja nautinto lukea romaania, jonka parisataa sivua sisältävät niin paljon järkeiltävää ja jatkuvasti uutta löydettävää kuin Hukkilan palkintoromaani. Klassikkoainesta selvästi!
 |
| Kari Hukkila. Kuva: Heini Lehväslaiho |
Kommentit
Lähetä kommentti