10. maaliskuuta 2018
Hiromi Kawakami: Sensein salkku (Sensei no kaban, 2001). Suom. Raisa Porrasmaa. S&S 2018. 243 s.
On aina kiinnostavaa lukea tarinoita, jotka nousevat itselle vieraasta kulttuurista. Tarinan ohella tulee kuin ylimääräisenä hyvänä uutta tietoa toisenlaisesta ympäristöstä ja elämäntavasta, ja samalla joutuvat omatkin tavat ja arvot uudelleen punnittaviksi.
Hiromi Kawakamin (s.1958) romaani Sensein salkku tuo jo kansikuvallaan mieleen toisen japanilaisen nykykirjailijan Takashi Hiraiden ja hänen Kissavieras-romaaninsa (S&S 2016; Kirjareppu 25.2.2016). Molempien romaanien tyylikkäät ja tunnelmallaan vangitsevat kansikuvat on suunnitellut Satu Konttinen.
Romaaneilla on myös sama suomentaja Raisa Porrasmaa. Porrasmaan käännös kulkee jälleen eteenpäin kevyesti ja pelkistetysti kuin klassiset haiku-runot, joita Sensein salkun päähenkilöt innostuvat jossain vaiheessa sepittämäänkin.
Ulkoista juonta Sensein salkussa on Kissavierastakin vähemmän, mutta pinnan alla poreilee, joten tarinaa on syytä lukea herkällä silmällä ja korvalla.
KAWAKAMI kertoo rakkaustarinaansa - rakkaudestahan tässä romaanissa on kyse - episodimaisesti. Romaanin seitsemässätoista luvussa kuvataan suhteen kehittymistä välillä hyvinkin lyyrisesti ja salaperäisesti, mutta äkkiä kirjailija vetää lukijansa taas keskelle reaalimaailmaa joillain arkisella havainnolla tai repliikillä.
Liikkeellekin lähdetään arkiympäristöstä. 37-vuotias toimistotöillä itsensä elättävä sinkkunainen Tsukiko, romaanin kertoja, tapaa baaritiskin äärellä entisen, jo eläköityneen äidinkielen opettajansa ja alkaa satunnaisesti tapailla opettajaa, Senseitä. Kertoja miettii:
Tapailumme jatkui kaiketi siksi, että muistutimme toisiamme. Paitsi, että pidimme samanlaisista baariruoista, kummallakin oli tapana pitää tiettyä etäisyyttä ihmisiin. Ikäeroa meillä oli hieman yli kolmekymmentä vuotta, mutta Sensei tuntui läheisemmältä kuin omanikäiset ystäväni.
Päinvastoin kuin luulisi, Tsukiko on ollut oppilaana kaikkea muuta kuin lahjakas tai innostunut eikä välitä edelleenkään olla kenenkään mieliksi. Mutta juuri hänen suoruutensa ja töksäyttelevä puhetapansa ja Sensein oppineisuus ja hienotunteisuus ovat ne toisiaan hiertävät pinnat, joiden kosketuksesta kummankin yksitoikkoinen elämä alkaa saada uutta kipinää.
VÄLILLÄ TUNTUU siltä, että suhde ei etene lainkaan, kun kumpikaan osapuolista ei osoita aktiivisuutta. Ehtii kulua kokonaista kaksi vuotta, ennen kuin on päästy edes "virallisen" seurustelun alkuun, intiimimmästä puhumattakaan. Istutaan, syödään ja juodaan, välistä reippaastikin humaltuen.
Ruokalajeja luetellaan kerta toisensa jälkeen yksityiskohtaisesti: Sensei tilasi padasta daikon-retikkaa, tsumire-kalapullia ja naudan jänteitä. Minä tilasin chikuwabu-vehnämykyjä, konnyaku-nuudeleita ja daikonia. - Ja keskustelu on tietysti samaa luokkaa: Lämmin tofu on hyvää. Minä pidän asari-simpukoista. Maistuuko, Tsukiko? Hyvää.
Mutta niin triviaalilta kuin dialogi kuulostaakin, jotain sen alla aina piilee. Japanin kulttuuria tuntemattomalta jää varmasti paljon salaisuudeksi, mutta sen huomaa, että vähitellen kahden arkailevan ihmisen yhdessä vietettyihin kulinaarisiin iltoihin tulee lisää uskallusta, keskinäistä lämpöä ja läheisyyttä.
Toisiinsa totuttelussa on toki myös epäröinnin aikoja. Kaikki eivät hyväksy vanhan miehen kiinnostusta nuorta naista kohtaan. Tsukiko tapaa välillä myös ikäistään miestä, ja Sensei tuntuu viihtyvän entisen kollegansa seurassa. Senseitä painaa kariutunut avioliitto, ja moderni Tsukiko ei puolestaan hevin sitoudu. Ihmeen tyynesti Tsukiko kuitenkin kuittailee Sensein huomautukset siitä, mitä nuoren japanilaisen naisen tulee tehdä tai olla tekemättä.
