18. syyskuuta 2016
Péter Gárdos: 117 kirjettä. Suom. Juhani Huotari. Siltala 2016. 257 s.
Isäni ja äitini olivat kirjeenvaihdossa syyskuusta 1945 helmikuuhun 1946 ennen kuin he menivät naimisiin Tukholmassa. En tiennyt kirjeiden olemassaolosta viiteenkymmeneen vuoteen. Sitten vuonna 1998, isäni kuoleman jälkeen, äiti ojensi kuin ohimennen kaksi nippua kirjeitä, jotka oli sidottu yhteen ruiskukan sinisellä ja heleänpunaisella silkkinauhalla.
Romaanin päähenkilöt ovat kumpikin keskitysleirin kauhut kokeneita unkarinjuutalaisia. Holokausti jää tarinassa kuitenkin taka-alalle, eikä 117 kirjettä ole lainkaan samalla tavalla traaginen kuin Göran Rosenbergin aihepiiriltään paljolti samanlainen romaani Lyhyt pysähdys matkalla Auschwitzista (suom. 2013).
SODAN PÄÄTTYMISESTÄ oli vajaat kolme viikkoa, kun Belsenin keskitysleiriltä selvinnyt 25-vuotias Miklos purjehti kohti Ruotsia. Heinäkuun seitsemäntenä 1945 hän jo makasi Gotlannissa Lörbron kylän sairaalassa 16 potilaan vuodeosastossa, nojasi tyynyyn ja kirjoitti kirjettä.
GÁRDOS rakentaa romaaninsa oman kertojanäänensä varaan, mutta katkaisee sen aina välillä sopivalla katkelmalla isän tai äidin kirjeestä. Kirjesitaatit rytmittävät kerrontaa ja luovat tunnelmaa. Samalla ne muistuttavat fiktion alla olevasta totuuspohjasta.
Kirjeet kertovat tietysti myös kirjoittajastaan ja kirjoittamisajasta. Miklosin kirjeistä näkyy hyvin hänen tulisieluisuutensa ja runoilijanhaaveensa. Lilin kirjeet paljastavat hänen varovaisuutensa ja ajalle ominaiset käyttäytymissäännöt ja moraalikäsitykset. Kirjeenvaihdon jatkuessa molemmat uskaltautuvat kertomaan tunteistaan yhä avoimemmin mutta edelleen herttaisen viattomasti.
Elämä sairaaloissa ja kuntoutusleireissä on yksitoikkoista, mutta romaanin eloisissa kohtauksissa pienistäkin tapahtumista kasvaa merkittäviä.
Dokumentaristina Gárdosilla on sekä todellisuuden että draaman tajua. Jatkuva sairastelu, epätietoisuus omaisten kohtalosta, tietojen odotus ja pelko ja kalvava koti-ikävä ovat leiriläisten ainaiset seuralaiset. Mutta vaikka olot keskuksissa ovat puutteelliset ja säännöt tiukat, romaanissa ei kritisoida ruotsalaista isäntämaata.
Muiden nuorten tapaan Miklos ja Lili keksivät keinoja kiertää sääntöjä ja saada vapauksia. Ystävyyssuhteet ovat tärkeitä myötä- ja vastoinkäymisissä, ja henkilökunnassakin on aina joitakuita hellämielisiä silmänsä ummistajia. Pari kertaa Miklos ja Lili onnistuvat tapaamaan toisensa, mutta naimisiin pääsy on jo mutkikkaampi juttu.
TUNTUU IHMEELTÄ, että niin mahdottomista lähtökohdista, kuin Miklosin ja Lilin tarinalla on, voi kehkeytyä kaikin puolin lempeä ja jopa hyväntuulinen romaani.
Lämpimän tunnelman luovat romaanin sympaattiset henkilöt. Gárdosin romaanissa ei ole pahoja ihmisiä, on vain ihmisiä vahvuuksineen ja heikkouksineen, ihailtavine, hävettävine ja huvittavine piirteineen. Sympaattisin on tietysti innostusta, tahtoa ja uskallusta puhkuva Miklos.
