1. elokuuta 2018
Sofia Lundberg. Punainen osoitekirja (Den röda adressboken, 2017). Suom. Tuula Kojo. Otava 2018. 317 s.
Sofia Lundberg (s. 1974) on tukholmalainen toimittaja, jonka esikoisromaanin Punainen osoitekirja kerrotaan keränneen Ruotsissa runsaasti menestystä ja paljon käännösoikeuksia. Muistoja, rakkautta ja ystäviä kiehtovassa romaanissa. Näin mainostaa kirjan kansilieve ja paljastaa samalla romaanin lajityypin. Siis kesäviihdettä parhaimmillaan? Kyllä ja ei.
Romaanin rakenneidea on onnistunut. Lundberg ei kirjoita päähenkilönsä Doris Almin elämäntarinaa - siitähän romaanissa on kyse - perinteiseen tapaan alkuun ja loppuun sijotettujen kehysten väliin vaan kuljettaa koko romaanin matkan rinnakkain kahta tarinaa: toista 96-vuotiaan, kuolemaa odottelevan Doriksen viimeisistä vaiheista ja toista, jossa Doris kertoo elämäntarinansa vanhaan punaiseen osoitekirjaan tukeutuen.
Doriksesta ja hänen nykytilanteestaan kiinnostuu oitis. Vanhan, sympaattisen naisen olemus ja lähiympäristö avautuvat lukijan eteen tarkoin valittujen yksityiskohtien luettelona ja luovat heti vankan luottamuksen tekstiin ja sen kirjoittajaan.
Suolakko, lääkedosetti, kurkkupastilleja kulhossa. Verenpainemittari soikeassa muovikotelossa. Suurennuslasi, johon on kiinnitetty paksulla solmulla jouluverhoista oleva punainen nyplätty nauha. Isonumeroinen puhelin. Punainen osoitekirja, jonka nahkaiset kannet ovat nuhruiset ja kellertävät sivut koirankorvilla. Hän järjestää tavarat huolella keskelle keittiönpöytää. Niiden täytyy olla siististi ojennuksessa. Vaaleansiniselle mankeloidulle pellavaliinalle ei saa jäädä rypyn ryppyä.
Doriksen liikkuminen on huteraa ja elämä kotona mahdollista vain kotiavustajien turvin, mutta hänen päässään ei ole mitään vikaa. Hän on kirjoittanut tietokoneellaan ison pinon muistojaan elämänsä varrelta ja aikoo antaa ne ainoalle omaiselleen sisarentyttärentyttärelleen Jennylle. Jenny asuu perheineen San Franciscossa, ja Doris rupattelee hänen kanssaan viikoittain skypessä.
Vanhan Doriksen ja keski-ikäisen Jennyn ystävyys on molemmille tärkeä, ja Lundberg kuvaa sitä sydämeenkäyvän hellästi. Kun Doris joutuu sairaalaan, Jenny jättää aikailematta miehensä ja poikansa selviytymään keskenään ja lentää puolitoistavuotiaan tyttärensä kanssa Ruotsiin.
VANHUSTEN HOIDOSTA ja kohtelusta on viime aikoina kirjoitettu paljon. Silti Lundbergin romaanin kuvaukset eivät hetkeäkään vaikuta sanotun toistolta. Lundberg ei osoittele epäkohtia vaan väläyttelee ihailtavan hienovaraisesti ristiriitoja, joita vaihtuvien ja kiireisten hoitajien ja omatahtoisen hoidettavan välille syntyy osapuolten hyvistä yrityksistä huolimatta.
Kun vanhan Doriksen elämästä siirrytään hänen punaiseen osoitekirjaansa ja sen lehdiltä avautuvaan henkilöhistoriaan, romaanin tyyli vaihtuu realistisesta romanttiseksi. Samalla tarkkaileva kerrontatapa muuttuu turhan tiuhaan epäuskottavuuksiin lipsahtelevan juoniaineksen juoksutukseksi ja ylimalkaiseksi tunnelmoinniksi.
Kuoleman vastapooliksi nousevan rakkausteeman käsittely jää romaanissa pinnalliseksi, ja ohuiksi jäävät myös kiinnostavat sivuteemat kauneudesta ja sen katoamisesta, vastuusta, hylkäämisistä ja syyllisyydestä, äitiydestä, sisaruudesta, erilaisuudesta ja yksinäisyydestä.
