tag:blogger.com,1999:blog-37026902972229668412024-03-19T03:02:56.350-07:00KirjareppuRaija Hakalahttp://www.blogger.com/profile/00915183073688329210noreply@blogger.comBlogger408125tag:blogger.com,1999:blog-3702690297222966841.post-69164926472454731042024-03-19T02:47:00.000-07:002024-03-19T03:01:59.120-07:00Rita Felski: Kirjallisuuden hyödyllisyys <p> </p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgGmAF0DmQBD7j-eoSL8eqjBP1Qb_jmxfdZG_swhf0mDK5PzJF6_HAJWjqgl4EYqr6PvyIcNsjgStjNYbAd-rV80nMncfqYeL3IpKyZGqCtUHFAFMQ7HEdWs1Icw15JnozUxQ480-Vx8aoxmh3TUICaqM9bz-a5OHNC8jLCTdYa8y4iBm1e9NTiyHoxLFk/s800/5039253.jpg" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="800" data-original-width="523" height="640" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgGmAF0DmQBD7j-eoSL8eqjBP1Qb_jmxfdZG_swhf0mDK5PzJF6_HAJWjqgl4EYqr6PvyIcNsjgStjNYbAd-rV80nMncfqYeL3IpKyZGqCtUHFAFMQ7HEdWs1Icw15JnozUxQ480-Vx8aoxmh3TUICaqM9bz-a5OHNC8jLCTdYa8y4iBm1e9NTiyHoxLFk/w418-h640/5039253.jpg" width="418" /></a></div><br /><p></p><p><span style="font-size: x-large;"><b>Lupa lumoutua, halu järkyttyä </b></span></p><p><span style="font-size: large;"><br /></span></p><p><span style="font-size: medium;">Rita Felski: Kirjallisuuden hyödyllisyys (Uses of Literature, 2008). Suom. Jyrki Vainonen. Vastapaino 2024. 222 s.</span></p><p><span style="font-size: medium;"><br /></span></p><p><span style="font-size: medium;"><i>Kirjallisuuden hyödyllisyys </i>ei vaikuta erityisen houkuttelevalta kirjan nimeltä, eikä Virginian yliopiston professorina työskentelevän <i>Rita</i> <i>Felskin</i> teoksen alkuperäinenkään nimi <i>Uses of Literature </i>ole se innostavampi. Kansiensa sisällä kirja kuitenkin tarjoaa kiinnostavan katsauksen siihen, miten lukijat ja tekstit kohtaavat toisensa.</span></p><p><span style="font-size: medium;"><span>Kirja on kirjoitettu lähinnä kirjallisuuden tutkijoille, mutta sillä on antinsa myös tavalliselle lukijalle. Kirjoittaja lähtee jo liikkeelle ajatuksesta, että akateeminen </span><span>lukutapa suhtautuu liian torjuvasti tavanomaiseen lukemisesta nauttimiseen. Pelätään, että sellainen syö tutkijalle tärkeää kriittistä asennetta.</span></span></p><p><span style="font-size: medium;">Tiukan vastakkainasettelun Felski kuitenkin torjuu. Hänen tarkoituksenaan on osoittaa, että erilaisilla lukutavoilla on paljon yhteisiä piirteitä, kunhan ne vain tunnistetaan ja tunnustetaan. Seuraavassa joitain poimintoja ja mietteitä Rita Felskin mukavasti ravistelevan teoksen tiimoilta.</span></p><p><span style="font-size: medium;"><br /></span></p><p><span style="font-size: medium;"><span>ME TAVALLISET LUKIJAT pidämme lukukokemustamme yleensä itsestäänselvyytenä emmekä mieti, mitä meille tekstiin uppoutuessamme oikeastaan tapahtuu. </span><span>Kirjassa käydään läpi neljä lukemiseen liittyvää käsitettä: <i>t</i></span><i>unnistaminen, lumoutuminen, tieto</i><span> ja </span><i>sokki</i><span>. Ne eivät sulje toisiaan pois vaan kietoutuvat yhteen monella tavalla ja samanaikaisesti.</span></span></p><p><span style="font-size: medium;"><span>Tunnistamista käsittelevä luku alkaa kysymyksellä: <i>Mitä tarkoittaa, kun löytää itsensä kirjasta, </i>kun siis huomaa, että luetusta löytyy jälkiä itsestä?