Gárdos ei kuitenkaan tee isästään sankaria. Hän on ulkoisesti kaikkea muuta kuin puoleensavetävä ja persoonaltaan - idealistina, sosialistina, runoilijana ja maailmanparantajana - lähes koomisen ehdoton. Mutta hän on aito nuori itsensä ja ilmeisesti juuri siksi Lilinkin mieleen.
Vakaamman ja "porvarillisemman" Lilin henkilökuva saa uusia vivahteita romaanin epilogissa : "Isäsi valloitti minut kirjeillään", muisteli äitini tuota kaukaista historiaa. Silloin hänen kasvoilleen aina ilmestyi tuo viehättävä nyrpistys. Ruotsistakin oli puhetta, sumuisesta ja jäisestä maasta pohjoisessa, jossain kartan ylälaidassa. Pohjoisilla asteilla, salaperäistä, vierasta... Aivan kuin alkuvaiheisiin olisi liittynyt jotain häpeällistä.
Ellei äiti vihdoin olisi paljastanut kirjeenvaihdon hävettävänä pitämäänsä lähtöasetelmaa 117 samansisältöistä kirjettä, Gárdosin viehättävä romaani olisi kaiketi jäänyt syntymättä.
Nuori mies etsii naisystävää tositarkoituksella
Péter Gárdosin vanhempien tarina alkaa holokaustin jälkeen
Péter Gárdos: 117 kirjettä. Suom. Juhani Huotari. Siltala 2016. 257 s.Isäni ja äitini olivat kirjeenvaihdossa syyskuusta 1945 helmikuuhun 1946 ennen kuin he menivät naimisiin Tukholmassa. En tiennyt kirjeiden olemassaolosta viiteenkymmeneen vuoteen. Sitten vuonna 1998, isäni kuoleman jälkeen, äiti ojensi kuin ohimennen kaksi nippua kirjeitä, jotka oli sidottu yhteen ruiskukan sinisellä ja heleänpunaisella silkkinauhalla.
Unkarilaisen dokumentaristin Péter Gárdosin (s. 1948) romaani 117 kirjettä perustuu hänen isänsä ja äitinsä väliseen kirjeenvaihtoon, vaikka romaanin nimi ei juuri siihen viittaakaan. Gárdos on käsikirjoittanut ja ohjannut romaanista on myös elokuvan (Hajnáli láz, 2015).
Romaanin päähenkilöt ovat kumpikin keskitysleirin kauhut kokeneita unkarinjuutalaisia. Holokausti jää tarinassa kuitenkin taka-alalle, eikä 117 kirjettä ole lainkaan samalla tavalla traaginen kuin Göran Rosenbergin aihepiiriltään paljolti samanlainen romaani Lyhyt pysähdys matkalla Auschwitzista (suom. 2013).
SODAN PÄÄTTYMISESTÄ oli vajaat kolme viikkoa, kun Belsenin keskitysleiriltä selvinnyt 25-vuotias Miklos purjehti kohti Ruotsia. Heinäkuun seitsemäntenä 1945 hän jo makasi Gotlannissa Lörbron kylän sairaalassa 16 potilaan vuodeosastossa, nojasi tyynyyn ja kirjoitti kirjettä.
Tuberkuloosia sairastava nuorukainen oli päättänyt kääntyä kirjeitse Ruotsin Pakolaisasiainviraston puoleen. Lääkäri arveli potilaansa elinajaksi puolisen vuotta, mutta Miklos päättikin parantua - omalla reseptillään.
Hän pyysi virastoa lähettämään hänelle kaikkien niiden Debrecenin seudulta kotoisin olevien unkarinjuutalaisten nuorten naisten nimet ja osoitteet, joita hoidettiin eri puolille Ruotsia perustetuissa pakolaisten kuntoutuskeskuksissa. Tietoja tuli 117 naisesta. Siitä joukosta Miklos aikoi löytää tulevan vaimonsa!
