Iida Turpeinen: Elolliset

28. toukokuuta 2015

Mitä teimme väärin? 

Elina Hirvosen romaani on paremman huomisen asialla

Elina Hirvonen: Kun aika loppuu. WSOY 2015. 248 s.

Kosteaa ilmaa on helppo hengittää. Hän puristaa kiväärin viileää perää ja tuntee liukuvansa omalle paikalleen maailmassa. Tämä on paikka, jota hän on etsinyt aina. On surullista, että hän saa nauttia siitä vain hetken, mutta onnellista, että hän löytää sen nyt. Hän sulkee silmänsä, silittää kivääriä kuin syliinsä käpertyneen kissan selkää, painaa aseen olkaansa vasten, asettaa etusormen liipaisimelle ja tähtää taas.

Elina Hirvosen kolmannen romaanin Kun aika loppuu kansipaperista löytyy avaimia kirjan tematiikkaan. Kirjailija kertoo romaanin saaneen alkunsa kolmesta kysymyksestä: Mitä tapahtuu vanhemmalle, jonka lapsi tekee jotain pahaa? Mitä tapahtuu meille kaikille, jos emme reagoi ilmastonmuutokseen ajoissa? Miten voimme säilyttää uskon siihen, että maailmaa voi muuttaa? Kysymykset osoittavat, että kyse on samanaikaisesti sekä yksityisistä että yhteisistä, maailmanlaajuisista asioista.

Jonnekin 2030-luvun alkuun sijoittuva romaani kertoo oikeastaan jo tästä päivästä. Ilmastonmuutos ja käsittämättömät joukkosurmat ovat nykyaikaa. Niinpä Hirvosen romaania ei lue tulevaisuuden vaan tämän hetken kuvana. Aika on loppumassa nyt eikä vasta huomenna.

HELSINKILÄISEN YDINPERHEEN tragediaa seurataan kolmesta näkökulmasta. Romaanin kahdesta minäkertojasta toinen on ympäristötutkijana toimiva äiti Laura, toinen Somaliassa lääkärinä työskentelevä tytär Aava. Kolmas päähenkilö, jonka ympärille tragedia rakentuu, on perheen poika Aslak. Hänen tekojaan ja ajatuksiaan käydään läpi hän-muodossa. Perheen maisemointiarkkitehti-isä on paljon työmatkoillaan ja jää romaanissa sivuhenkilöksi.

Lienee selvää, että lapsen turvautuessa äärimmäiseen väkivaltaan, vanhemmat tuntevat syyllisyyttä ja alkavat pohtia, mikä meni vikaan. Poikansa elämää kerratessaan Laura joutuu seulomaan myös omia valintojaan ja omaa käyttäytymistään. "Pimeyttään."

Olenko keskittynyt liikaa itseeni ja työhöni? Oman paikkani etsimiseen? Olenko rakastanut tarpeeksi? Olenko rakastanut oikein? Olenko omilla arvoillani vaikuttanut tapahtuneeseen? Mitä olen tehnyt väärin? Mitä olen jättänyt tekemättä?

Hirvonen säilyttää romaaninsa alusta loppuun objektiivisuutensa. Hän näyttää kyllä perheensisäisiä tekijöitä, joilla on ollut vaikutuksensa Aslakin ongelmiin ja niiden kulminoitumiseen, mutta ne eivät tarjoa edes yhdessä vedenpitävää vastausta perimmäiseen miksi-kysymykseen. Laurassa on puutteensa, mutta ne eivät tee hänestä vikapäätä tapahtuneeseen.

SAMA PÄTEE Aava-sisareen ja hänen syyllisyydentunteisiinsa. On ymmärrettävää, että outona pidetyn ja muista eristäytyneen pikkuveljen ripustautuva kiintymys tuntuu omaa identiteettiään hapuilevasta sisaresta ahdistavalta.

Päästä pois. Se oli minun suurin haaveeni, on sitä yhä. Haluan päästä pois ja pysyä poissa. Haluan kauaksi kotoa. Haluan elää ikuisesti paikkaa vaihtavan nomadin lailla, lähteä heti, kun jokin paikka alkaa muuttua liian tutuksi, ihmiset liian rakkaiksi.

Aavan työmaa Somaliassa toimii romaanissa väkevänä rinnakkaistodellisuutena Helsingin tapahtumille. Hirvonen kirjoittaa auttajien ja autettavien lähtökohdista, toiveista ja tekemisistä vaikuttavia kontrasteja ja nostaa Aavan epätoivon hetkinä esille aiheellisilta näyttävät epäilykset avun mielekkyydestä ja mailmanlaajuisen katastrofin torjuttavuudesta. Onko missään enää mitään järkeä? Pitäisikö luovuttaa?

Mutta sysimustaan pessimismiin romaani ei suistu synkimmilläänkään. "Meillä ei ole varaa luopua toivosta", opettaa Laura opiskelijoitaan ylipistolla, ja samaan suuntaan pyrkivät romaanissa muutkin, kuka milläkin keinolla ja menestyksellä. Aava korostaa työn jatkamisen tärkeyttä melkein samoin sanoin kuin Irina-sisko Tsehovin Kolmen sisaren loppukohtauksessa: "On tehtävä töitä. Tapahtui mitä tahansa, on pystyttävä tekemään töitä." Jopa Aslak yrittää vakuuttaa itselleen, että tuhoutuvan maailman pelastamiseen tarvitaan jokaista.

Aslakin henkilökuvan Hirvonen jättää aukkoiseksi. Hänen riipaisevaan itseensä vetäytymiseen ja  väkivaltaiseen päätökseensä on syitä aina salaisuudeksi jäävää traumaattista lapsuuskokemusta myöten mutta ei lopullista selitystä. Ja kuinka voisikaan olla. Erilaisuudessaan ja vieraudessaan Aslak liittyy kirjallisuuden pitkään perinteeseen, klassisiin toisiin ja sivullisiin.

KUN  AIKA LOPPUU on hyvin rakennettu, kompakti kokonaisuus tärkeistä, ajankohtaisista aiheista. Hirvosen kieli on hiottua ja taipuisaa jopa siinä määrin, että sen harvoin panee erityisesti merkille. Muutamat nettikeskustelut erottuvat Hirvosella edukseen. Ne eivät ole romaanissa vain muodon vuoksi; niillä on merkitystä.

Erityisesti ihastuin kuitenkin ympäristön laajakuviin. Niiden yksityiskohtien runsaus, kirjavuus ja osumatarkkuus osoittavat, kuinka taitava kirjoittaja pystyy pienessä tilassa loihtimaan aistittavaksemme vaikka koko maailman ihmisineen:

On autojen valojen pyyhkimiä katuja ja niitä, joilla tepastelee vain kulkukoiria ja savunkalpea nainen lakaisee edellisen päivän roskat. On kirkkoja ja minareetteja, kirpputoreja ja klubeja, katuruokaa,        laatikkopyöriä ja riksoja, joita vetävät lujaharteiset, lujakatseiset miehet. On perhe, joka muuttaa mopolla, isä, äiti, kaksi lasta ja patja. On aasivankkurit moottoripyörien välissä, kyydissä isoäiti ja kolme kanisteria vettä, on avoautoja, urheiluautoja ja farmarimallisia perheautoja, on pienille kaduille liian suuria autoja, joiden ikkunoista näkee vain ulos. On - -"

On aika - ottaa vastuuta?

Elina Hirvonen
Kuva: Carl Bergman