</span></span></p><p><span style="font-size: medium;"><span><span>Tilanne voi ilahduttaa, rauhoittaa tai hermostuttaa. </span></span><span>Se voi olla kuin jälleennäkeminen tai ensitapaaminen. L</span><span>öydän vihdoin kaltaisiani tai joudun todellisen itseni kanssa vastatusten. Pääsen tai minut pakotetaan</span><span> tarkastelemaan itseäni, ehkä muuttamaan käsityksiäni ja korjaamaan minäkuvaani. Toki voin myös petkuttaa itseäni ja löytää sitä, mitä haluan löytää.</span></span></p><p><span style="font-size: medium;">Felski tarkastelee tunnistamista monelta kannalta mm.<i> Ibsenin Hedda Gableria</i> esimerkkinä käyttäen ja kertoo sitten omasta voimakkaasta kokemuksestaan <i>Hilary Mantelin</i> romaanin <i>An Experiment in Love</i> äärellä. Mantelin romaanin pienet, arkiset yksityiskohdat laukaisivat niin väkeviä muistoja kaukaa menneisyydestä, että kirjoittaja puhuu tapahtumasta <i>minuuden voimistumisena.</i></span></p><p><span style="font-size: medium;">Toisenlaisen tunnistamisen muodon hän nimeää <i>minuuden laajentumiseksi.</i> Silloin lukija löytää piirteitä itsestään hyvinkin etäisistä ja oudoista asioista. Esimerkkikirjailijaksi käy vaikkapa <i>Kafka</i>, jonka teosten hämmennyksen, turhautumisen ja ahdistuksen tunteet ovat useille lukijoille hyvinkin tunnistettavia.</span></p><p><span style="font-size: medium;"><br /></span></p><p><span style="font-size: medium;">LUMOUTUMISTA Felski ryhtyy käsittelemään ottamalla ensimmäiseksi esimerkikseen elokuvan <i>Kairon purppuraruusu, </i>jossa Mia Farrow´n esittämä henkilö uppoutuu suosikkifilmiinsä niin totaalisti, että elokuvasta tulee hänelle todellisempi kuin todellisuudesta. Jostain samansuuntaisesta on kyse, kun emme malta lopettaa lukemista, vaikka yöunet menisivät.</span></p><p><span style="font-size: medium;">Usein lumoutuminen yhdistetään nimenomaan populaariin elokuvaan ja kirjallisuuteen, Joidenkin mielestä tällainen esteettinen uppoutuminen on väheksyttävää eskapismia, toisista taas huumeen kaltaista mielihyvän hakua ja riippuvuutta, ja erityisesti sitä on pidetty naisille ominaisena. <i>Brechtin</i> mukaan lumoutuminen oli primitiivinen, epärationaalinen ja sokea reaktio, josta teatterin oli syytä tyyten irrottautua.</span></p><p><span style="font-size: medium;">Felski antaa ymmärtää, että lumoutumisen arveluttavuudesta ollaan kuitenkin perääntymässä. Halutaan eroon korkean taiteen ja matalan populaarikulttuurin jyrkästä erottelusta ja aletaan ymmärtää, että jonkinasteinen uppoutumisen ja itsensä unohtamisen kokemus kuuluu kaikkeen esteettiseen kokemiseen.</span></p><p><span style="font-size: medium;">Maailma voi hyvinkin olla arkinen ja lumoton, mutta ihmisen halu mysteerin äärelle ja lumoutumiseen on ja pysyy. Ei lumoutuva lukija ole arvostelukyvytön, vaikka onkin tunteidensa vallassa. Kyllä hän on tietoinen tilastaan ja sitä ympäröivästä todellisuudesta, väittää Felski. </span></p><p><span style="font-size: medium;">Niinpä <i>voimme</i> <i>estoitta myöntyä kokemaan esteettiseen kokemukseen liittyviä tunteita ja uppoutua taideteoksiin kaikin aistein, ruumiillisina olentoina.</i></span></p><p><span style="font-size: medium;"><br /></span></p><p><span style="font-size: medium;"><span>ENTÄ TIEDONVÄLITYS? Onko kaunokirjallisuudesta sellaiseen? Ja miten luotettavaan?