Kaikkiin osoitteisiin lähti kohta kauniilla käsialalla kirjoitettu samanlainen lähestymiskirje. Yksi vastaanottajista oli Smålandstenarin leirin 18-vuotias asukki Lili Reich, Péter Gárdosin tuleva äiti.
GÁRDOS rakentaa romaaninsa oman kertojanäänensä varaan, mutta katkaisee sen aina välillä sopivalla katkelmalla isän tai äidin kirjeestä. Kirjesitaatit rytmittävät kerrontaa ja luovat tunnelmaa. Samalla ne muistuttavat fiktion alla olevasta totuuspohjasta.
Kirjeet kertovat tietysti myös kirjoittajastaan ja kirjoittamisajasta. Miklosin kirjeistä näkyy hyvin hänen tulisieluisuutensa ja runoilijanhaaveensa. Lilin kirjeet paljastavat hänen varovaisuutensa ja ajalle ominaiset käyttäytymissäännöt ja moraalikäsitykset. Kirjeenvaihdon jatkuessa molemmat uskaltautuvat kertomaan tunteistaan yhä avoimemmin mutta edelleen herttaisen viattomasti.
Elämä sairaaloissa ja kuntoutusleireissä on yksitoikkoista, mutta romaanin eloisissa kohtauksissa pienistäkin tapahtumista kasvaa merkittäviä.
Dokumentaristina Gárdosilla on sekä todellisuuden että draaman tajua. Jatkuva sairastelu, epätietoisuus omaisten kohtalosta, tietojen odotus ja pelko ja kalvava koti-ikävä ovat leiriläisten ainaiset seuralaiset. Mutta vaikka olot keskuksissa ovat puutteelliset ja säännöt tiukat, romaanissa ei kritisoida ruotsalaista isäntämaata.
Muiden nuorten tapaan Miklos ja Lili keksivät keinoja kiertää sääntöjä ja saada vapauksia. Ystävyyssuhteet ovat tärkeitä myötä- ja vastoinkäymisissä, ja henkilökunnassakin on aina joitakuita hellämielisiä silmänsä ummistajia. Pari kertaa Miklos ja Lili onnistuvat tapaamaan toisensa, mutta naimisiin pääsy on jo mutkikkaampi juttu.
TUNTUU IHMEELTÄ, että niin mahdottomista lähtökohdista, kuin Miklosin ja Lilin tarinalla on, voi kehkeytyä kaikin puolin lempeä ja jopa hyväntuulinen romaani.
Lämpimän tunnelman luovat romaanin sympaattiset henkilöt. Gárdosin romaanissa ei ole pahoja ihmisiä, on vain ihmisiä vahvuuksineen ja heikkouksineen, ihailtavine, hävettävine ja huvittavine piirteineen. Sympaattisin on tietysti innostusta, tahtoa ja uskallusta puhkuva Miklos.
Gárdos ei kuitenkaan tee isästään sankaria. Hän on ulkoisesti kaikkea muuta kuin puoleensavetävä ja persoonaltaan - idealistina, sosialistina, runoilijana ja maailmanparantajana - lähes koomisen ehdoton. Mutta hän on aito nuori itsensä ja ilmeisesti juuri siksi Lilinkin mieleen.
Vakaamman ja "porvarillisemman" Lilin henkilökuva saa uusia vivahteita romaanin epilogissa : "Isäsi valloitti minut kirjeillään", muisteli äitini tuota kaukaista historiaa. Silloin hänen kasvoilleen aina ilmestyi tuo viehättävä nyrpistys. Ruotsistakin oli puhetta, sumuisesta ja jäisestä maasta pohjoisessa, jossain kartan ylälaidassa. Pohjoisilla asteilla, salaperäistä, vierasta... Aivan kuin alkuvaiheisiin olisi liittynyt jotain häpeällistä.
Ellei äiti vihdoin olisi paljastanut kirjeenvaihdon hävettävänä pitämäänsä lähtöasetelmaa 117 samansisältöistä kirjettä, Gárdosin viehättävä romaani olisi kaiketi jäänyt syntymättä.
 |
| Kuva: Marianna Sárközy |
Kommentit
Lähetä kommentti