8. toukokuuta 2017
Jyrki Heikkisen Hietasalo on kiireettömän leiripaikka
Jyrki Heikkinen (teksti ja kuvat): Hietasalo. Poesia 2017. 160 s.
Pitkän linjan sarjakuvataiteilijalta ja runoilijalta Jyrki Heikkiseltä (s. 1958) on vastikään ilmestynyt kolmas kuvaa ja runoa yhdistävä teos Hietasalo. Heikkisen kahteen aiempaan kuvarunoteokseen Kiitosvirret+ylistyslaulut (2008) ja Apua on tulossa (2010) tutustunut huomaa heti, että taiteilija on kaatanut ympäriltään lisää aitoja. Savolainen surrealisti on siivonnut kuvistaan lähes kaiken esittävyyden ja antautunut pääosin abstraktille ilmaisulle.
Mustavalkoisen piirroskuvituksen väleihin, tiloihin, putkistoihin ja sokkeloihin kirjoitetut tekstit ovat osa visuaalista vaikutelmaa. Niiden asemoinnista johtuu, että lukeminen ja samalla sivun ja aukeaman katsominen saattaa välistä onnistua vain kirjaa kääntelemällä. Olkoon niin. Kun perinteinen riviltä riville siirtyminen häiriintyy ja sanoja ja tekstinkappaleita voi yhdistää usealla tavalla, tulkintaankin avautuu lisää mahdollisuuksia.
En kuitenkaan pääsääntöisesti ryhtyisi lukemaan sanaa ja kuvaa toisistaan irrallaan. Kuvaruno on kuvan ja runon yhteiselämää eikä kuvitettua runoa tai runoiltua kuvaa. Todetkaapa asia itse etsiytymällä Heikkisen viiden kuvarunon portfolioon.
ON SELVÄÄ, että Hietasalon kaltainen teos hämmentää ja oudoksuttaa sellaiseen kylmiltään tarttuvaa. Mutta Heikkisen sarjakuvia ja runoteoksia lukenut löytää uuden kirjan piirrosjäljistä ja tekstin palasista nopeasti tuttua, ja olo käy heti rohkeammaksi. Uskaltaa jättää mukavuusalueensa ja heittäytyä arvaamattomaan leikkiin ja seikkailuun.
Kuopiolaisilla on jonkin asteen kotikenttäetu. Hietasalo on nimittäin Kallaveden saaristossa sijaitseva saari. Se kuuluu jääkauden synnyttämään pitkään harjumuodostelmaan ja on hiekkarantoineen suosittu ajanviettopaikka. Kulkemista tosin rajoittaa jonkin verran saarella sijaitseva vedenottamo.
Saaren tunteva samoaa Hietasaloa todennäköisesti toisella tavalla orientoituneena kuin ventovieras. Kompurointia vähentänee sekin, jos tietää Heikkisen osallistuneen muutama vuosi sitten saarella toteutettuun mielenkiintoiseen festivaaliprojektiin.
Saarelle lähetettiin tuolloin neljä toisilleen vierasta taiteilijaa asumaan teltoissa, tekemään ruokansa tulella ja tietysti "taiteilemaan". Tapahtuma on kuulemani mukaan jättänyt jälkensä kirjan sivuille.
HIETASALO on taiteilijalle tunnusomainen sekoitus outoa ja tavallista, karkeaa ja herkkää, leikkisää ja vakavaa, impulsiivista ja harkittua. Tuntuu kuin viivaa ja sanaa valuisi, syöksähtäisi, vääntyisi ja kääntyisi paperille melkein itsestään, niin että lopputulos vaikuttaa välistä lähes improvisoidulta.
Kuvarunojen assosiatiivisuus mahdollistaa jatkuvan yllätyksellisyyden. Koskaan ei tiedä, minne viiva vie ja sana kantaa.
Vesiteemalla lähdetään liikkeelle. Kirjan alussa äiti lähettää poikansa hakemaan vettä kaivosta kahdella ämpärillä, ja ämpäriaihe pilkahtelee myöhemminkin kirjan sivuilta. Mutta nopeasti tärkeän roolin Heikkisen vaellustarinassa saa ympäristö, jonka uumenista, pinnalta, yltä ja alta alkaa löytyä mitä erilaisinta tarkasteltavaa.
