Iida Turpeinen: Elolliset

23. syyskuuta 2015

Saatanallisia säkeitä Åbo Akademian kätköissä

Kaj Korkea-aho: Paha kirja (Onda boken). Suom. Laura Beck. Otava 2015. 317 s.

Väitetään, että Goethen Nuoren Wertherin kärsimykset aiheutti aikanaan kiihkoromanttisten nuorukaisten joukossa suoranaisen itsemurha-aallon. Werther riistää itseltään hengen epäonnisen rakkauden takia, ja hänen hengenheimolaisensa seurasivat kirjan luettuaan samastumiskohteensa esimerkkiä.

Kaj Korkea-ahon kolmannessa romaanissa Paha kirja tehdään siinäkin itsemurhia solkenaan, ja tässäkin tapauksessa tietyn kirjan tai tarkkaan ottaen julkaisematta jääneen käsikirjoituksen huumaamina. Epidemian kerrotaan puhjenneen kuusikymmentä vuotta sitten eräissä kustavilaisissa häissä, ja siitä lähtien jokainen tavalla tai toisella salaperäisen käsikirjoituksen runoja lukenut on päätynyt riistämään henkensä.

Jonkin aikaa itsemurharintamalla on ollut hiljaista, mutta kun Åbo Akademian kirjallisuustieteen opiskelija Pasi Maars kiinnostuu runojen salaperäisestä kirjoittajasta ja alkaa jäljittää vainajan "Elon murheisesta hämärästä" -kokoelmaa, ollaan taas uuden epidemian silmässä. Hengenlähtö uhkaa väkeä  sekä yliopistolla että sen ulkopuolella.

GOOTTIKAUHUN merkeissä edetään, mutta vakavia pelkotiloja Korkea-ahon romaani tuskin herättää. Kansitekstissä kyllä varoitellaan kaksimerkityksisesti: Älä lue tätä kirjaa tai joudut helvettiin. Korkea-aholla on kuitenkin poikamainen virne suupielessä.

Turkua tuntevat ja kirjallisuustieteitä opiskelleet lukevat Pahaa kirjaa todennäköisesti innostuneina. Tutut paikat ja runsaat kirjallisuusviitteet herättävät kiinnostusta, ja railakas yliopistomaailman tuuletus on virkistävää ja ajankohtaista.

Lupaavan aloituksen jälkeen romaani etenee kuitenkin tuskastuttavan pitkään epämääräisen ajelehtimisen, angstin ja juhlinnan vaihteella. Jatkuva tupakantuska, pilven poltto, pillereiden popsiminen ja seksipuhe alkavat vaikuttaa tylsiltä, vaikka kuinka yrittäisi laskea ne nuoruuden, vinon huumorin ja genren tiliin.

Vasta romaanin puolenvälin tienoilla alun vetelehdintä alkaa saada merkitystä:

    Pasi pyöritteli silmiään. "Avaruus liian kirkas kauhua on täynnä, sen tyhjä katse kaiken läpäisee."

   "Ahaa."

    "Harry Martinson." Pasi nosti ylimmän kirjan pöydällä olevasta pinosta. Se ei ollut Aniara, mutta asia ei näyttänyt haittaavan Pasia. "He ovat kusessa, Aniaralla olevat ihmiset, kelluvat avaruudessa, leijuvat irrallaan...ilman toivoa, pikkiriikkisinä maailmankaikkeuden keskellä...!"

     Calle kohautti harteitaan.

     Pasi pani kirjan takaisin pinoon. "He jaksavat elää vain koska heillä on tietokone jolla leikkiä. Ja koska he eivät tajua miten toivotonta ja tarkoituksetonta kaikki on. Tämä kirja on niin helvetin masentava! Mutta aivan saatanan tosi!"

Rinnastus nykyaikaan toimii, ja kun repliikit alkavat samalla muuttua hieman vakavammin otettaviksi, tapahtumiin tulee lisää kierroksia, ainakin joidenkin henkilöiden osalta.

TAPAHTUMAT etenevät opiskelija Calle Hollanderin ja kirjallisuuden lehtorin Mickel Backmanin vaiheita seuraten, vaikka heidän tiensä risteävät vain Pasi Maarsin tuntemisen verran.

Calle on älyllisesti ylivertaisen Pasin täydellinen vastakohta: kaikessa epäonnistuva stand up -koomikko ja kitisevä tuuliviiri, jonka opiskelusta ei ole tullut eikä koskaan tule valmista. Hän on tyypillinen akateemisessa avaruudessa ajelehtiva antisankari, jota seuratessaan odottaa vain edes jonkinlaista ryhdistäytymistä.

Romaanin toimintajuoni on sälytetty selkävikaisen Mickel Backmanin kannettavaksi. Backmanin hämärän menneisyyden ja hänen lukitun arkistolaatikkonsa salaisuuksien paljastaminen ovat romaanin juonelliset päätavoitteet, mutta nuoren Maarsin vimmaan repiä auki opettajansa sisäiset ja konkreetit kätköt liittyy myös sukupolvikaunaa.

Samalla kun nuorten elämäntilanne on epävakaa ja tulevaisuus hämärän peitossa, edellinen sukupolvi pitää kynsin hampain kiinni asemastaan. Maars raivoaa Backmanille:   - - te ette ole koskaan tyytyväisiä, te haluatte kaikin voimin hallita edelleen ja te haluatte koko ajan lisää. Imette tuottoja niin kuin imetään nestettä ravuista...

Ajan hermolla ollaan, tässäkin.


KORKEA-AHON esikoisteos Katso minuun pienehen (2009) teki minuun suuren vaikutuksen. Kirjailijan toisesta romaanista Tummempaa tuolla puolen (2012) en ollut enää yhtä vaikuttunut, ja sama pätee Pahaan kirjaan. 

Mutta kauhun ystäviä Paha kirja ruokkii, ja yliopiston kirjallisuudenopiskelijoista joku nappaa siitä varmasti näppärän tutkimuskohteen, vaikka Pasi Maarsin mielestä kirjallisuutta pitäisikin lukea ilman että jokin saatanan analyysimalli peittää alleen kaiken olennaisen.

Kuva: Pekka Holmström