Vanha ja uusi Japani totuttelevat romaanissa toisiinsa muutoinkin kuin baarijakkaroilla.
Kurkistuksia japanilaiseen maisemaan ja tapakulttuuriin tarjoaa mm. sieniretki Tochigiin, paikallinen kirsikankukkajuhla ja Sensein ehdottama saarimatka. Välillä pelataan pachinkoa eli hakataan paikallista rahapeliautomaattia, riidellään baseballista, käydään markkinoilla tai mennään treffeille taidemuseoon katselemaan kakemono-kalligrafiteoksia. - Kiinnostunut lukija etsiytyy tietysti nettiin lisätiedon äärelle.
MONIA ASIOITA Hiromi Kawakami jättää kuitenkin auki. Kun olennaista on seurata ihmissuhteen hidasta muuttumista, osapuolten henkilökuvatkin valottuvat vain siinä määrin, kuin ne prosessissa paljastuvat. Tsukiko ja Sensei jäävät paljolti mysteereiksi.
Silti he ovat sympaattisia. Sisimmässään he ovat liikuttavan arkoja, yksinäisiä ja täynnä koskettamisen kaipuuta. Länsimaisen pikaruoka- ja -rakkauskulttuurin pilaamalle lukijalle tekee hyvää joutua kerrankin odottamaa ihan rauhassa, mitä tuleman pitää tai tuleeko mitään.
Sensein salkkua lukiessa tuntuu, kuin istuisi itse Satorun baarin jakkaralla omia herkkujaan nautiskellen ja napuriensa jutustelua ja vaikenemista kuulostellen. Samalla kun tarkkailee suhteen etenemistä, alkaa vakuuttua siitä, että elämän ainoat merkitykselliset asiat ovat yksinkertaisia, kiireettömiä ja arkisia, niin kuin yhdessä syöminen tai metsässä käveleminen.
Vakuuttuu myös siitä, että elämän täyttämisen sijasta kannattaisi pyrkiä sen tyhjentämiseen. Sensein salkun monimielinen perusväittämä onkin: Vain tyhjä tila avartuu äärettömyyksiin.
Rakkaus kasvaa kuin puu, hitaasti ja vaalimalla
Hiromi Kawakamin romaanin tyyni pinta kätkee arvaamattomia pohjavirtauksia
On aina kiinnostavaa lukea tarinoita, jotka nousevat itselle vieraasta kulttuurista. Tarinan ohella tulee kuin ylimääräisenä hyvänä uutta tietoa toisenlaisesta ympäristöstä ja elämäntavasta, ja samalla joutuvat omatkin tavat ja arvot uudelleen punnittaviksi.
Hiromi Kawakamin (s.1958) romaani Sensein salkku tuo jo kansikuvallaan mieleen toisen japanilaisen nykykirjailijan Takashi Hiraiden ja hänen Kissavieras-romaaninsa (S&S 2016; Kirjareppu 25.2.2016). Molempien romaanien tyylikkäät ja tunnelmallaan vangitsevat kansikuvat on suunnitellut Satu Konttinen.
Romaaneilla on myös sama suomentaja Raisa Porrasmaa. Porrasmaan käännös kulkee jälleen eteenpäin kevyesti ja pelkistetysti kuin klassiset haiku-runot, joita Sensein salkun päähenkilöt innostuvat jossain vaiheessa sepittämäänkin.
Ulkoista juonta Sensein salkussa on Kissavierastakin vähemmän, mutta pinnan alla poreilee, joten tarinaa on syytä lukea herkällä silmällä ja korvalla.
KAWAKAMI kertoo rakkaustarinaansa - rakkaudestahan tässä romaanissa on kyse - episodimaisesti. Romaanin seitsemässätoista luvussa kuvataan suhteen kehittymistä välillä hyvinkin lyyrisesti ja salaperäisesti, mutta äkkiä kirjailija vetää lukijansa taas keskelle reaalimaailmaa joillain arkisella havainnolla tai repliikillä.
Liikkeellekin lähdetään arkiympäristöstä. 37-vuotias toimistotöillä itsensä elättävä sinkkunainen Tsukiko, romaanin kertoja, tapaa baaritiskin äärellä entisen, jo eläköityneen äidinkielen opettajansa ja alkaa satunnaisesti tapailla opettajaa, Senseitä. Kertoja miettii:
Tapailumme jatkui kaiketi siksi, että muistutimme toisiamme. Paitsi, että pidimme samanlaisista baariruoista, kummallakin oli tapana pitää tiettyä etäisyyttä ihmisiin. Ikäeroa meillä oli hieman yli kolmekymmentä vuotta, mutta Sensei tuntui läheisemmältä kuin omanikäiset ystäväni.