Visuaalisesti hallitsevia ovat taipuisat maan ja veden pintoja ja maakerroksia muistuttavat piirrosjäljet, repeämät, halkeamat ja sortumat, juurakot, pensasmaiset tihentymät ja taivaita kaartelevat latvukset, kielekkeet, kaistaleet ja nauhat. Mielikuvitusta kiihottavat omituiset oliot, kummalliset laitteet ja työkalut ja ilmassa kelluvat salaperäiset muodot ja muodostelmat.
Vähä vähältä kuvarunoista paljastuu yhtä ja toista tietoa saaren syntymästä, sen historiasta ja nykytilasta, maaperästä, kasvistosta ja eliöstöstä, ajan ja ihmisen aikaansaannoksista ja tietenkin myös kuvarunojen minästä itsestään. Saari ympäristöineen saa symbolisia ja myyttisiä ulottuvuuksia. Matkaa tehdään ja maisemaa perataan ihmisen sisällä, ja tarkastelussa ovat elämän meno ja sielun tilat yleisemminkin.
ELÄMÄ (erityisesti miehen elämä) on usein vaikeaa, eteenpäinmeno on rämpimistä, ja ymmärryskin tulee vasta jälkijunassa. Mutta vaelluksessassa on myös kauneutta ja elämässä autuaalliset hetkensä. Tärkeintä on tasapaino. Liika synkkyys taittuu leikillä, ja turhannaurajan hiljentää nopea tyylinmuutos.
Heikkisen sanankäyttö on niin osuvaa, yllättävää, omaperäistä ja moniaistimuksellista, että vaikka kyse on kuvarunoista, välistä teksti sai minusta yliotteen.
Näin kävi mm. sivulla, jossa kuvataan vanhenemista Tuliniemen Juhon tyyliin. Sivukokonaisuus on kiinnostava ja toimii hienosti, mutta vielä seuraavanakin päivänä maistelin sen säkeitä: tulla vanhaksi kuin tuuli Pantion yllä, patustella, hyrähdellä, tykätä vielä asioista...
Kuvarunoja seikkailumielisille
Jyrki Heikkisen Hietasalo on kiireettömän leiripaikka
Jyrki Heikkinen (teksti ja kuvat): Hietasalo. Poesia 2017. 160 s.
Pitkän linjan sarjakuvataiteilijalta ja runoilijalta Jyrki Heikkiseltä (s. 1958) on vastikään ilmestynyt kolmas kuvaa ja runoa yhdistävä teos Hietasalo. Heikkisen kahteen aiempaan kuvarunoteokseen Kiitosvirret+ylistyslaulut (2008) ja Apua on tulossa (2010) tutustunut huomaa heti, että taiteilija on kaatanut ympäriltään lisää aitoja. Savolainen surrealisti on siivonnut kuvistaan lähes kaiken esittävyyden ja antautunut pääosin abstraktille ilmaisulle.Mustavalkoisen piirroskuvituksen väleihin, tiloihin, putkistoihin ja sokkeloihin kirjoitetut tekstit ovat osa visuaalista vaikutelmaa. Niiden asemoinnista johtuu, että lukeminen ja samalla sivun ja aukeaman katsominen saattaa välistä onnistua vain kirjaa kääntelemällä. Olkoon niin. Kun perinteinen riviltä riville siirtyminen häiriintyy ja sanoja ja tekstinkappaleita voi yhdistää usealla tavalla, tulkintaankin avautuu lisää mahdollisuuksia.
En kuitenkaan pääsääntöisesti ryhtyisi lukemaan sanaa ja kuvaa toisistaan irrallaan. Kuvaruno on kuvan ja runon yhteiselämää eikä kuvitettua runoa tai runoiltua kuvaa. Todetkaapa asia itse etsiytymällä Heikkisen viiden kuvarunon portfolioon.
ON SELVÄÄ, että Hietasalon kaltainen teos hämmentää ja oudoksuttaa sellaiseen kylmiltään tarttuvaa. Mutta Heikkisen sarjakuvia ja runoteoksia lukenut löytää uuden kirjan piirrosjäljistä ja tekstin palasista nopeasti tuttua, ja olo käy heti rohkeammaksi. Uskaltaa jättää mukavuusalueensa ja heittäytyä arvaamattomaan leikkiin ja seikkailuun.