</span></span></p><p><span style="font-size: medium;"><span>Kaunokirjallisuuden erityisen valheellisuuden Felski kiistää heti Tieto-luvun alkajaisiksi ja tukeutuu filosofi <i>Paul Ricœuriin.</i> Reaalimaailma on jo itsessään niin moninainen ja tulkinnanvarainen, ettei siitä ole totuuden mittariksi. On siis hyvinkin aiheellista tutkia, millaista sosiaalista tietoa kaunokirjallisuudella on tarjota.</span></span></p><p><span style="font-size: medium;"><span><span>Niinpä kirjoittaja näyttää mm. </span><span><i>Edith Whartonin</i> <i>Säätynsä uhri</i> -romaania eritellen, kuinka kirjallisuus voi ilmentää ihmisten kanssakäymistä ja erottelua sekä ylipäänsä yhteisön tapakulttuuria ja arvomaailmaa. </span></span><span>O</span><span>lennaista on, että kirjallisuus pystyy tarkastelemaan tilanteita sekä ulkoa että henkilöidensä sisältäpäin. <i>S</i></span><i>aamme tietoomme jotakin siitä, miltä tuntuu jonkin tietyn olemuksen sisällä, millaista on kokea maailma - - tietyn elämäntavan vesissä.</i></span></p><p><span style="font-size: medium;"><span>Erityisesti Felskiä kiinnostavat tekstit, jotka jotenkin kyseenalaistavat tai sotkevat sosiaalisen ympäristön oletuksia ja käytänteitä, tuttuutta. Se voi tapahtua vaikkapa poikkeavilla puhetavoilla, joista mieleeni tulee hyviä esimerkkejä suomalaisestakin kirjallisuudesta, m</span><span>utta kiinnostavia ovat myös kirjoittajan esittelemät käsitykset esinemaailmasta ja sen tarjoamista sosiaalisista viesteistä.</span></span></p><p><span style="font-size: medium;">Felskin<i> </i>ajatukset <i>Pablo Nerudan</i> rakkaudesta esineisiin pakottivat minut välittömästi Nerudan runojen äärelle. Felski kirjoittaa, kuinka tavarat eivät kerro vain kulutuksesta vaan arkiset esineet säilyttävät usein jälkineen ja hajuineen monenlaisia mielleyhtymiä ja muistoja ja<i> todistavat lukemattomista teoista ja kertomatta jääneestä historiasta.</i></span></p><p><span style="font-size: medium;">Lukekaapa vaikka Oodi esineille tai Oodi halkojen tuoksulle!</span></p><p><span style="font-size: medium;"><br /></span></p><p><span style="font-size: medium;"><span>SOKKI SAATTAA TUNTUA taidekokemuksena yhtä populaarilta kuin lumoutuminen, ja yhtä kevyesti se liitetään usein nykyaikaan.<i> </i>Hätkähdyttämisen, kauhistuttamisen ja sokeeraamisen historia alkaa kuitenkin jo antiikista, eikä ihmisen halu järkyttää ja tulla järkytetyksi ole miksikään muuttunut, vaikka moderni elämä tarjoaa sokeeraamiselle enemmän kanavia.</span></span></p><p><span style="font-size: medium;"><span>Ajan saatossa monet taidehistorian tyylisuunnat - dada, surrealismi, futurismi jne. - ovat tehneet parhaansa ihmisten järkyttämiseksi ja jäykiksi koettujen instituutioiden kaatamiseksi, ja sama kehitys jatkuu. Sokkivaikutukset menettävät kuitenkin nopeasti tehonsa ja jäävät siksi kohtalaisen lyhytaikaisiksi. </span></span></p><p><span style="font-size: medium;">Yksilöille sokkikokemukset voivat olla sitäkin merkitsevämpiä. Felskin esimerkit ja niiden erittely houkuttavat muistelemaan omia esteettisiä sokkikokemuksia ja miettimään niiden aiheuttamia erilaisia fyysisiä ja psyykkisiä reaktioita.</span></p><p><span style="font-size: medium;">Joudun punnitsemaan, missä määrin siedän vaikkapa väkivaltaa, kapinallisuutta, tekopyhyyttä, erilaisuutta, sekasortoa, hävitystä ja hyväksikäyttöä. Tarvitsenko tätä ravistelua, järkytystä, karmeutta ja inhoa? Vapauttaako se minut jostakin vai tekeekö se minusta entistä välinpitämättömämmän?