Elinikäisen rakastetun henkilökuvan kirjailija jättää ehkä harkitusti syventämättä, mutta samalla henkilö jää paperiseksi, eikä ympäristökuvauskaan oikein vakuuta. Doriksen uskomattomat vaiheet Pariisissa, New Yorkissa ja Cornwallin rannikolla leijuvat lähes tyhjän päällä, kun paikalliskuvaus typistyy pariin maamerkkiin ja ympäristö yhdentekeviin miljöö- ja maisemahavaintoihin.
Nuoresta Doriksesta Lundberg kirjoittaa perustellusti romanttisen hupakon, mutta vanhan ja terävän Doriksen odottaisi kertovan elämäänsä ratkaisevasti vaikuttaneita nuoruusmuistoja vakuuttavammin kuin kliseisellä viihdekielellä:
Maailma pysähtyi silloin ja siihen paikkaan, kaikki muu menetti merkityksensä. Oli vain hän ja minä, ja se oli itsestään selvää jo silloin kun otimme ensimmäiset askeleet vieretysten. Ovella hän suuteli minua hyvästiksi. Piteli hellästi päätäni molemmin käsin ja tuli niin lähelle, että tuntui melkein siltä kuin olisimme sulautuneet yhdeksi. Hänen huulensa olivat pehmeät ja lämpöiset. Nenä vasten poskeani hän hengitti sisään äänekkäästi, syvään. Hän piti minusta lujasti kiinni. Pitkään.
Tämänkaltaisten notkahdusten takia vanhan Doriksen viisaat elämänohjeet alkavat nekin vähitellen menettää arvonsa ja vaikuttaa väljähtäneiltä, eikä romaanin lopun opettavainen yhteenveto korjaa tilannetta.
KAIKEN KAIKKIAAN vanha, kuolemaansa valmistautuva Doris on kuitenkin niin viehättävä persoona, että häneen tutustumista ei kannata missata, ja Doriksen ja Jennyn yhteisissä hetkissä on sellaista kohtaamisen iloa ja jäähyväisten dramatiikkaa, että niiden vietäväksi heittäytyy mieluusti ja ehdoitta.
On kiinnostavaa nähdä, miten Sofia Lundberg jatkaa kirjailijanuraansa. Hänen kirjoittajankyvyillään syntyisi varmasti jotain vakavampaakin kuin viihdekirjallisuutta.
Osoitekirjasta kasvaa kokonainen elämäntarina
Sofia Lundbergin viihteellisessä esikoisromaanissa on onnistuneet ja kiusalliset hetkensä
Sofia Lundberg (s. 1974) on tukholmalainen toimittaja, jonka esikoisromaanin Punainen osoitekirja kerrotaan keränneen Ruotsissa runsaasti menestystä ja paljon käännösoikeuksia. Muistoja, rakkautta ja ystäviä kiehtovassa romaanissa. Näin mainostaa kirjan kansilieve ja paljastaa samalla romaanin lajityypin. Siis kesäviihdettä parhaimmillaan? Kyllä ja ei.
Romaanin rakenneidea on onnistunut. Lundberg ei kirjoita päähenkilönsä Doris Almin elämäntarinaa - siitähän romaanissa on kyse - perinteiseen tapaan alkuun ja loppuun sijotettujen kehysten väliin vaan kuljettaa koko romaanin matkan rinnakkain kahta tarinaa: toista 96-vuotiaan, kuolemaa odottelevan Doriksen viimeisistä vaiheista ja toista, jossa Doris kertoo elämäntarinansa vanhaan punaiseen osoitekirjaan tukeutuen.
Doriksesta ja hänen nykytilanteestaan kiinnostuu oitis. Vanhan, sympaattisen naisen olemus ja lähiympäristö avautuvat lukijan eteen tarkoin valittujen yksityiskohtien luettelona ja luovat heti vankan luottamuksen tekstiin ja sen kirjoittajaan.
Suolakko, lääkedosetti, kurkkupastilleja kulhossa. Verenpainemittari soikeassa muovikotelossa. Suurennuslasi, johon on kiinnitetty paksulla solmulla jouluverhoista oleva punainen nyplätty nauha. Isonumeroinen puhelin. Punainen osoitekirja, jonka nahkaiset kannet ovat nuhruiset ja kellertävät sivut koirankorvilla. Hän järjestää tavarat huolella keskelle keittiönpöytää. Niiden täytyy olla siististi ojennuksessa. Vaaleansiniselle mankeloidulle pellavaliinalle ei saa jäädä rypyn ryppyä.