Kuopiolaisilla on jonkin asteen kotikenttäetu. Hietasalo on nimittäin Kallaveden saaristossa sijaitseva saari. Se kuuluu jääkauden synnyttämään pitkään harjumuodostelmaan ja on hiekkarantoineen suosittu ajanviettopaikka. Kulkemista tosin rajoittaa jonkin verran saarella sijaitseva vedenottamo.
Saaren tunteva samoaa Hietasaloa todennäköisesti toisella tavalla orientoituneena kuin ventovieras. Kompurointia vähentänee sekin, jos tietää Heikkisen osallistuneen muutama vuosi sitten saarella toteutettuun mielenkiintoiseen festivaaliprojektiin.
Saarelle lähetettiin tuolloin neljä toisilleen vierasta taiteilijaa asumaan teltoissa, tekemään ruokansa tulella ja tietysti "taiteilemaan". Tapahtuma on kuulemani mukaan jättänyt jälkensä kirjan sivuille.
HIETASALO on taiteilijalle tunnusomainen sekoitus outoa ja tavallista, karkeaa ja herkkää, leikkisää ja vakavaa, impulsiivista ja harkittua. Tuntuu kuin viivaa ja sanaa valuisi, syöksähtäisi, vääntyisi ja kääntyisi paperille melkein itsestään, niin että lopputulos vaikuttaa välistä lähes improvisoidulta.
Kuvarunojen assosiatiivisuus mahdollistaa jatkuvan yllätyksellisyyden. Koskaan ei tiedä, minne viiva vie ja sana kantaa.
Vesiteemalla lähdetään liikkeelle. Kirjan alussa äiti lähettää poikansa hakemaan vettä kaivosta kahdella ämpärillä, ja ämpäriaihe pilkahtelee myöhemminkin kirjan sivuilta. Mutta nopeasti tärkeän roolin Heikkisen vaellustarinassa saa ympäristö, jonka uumenista, pinnalta, yltä ja alta alkaa löytyä mitä erilaisinta tarkasteltavaa.
Visuaalisesti hallitsevia ovat taipuisat maan ja veden pintoja ja maakerroksia muistuttavat piirrosjäljet, repeämät, halkeamat ja sortumat, juurakot, pensasmaiset tihentymät ja taivaita kaartelevat latvukset, kielekkeet, kaistaleet ja nauhat. Mielikuvitusta kiihottavat omituiset oliot, kummalliset laitteet ja työkalut ja ilmassa kelluvat salaperäiset muodot ja muodostelmat.
Vähä vähältä kuvarunoista paljastuu yhtä ja toista tietoa saaren syntymästä, sen historiasta ja nykytilasta, maaperästä, kasvistosta ja eliöstöstä, ajan ja ihmisen aikaansaannoksista ja tietenkin myös kuvarunojen minästä itsestään. Saari ympäristöineen saa symbolisia ja myyttisiä ulottuvuuksia. Matkaa tehdään ja maisemaa perataan ihmisen sisällä, ja tarkastelussa ovat elämän meno ja sielun tilat yleisemminkin.
ELÄMÄ (erityisesti miehen elämä) on usein vaikeaa, eteenpäinmeno on rämpimistä, ja ymmärryskin tulee vasta jälkijunassa. Mutta vaelluksessassa on myös kauneutta ja elämässä autuaalliset hetkensä. Tärkeintä on tasapaino. Liika synkkyys taittuu leikillä, ja turhannaurajan hiljentää nopea tyylinmuutos.
Heikkisen sanankäyttö on niin osuvaa, yllättävää, omaperäistä ja moniaistimuksellista, että vaikka kyse on kuvarunoista, välistä teksti sai minusta yliotteen.
Näin kävi mm. sivulla, jossa kuvataan vanhenemista Tuliniemen Juhon tyyliin. Sivukokonaisuus on kiinnostava ja toimii hienosti, mutta vielä seuraavanakin päivänä maistelin sen säkeitä: tulla vanhaksi kuin tuuli Pantion yllä, patustella, hyrähdellä, tykätä vielä asioista...
Kommentit
Lähetä kommentti