</span></p><p><span style="font-size: medium;">Se ainakin on varmaa, kirjoittaa Rita Felski, että <i>niin kauan kuin huomaamme olevamme taipuvaisia välttelyyn, kiertoilmaisuihin ja kieltämiseen, niin kauan kuin kavahdamme kaikkea, mikä muistuttaa meitä ruumiillisesta ja kuolevaisesta olemassaolostamme, joka koostuu verestä, luusta ja kudoksista, sokki tulee löytämään paikkansa taiteessa.</i> </span></p>Raija Hakalahttp://www.blogger.com/profile/00915183073688329210noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-3702690297222966841.post-70963955064662178542024-03-12T02:26:00.000-07:002024-03-12T23:02:45.395-07:00Claire Keegan: Nämä pienet asiat ja Kasvatti <p><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEh-KUWuE6sF9Vm4tXbMStckLV8l6-e1LD8ZzW9ZdtiaBDBVCBcpuA75_OwIjHpa3lXk73aa62hR28f8YrEs_-aYFYYXDkpko9C7ULzYCJCa_ylbPPpAw_lEBOZedwOwDDoB54VgFVMXyy1U8R0qny7hWsfkZWl7faLdiW4bHidTMruXMvMr_jQcQ3Ec7m8/s2397/9789520461102_frontcover_final.jpg" style="clear: right; display: inline; float: right; margin-bottom: 1em; margin-left: 1em; text-align: center;"><img border="0" data-original-height="2397" data-original-width="1535" height="400" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEh-KUWuE6sF9Vm4tXbMStckLV8l6-e1LD8ZzW9ZdtiaBDBVCBcpuA75_OwIjHpa3lXk73aa62hR28f8YrEs_-aYFYYXDkpko9C7ULzYCJCa_ylbPPpAw_lEBOZedwOwDDoB54VgFVMXyy1U8R0qny7hWsfkZWl7faLdiW4bHidTMruXMvMr_jQcQ3Ec7m8/w256-h400/9789520461102_frontcover_final.jpg" width="256" /></a></p><p><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjNgstPvSJYJzQa7b7chiuOnczqUiJpz7mVLMuNEDQ3zwFTymoESPoxpFKTVLXkknyRP6FLyxdUxSnCjAiFWeo88YZWbM53nKhIVpQw6GJhLznLVm3AZKWkzAnbdghWdEX5C-PBrQZT1ca-nt_we2Ro0-uof5sbWxsicWLybEzW7otIQGE7IK9ofnVcWN8/s2397/9789520455088_frontcover_final.jpg" style="clear: left; display: inline; font-size: large; margin-bottom: 1em; margin-right: 1em; text-align: center;"><img border="0" data-original-height="2397" data-original-width="1535" height="400" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjNgstPvSJYJzQa7b7chiuOnczqUiJpz7mVLMuNEDQ3zwFTymoESPoxpFKTVLXkknyRP6FLyxdUxSnCjAiFWeo88YZWbM53nKhIVpQw6GJhLznLVm3AZKWkzAnbdghWdEX5C-PBrQZT1ca-nt_we2Ro0-uof5sbWxsicWLybEzW7otIQGE7IK9ofnVcWN8/w256-h400/9789520455088_frontcover_final.jpg" width="256" /></a></p> <p></p><p><b style="font-size: xx-large;">Kaksi kaunista pienoisromaania Irlannista </b></p><p><br /></p><p><span style="font-size: medium;">Claire Keegan: Nämä pienet asiat (Small Things Like These, 2021). Suom. Kristiina Rikman. Tammi 2023. 116 s.</span></p><p><span style="font-size: medium;">Claire Keegan: Kasvatti (Foster, 2010). Suom. Kristiina Rikman. Tammi 2024. 83 s.</span></p><p><span style="font-size: medium;"><br /></span></p><p><span style="font-size: medium;"><span>Irlantilainen kirjailija <i>Claire Keegan</i> (s. 1968) tuli minulle tutuksi ensin elokuvan kautta. </span><span>Keeganin maanmies </span><i>Colm Bairéad</i><span> on ohjannut hänen <i>Kasvatti</i>-romaanistaan pääosin iirinkielisen elokuvan nimellä </span><i>Hiljainen tyttö. </i>Se<span> palkittiin</span><span> Berliinin elokuvajuhl</span><span>i</span><span>lla 2022 ja sai hyvän vastaanoton myös Suomessa.