Doriksen liikkuminen on huteraa ja elämä kotona mahdollista vain kotiavustajien turvin, mutta hänen päässään ei ole mitään vikaa. Hän on kirjoittanut tietokoneellaan ison pinon muistojaan elämänsä varrelta ja aikoo antaa ne ainoalle omaiselleen sisarentyttärentyttärelleen Jennylle. Jenny asuu perheineen San Franciscossa, ja Doris rupattelee hänen kanssaan viikoittain skypessä.
Vanhan Doriksen ja keski-ikäisen Jennyn ystävyys on molemmille tärkeä, ja Lundberg kuvaa sitä sydämeenkäyvän hellästi. Kun Doris joutuu sairaalaan, Jenny jättää aikailematta miehensä ja poikansa selviytymään keskenään ja lentää puolitoistavuotiaan tyttärensä kanssa Ruotsiin.
VANHUSTEN HOIDOSTA ja kohtelusta on viime aikoina kirjoitettu paljon. Silti Lundbergin romaanin kuvaukset eivät hetkeäkään vaikuta sanotun toistolta. Lundberg ei osoittele epäkohtia vaan väläyttelee ihailtavan hienovaraisesti ristiriitoja, joita vaihtuvien ja kiireisten hoitajien ja omatahtoisen hoidettavan välille syntyy osapuolten hyvistä yrityksistä huolimatta.
Kun vanhan Doriksen elämästä siirrytään hänen punaiseen osoitekirjaansa ja sen lehdiltä avautuvaan henkilöhistoriaan, romaanin tyyli vaihtuu realistisesta romanttiseksi. Samalla tarkkaileva kerrontatapa muuttuu turhan tiuhaan epäuskottavuuksiin lipsahtelevan juoniaineksen juoksutukseksi ja ylimalkaiseksi tunnelmoinniksi.
Kuoleman vastapooliksi nousevan rakkausteeman käsittely jää romaanissa pinnalliseksi, ja ohuiksi jäävät myös kiinnostavat sivuteemat kauneudesta ja sen katoamisesta, vastuusta, hylkäämisistä ja syyllisyydestä, äitiydestä, sisaruudesta, erilaisuudesta ja yksinäisyydestä.
Elinikäisen rakastetun henkilökuvan kirjailija jättää ehkä harkitusti syventämättä, mutta samalla henkilö jää paperiseksi, eikä ympäristökuvauskaan oikein vakuuta. Doriksen uskomattomat vaiheet Pariisissa, New Yorkissa ja Cornwallin rannikolla leijuvat lähes tyhjän päällä, kun paikalliskuvaus typistyy pariin maamerkkiin ja ympäristö yhdentekeviin miljöö- ja maisemahavaintoihin.
Nuoresta Doriksesta Lundberg kirjoittaa perustellusti romanttisen hupakon, mutta vanhan ja terävän Doriksen odottaisi kertovan elämäänsä ratkaisevasti vaikuttaneita nuoruusmuistoja vakuuttavammin kuin kliseisellä viihdekielellä:
Maailma pysähtyi silloin ja siihen paikkaan, kaikki muu menetti merkityksensä. Oli vain hän ja minä, ja se oli itsestään selvää jo silloin kun otimme ensimmäiset askeleet vieretysten. Ovella hän suuteli minua hyvästiksi. Piteli hellästi päätäni molemmin käsin ja tuli niin lähelle, että tuntui melkein siltä kuin olisimme sulautuneet yhdeksi. Hänen huulensa olivat pehmeät ja lämpöiset. Nenä vasten poskeani hän hengitti sisään äänekkäästi, syvään. Hän piti minusta lujasti kiinni. Pitkään.
Tämänkaltaisten notkahdusten takia vanhan Doriksen viisaat elämänohjeet alkavat nekin vähitellen menettää arvonsa ja vaikuttaa väljähtäneiltä, eikä romaanin lopun opettavainen yhteenveto korjaa tilannetta.
 |
| Sofia Lundberg. Kuva: Viktor Fremling |
On kiinnostavaa nähdä, miten Sofia Lundberg jatkaa kirjailijanuraansa. Hänen kirjoittajankyvyillään syntyisi varmasti jotain vakavampaakin kuin viihdekirjallisuutta.
Kommentit
Lähetä kommentti