Päinvastoin kuin luulisi, Tsukiko on ollut oppilaana kaikkea muuta kuin lahjakas tai innostunut eikä välitä edelleenkään olla kenenkään mieliksi. Mutta juuri hänen suoruutensa ja töksäyttelevä puhetapansa ja Sensein oppineisuus ja hienotunteisuus ovat ne toisiaan hiertävät pinnat, joiden kosketuksesta kummankin yksitoikkoinen elämä alkaa saada uutta kipinää.
VÄLILLÄ TUNTUU siltä, että suhde ei etene lainkaan, kun kumpikaan osapuolista ei osoita aktiivisuutta. Ehtii kulua kokonaista kaksi vuotta, ennen kuin on päästy edes "virallisen" seurustelun alkuun, intiimimmästä puhumattakaan. Istutaan, syödään ja juodaan, välistä reippaastikin humaltuen.
Ruokalajeja luetellaan kerta toisensa jälkeen yksityiskohtaisesti: Sensei tilasi padasta daikon-retikkaa, tsumire-kalapullia ja naudan jänteitä. Minä tilasin chikuwabu-vehnämykyjä, konnyaku-nuudeleita ja daikonia. - Ja keskustelu on tietysti samaa luokkaa: Lämmin tofu on hyvää. Minä pidän asari-simpukoista. Maistuuko, Tsukiko? Hyvää.
Mutta niin triviaalilta kuin dialogi kuulostaakin, jotain sen alla aina piilee. Japanin kulttuuria tuntemattomalta jää varmasti paljon salaisuudeksi, mutta sen huomaa, että vähitellen kahden arkailevan ihmisen yhdessä vietettyihin kulinaarisiin iltoihin tulee lisää uskallusta, keskinäistä lämpöä ja läheisyyttä.
Toisiinsa totuttelussa on toki myös epäröinnin aikoja. Kaikki eivät hyväksy vanhan miehen kiinnostusta nuorta naista kohtaan. Tsukiko tapaa välillä myös ikäistään miestä, ja Sensei tuntuu viihtyvän entisen kollegansa seurassa. Senseitä painaa kariutunut avioliitto, ja moderni Tsukiko ei puolestaan hevin sitoudu. Ihmeen tyynesti Tsukiko kuitenkin kuittailee Sensein huomautukset siitä, mitä nuoren japanilaisen naisen tulee tehdä tai olla tekemättä.
Vanha ja uusi Japani totuttelevat romaanissa toisiinsa muutoinkin kuin baarijakkaroilla.
Kurkistuksia japanilaiseen maisemaan ja tapakulttuuriin tarjoaa mm. sieniretki Tochigiin, paikallinen kirsikankukkajuhla ja Sensein ehdottama saarimatka. Välillä pelataan pachinkoa eli hakataan paikallista rahapeliautomaattia, riidellään baseballista, käydään markkinoilla tai mennään treffeille taidemuseoon katselemaan kakemono-kalligrafiteoksia. - Kiinnostunut lukija etsiytyy tietysti nettiin lisätiedon äärelle.
MONIA ASIOITA Hiromi Kawakami jättää kuitenkin auki. Kun olennaista on seurata ihmissuhteen hidasta muuttumista, osapuolten henkilökuvatkin valottuvat vain siinä määrin, kuin ne prosessissa paljastuvat. Tsukiko ja Sensei jäävät paljolti mysteereiksi.
Silti he ovat sympaattisia. Sisimmässään he ovat liikuttavan arkoja, yksinäisiä ja täynnä koskettamisen kaipuuta. Länsimaisen pikaruoka- ja -rakkauskulttuurin pilaamalle lukijalle tekee hyvää joutua kerrankin odottamaa ihan rauhassa, mitä tuleman pitää tai tuleeko mitään.
Sensein salkkua lukiessa tuntuu, kuin istuisi itse Satorun baarin jakkaralla omia herkkujaan nautiskellen ja napuriensa jutustelua ja vaikenemista kuulostellen. Samalla kun tarkkailee suhteen etenemistä, alkaa vakuuttua siitä, että elämän ainoat merkitykselliset asiat ovat yksinkertaisia, kiireettömiä ja arkisia, niin kuin yhdessä syöminen tai metsässä käveleminen.
Vakuuttuu myös siitä, että elämän täyttämisen sijasta kannattaisi pyrkiä sen tyhjentämiseen. Sensein salkun monimielinen perusväittämä onkin: Vain tyhjä tila avartuu äärettömyyksiin.
 |
Hiromi Kawakami. Kuva: Wylie Agency |
Kommentit
Lähetä kommentti