</span></span></p><p><span style="font-size: medium;"><span>Hauska sattuma oli, että kun innostuneena vastikään suomennetusta <i>Kasvatista </i>tartuin viime vuonna suomeksi ilmestyneeseen <i>Nämä pienet asiat</i> -romaaniin, selvisi, että siitäkin on jo elokuva. </span><span>Filmin on romaanin alkuperäisellä nimellä ohjannut belgialainen</span><span> </span><i>Tim Mielants, </i><span>ja</span><span> se esitettiin Berliinin elokuvajuhlilla aivan äskettäin.</span></span></p><p><span style="font-size: medium;">Ymmärrän hyvin molempien romaanien filmatisoinnin. Tarinat ovat itsessään selkeitä ja etenevät suoraviivaisesti. Tapahtumista löytyy sopivasti jännitettä, aikaväli on lyhyt ja henkilöitä rajallinen määrä. Haaste on se, kuinka ilmaista ohi virtaavin kuvin Keeganin hienojen pikku romaanien oleellisin piirre eli mitä jää arkipuuhien ja dialogin taakse.</span></p><p><br /></p><p><span style="font-size: medium;"><i>NÄMÄ PIENET ASIAT </i> -romaanissa eletään syksyä vuonna 1985. Lounaisirlantilainen pikkukaupunki New Ross hytisee kylmyydessä ja sateessa, ja ajat ovat muutenkin ankeat. Politiikassa kuohuu, tehtaat sulkevat oviaan, köyhyys lisääntyy, ja nuoriso muuttaa muualle.</span></p><p><span style="font-size: medium;">Romaanin päähenkilö nelikymppinen hiili- ja puutavarakauppias Bill Furlog ei kuitenkaan valita vaan paiskii töitä tyynenä ja alaisistaan huolehtien. Myös kotona vaimon ja viiden tyttären kanssa elämä sujuu hyvin, ja joulua valmistellaan entiseen tapaan touhukkaasti.</span></p><p><span style="font-size: medium;">Ilmassa on silti jotain hankalaa ja painostavaa, eikä se johdu vain nälkäisten mustien varisten parveilusta. Alituisesti samanlaisina toistuvat pitkät ja raskaat päivät alkavat mietityttää Furlogia. <i>Mitä hyötyä kaikesta oli? Jos asiat eivät muutu milloinkaan tai niistä ei kehkeydy jotain, jotain uutta - - mitä mieltä elämässä oli?</i></span></p><p><span style="font-size: medium;"><span>Miten kiltti, tavallinen hiilikauppias pystyy ratkaisemaan mielessään pyörivät suuret eksistentiaaliset kysymykset? Eikö riitä, että huolehtii perheestään, käyttäytyy säällisesti ja </span><span><i>tasapainottelee antamisen ja ottamisen kanssa niin että tuli toimeen yhtä lailla muiden kuin omiensa parissa?</i></span></span></p><p><span style="font-size: medium;"><br /></span></p><p><span style="font-size: medium;">KEEGANIN PIENI ROMAANI näyttää, ettei se riitä. Yhteiskunnalliset epäkohdat ja aito ihmisyys vaativat aktiivisempia toimia. Furlogille tulee tilaisuus koetella arvojaan ja uskallustaan, kun hän toimittaessaan hiililastia paikalliseen luostariin törmää siellä kaltoin kohdeltuun nuoreen tyttöön, jonka kohtalo olisi aikanaan hyvinkin voinut osua hänen omalle äidilleen.</span></p><p><span style="font-size: medium;">Vaikka romaani on fiktiota, kirjassa kuvatut Magdalena-pesulat ovat faktaa. Katolisten nunnien vuosina 1922-1996 ylläpitämiin pesuloihin suljettiin tuhansia "langenneita" naisia ja heidän tyttäriään pakkotyönomaisiin oloihin vuosikausiksi.</span></p><p><span style="font-size: medium;">Ympäristö tiesi tilanteen mutta ei uskaltanut tai halunnut asettua vastustamaan kirkkoa ja nunnia. Näin tapahtuu myös romaanissa. Jopa Furlogin vaimo on tiukasti sitä mieltä, että <i>jos elämässä haluaa menestyä, täytyy osata sulkea silmänsä tietyiltä asioilta.</i></span></p><p><span style="font-size: medium;">Romaanin pääväittämä on Furlogin äärimmäisen yksinkertainen mutta kirkas oivallus: <i>Oliko elämässä mitään mieltä, jollei auttanut kanssaihmisiään? </i>Niin läheltä voi löytää elämälleen merkitystä, jos vain on rohkeutta toimia moraalisesti oikein.</span></p><p><span style="font-size: medium;"><span><br /></span></span></p><p><span style="font-size: medium;"><span>AUTTAMISESTA ON LÄHTÖJÄÄN KYSE myös </span><i>Kasvatti</i><span>-romaanissa</span><i>. </i><span>Köyhän monilapsisen perheen tytär toimitetaan kesäksi lapsettoman sukulaispariskunnan maatilalle, kun perheeseen on tulossa jälleen uusi suu ruokittavaksi. Autetuksi ei kesän aikana kuitenkaan tule vain arka, huonosti kohdeltu tyttö vaan myös suruunsa sulkeutunut isäntäpariskunta John ja Edna Kinsella. </span></span></p><p><span style="font-size: medium;"><span>Tarina etenee tytön minäkerrontana. Tyttö havainnoi tapahtumia, ihmisiä ja miljöitä, niin kuin voi kuvitella vetäytyvän ja tarkkailemaan tottuneen lapsen tekevän. Elämä uudessa ympäristössä vaikuttaa vieraalta mutta selkeältä. </span>Huolehtivassa, hyväksyvässä ja ystävällisessä ilmapiirissä tyttö vapautuu jännityksestään, ja arkiset puuhat isäntäväen kanssa vahvistavat hänen itsetuntoaan.</span></p><p><span style="font-size: medium;">Pidän Keeganin tavasta kirjoittaa pienistä asioista merkityksellisiä. John Kinsellan ja tytön lähentyminen näkyy mm. miehen lapsesta käyttämien nimitysten muutoksissa: lapsonen, tyttönen, pikkulikka, neiti Pitkäsääri, Petal. Ja kun Edna Kinsella antaa tytön isälle kotiin vietäväksi raparpereja, Keegan pystyy muutamalla rivillä loihtimaan arkisesta hetkestä kohtauksen, joka paljastaa heti henkilöiden perusluonteen: </span></p><p><i><span style="font-size: medium;">Isä ottaa nipun häneltä, mutta näyttää siltä kuin pitelisi vauvaa sylissään. Raparperin varsi putoaa lattialle ja sitten toinen. Isä odottaa että Edna nostaa ne. Edna odottaa isän tekevän niin. Kumpikaan ei anna periksi. Lopulta Kinsella kumartuu poimimaan raparperit. "Kas tässä", hän sanoo.</span></i></p><p><span style="font-size: medium;">Vaikka molemmissa romaaneissa on myös vahvoja naisia, etualalle nousevat isät ja tytöt.</span></p><p><span style="font-size: medium;"><span></span><span>Kinsella ja Furlog ovat selvästi sukulaissieluja, jäyhiä mutta hyväntahtoisia. He kaihtavat yhteenottoja mutta antavat kyllä tiukan paikan tullen ymmärtää, mitä ajattelevat. Furlogin mielipide <i>J</i></span><i>os haluaa saada ihmisistä parhaan irti, heitä täytyy kohdella hyvin</i><span> pätee molempiin ja olisi käypä ohje laajemminkin.</span></span></p><p><span style="font-size: medium;"><span><br /></span></span></p><p><span style="font-size: medium;"><span>KESÄSTÄ TALOSSA, JOSSA kasvattiäiti Ednan mukaan <i>ei ole</i></span><span><i> salaisuuksia eikä m</i></span><span><i>itään hävettävää, </i>on tulossa tytön lyhyen elämän parhain, kunnes uteliaat ja pahansuovat ulkopuoliset horjuttavat hänen luottamustaan Kinselloihin ja samalla koko pienen perheen haurasta onnea. </span></span></p><p><span style="font-size: medium;"><span>Yhteiskunnallisella tasollaan myös <i>Kasvatti</i> kuvaa sosiaalista eriarvoisuutta, sen syitä, seurauksia ja vaikutuksia ihmisten käyttäytymiseen. Keskeisintä on kuitenkin se, mitä tapahtuu henkilöiden sisällä eli romaanin psykologisella tasolla.</span></span></p><p><span style="font-size: medium;"><span><span>Nuoren Petal-tytön vaikeudet päästää irti surkeista kotioloista</span></span><span> ja välinpitämättömistä vanhemmista ja kiintyä kiltteihin kasvatusvanhempiin on riipaisevaa luettavaa, ja päähenkilön jokainen pieni askel kohti oikeanlaista lapsen elämää tuntuu liikuttavan hyvältä.</span></span></p><p><span style="font-size: medium;"><span><i>Iso kuu valaisee pihaa, näyttää tietä kujalle ja sieltä tielle. Kinsella ottaa minun käteni omaansa. Ja heti kun hän tekee niin, tajuan että oma isäni ei ole ikinä kävellyt kanssani käsi kädessä, ja jokin minussa toivoo, että Kinsella päästäisi irti, jotten tuntisi näin. Tuntuu pahalta, mutta kävellessämme eteenpäin alan tottua, enkä välitä kotielämän ja tämän elämän eroista.</i> </span></span></p><p><span style="font-size: medium;">Vaikka näkökulma on tytön, myös kasvattivanhempien mielenliikkeet käyvät hyvin ilmi. Niinpä heistä tulee lukijalle yhtä läheisiä kuin tytöstä ja heidän kohtalostaan lukee samanlaisella myötätunnolla kuin heidän holhottinsa vaiheista. </span></p><p><span style="font-size: medium;"><span><br /></span></span></p><p><span style="font-size: medium;"><span><span>KEEGANIN KERRONNAN TARKKUUTTA, hienovaraisuutta ja sävyjen kirjoa voi vain hämmästellä. </span></span><span>Nautin kovasti kirjailija tavasta jättää asioita auki ja selittämättä. Tapahtumat ja ympäristöt ovat kyllä realistisia, mutta niissä tai niiden yksityiskohdissa on aina jotain arvoituksellista ja vihjeellistä. </span></span></p><p><span style="font-size: medium;">Erityisesti ihailen näiden taidokkaiden pikku romaanien lopetusten huikeaa kliimaksia ja monitulkintaisuutta. Voit itse kuvitella, mitä seuraavaksi tapahtuu. Onko loppu onnellinen, katastrofi vai jotain siltä väliltä? Ja keiden kannalta mikäkin?</span></p><p><span style="font-size: medium;"><span>Minä toki toivoin ja uskoin Furlogin tavoin </span><i>höperössä sydämessäni, </i><i>että kaikki järjestyisi.</i></span></p><p><span style="font-size: medium;"></span></p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><table align="center" cellpadding="0" cellspacing="0" class="tr-caption-container" style="margin-left: auto; margin-right: auto;"><tbody><tr><td style="text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEj92nWUTsJ4qm4MKcZAGivxWufVI-SfuxLi_4EDdY1o0cX3rcQcutdcrh5U9teMEAtj5petMQw1qdZm-8bIc7wpSquOHSAKNfm0x_bsjz4CsE4s7y_dNms6ZTZ6BCqAGzUV1l7OPOYeRbtqJOD22xuFv4htMjjZF02C65_xKdZxIavPlnNVBVFm4W6GFNg/s256/Keegan_Claire_thumb.jpg" style="margin-left: auto; margin-right: auto;"><img border="0" data-original-height="255" data-original-width="256" height="255" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEj92nWUTsJ4qm4MKcZAGivxWufVI-SfuxLi_4EDdY1o0cX3rcQcutdcrh5U9teMEAtj5petMQw1qdZm-8bIc7wpSquOHSAKNfm0x_bsjz4CsE4s7y_dNms6ZTZ6BCqAGzUV1l7OPOYeRbtqJOD22xuFv4htMjjZF02C65_xKdZxIavPlnNVBVFm4W6GFNg/s1600/Keegan_Claire_thumb.jpg" width="256" /></a></td></tr><tr><td class="tr-caption" style="text-align: center;">Claire Keegan. Kuva: Philippe Matsas/Opale.photo</td></tr></tbody></table><span style="font-size: medium;"><br /><br /></span></div><span style="font-size: medium;"><br /><i><br /></i></span><p></p>Raija Hakalahttp://www.blogger.com/profile/00915183073688329210noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-3702690297222966841.post-4027142601861166022024-03-06T01:16:00.000-08:002024-03-06T01:18:56.939-08:00Harry Salmenniemi: Sydänhämärä <p> </p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhA6UV3vg0HJBKMqFsXObg3fKFXIqCbvOBlomPds_ZgaBumMMUPDHvRtnLuN1d5R1Ru0aGHlw4JV12zEEZj3_N3t-kr51jGgMCRUmngCKStnd6O_JEXkE3EP4a6k0WYKSlkQHnuirowZOFiKhyMseiiSXeVny0nmOjW5bUhIRkhSJJA92Ldqf9J1FyjbT8/s2550/Sydanhamara.jpg" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="2550" data-original-width="1594" height="640" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhA6UV3vg0HJBKMqFsXObg3fKFXIqCbvOBlomPds_ZgaBumMMUPDHvRtnLuN1d5R1Ru0aGHlw4JV12zEEZj3_N3t-kr51jGgMCRUmngCKStnd6O_JEXkE3EP4a6k0WYKSlkQHnuirowZOFiKhyMseiiSXeVny0nmOjW5bUhIRkhSJJA92Ldqf9J1FyjbT8/w400-h640/Sydanhamara.jpg" width="400" /></a></div><br /><p></p><p><span style="font-size: x-large;"><b>Kun merkitystä on vain vain selviytymisellä ja rakastamisella </b></span></p><p><br /></p><p><span style="font-size: medium;">Harry Salmenniemi: Sydänhämärä. Siltala 2024. 215 s.</span></p><p><span style="font-size: medium;"><br /></span></p><p><span style="font-size: medium;"><i>Olen hereillä. Heräsin siihen, että sierain vihelsi. Minun ei tarvitse valvoa. Kaikki ovat unessa. Voin mennä nukkumaan vaikka heti. Ja kuitenkin olen hereillä. Joel hengittää rauhallisesti, samoin Maria. Vauvan hengitystä en kuule. Silti vauva hengittää. Meillä ei ole mitään hätää. Ei mitään hätää, ja aina hieman hätää.</i></span></p><p><i><span style="font-size: medium;"><br /></span></i></p><p><span style="font-size: medium;"><i>Harry Salmenniemi</i><span> (s. 1983) jatkaa autofiktion hengessä myös toisessa romaanissaan </span><i>Sydänhämärä. </i><span>Romaani kertoo pienen perheen elämää rajusti ravistelevasta vuodenvaihteesta niin intensiivisesti ja tunteisiin käyvästi, että sen kertojan hätä ja huoli tarttuvat lukijaankin.</span></span></p><p><span style="font-size: medium;">Perheessä odotetaan piakkoin tapahtuvaa toisen lapsen syntymää, kun kaksi- ja puolivuotias esikoinen Joel sairastuu diabetekseen ja joutuu sairaalaan. Vanhemmat ovat äkkiä aivan uudessa tilanteessa. Isä asettuu sairaalaan poikansa kanssa, että äiti voisi hiukan levätä, mutta kohta äitikin on siellä synnyttämässä.</span></p><p><span style="font-size: medium;">Kerronta etenee kahdessa aikatasossa. Toisessa vauva on jo kuukauden ikäinen ja ollaan kaikki kotona. Hätä on helpottanut, mutta huoli ja väsymys eivät ota laantuakseen. Edelleen kertoja tuntee olevansa jotain muuta kuin oma itsensä. <i>Olen kaaoksen konduktööri tai kapellimestari. - - järjestäjä, turvamies ja sylissäpitäjä.</i></span></p><p><span style="font-size: medium;"><span></span><span>Vaikka hän voisi esikoisensa verensokerinmittausten välissä öisin hetken aikaa nukkua, siitä ei tule mitään. Uni <i>siirtyilee ja pakenee. Se sulaa juuri silloin kun olen saamassa sitä kiinni. Se lakkaa tulemasta luokse. Se lupaa ja lupaa, mutta ei saavu.</i> On vain oltava hiljaa hämärässä ja odotettava aamua.</span></span></p><p><span style="font-size: medium;"><br /></span></p><p><span style="font-size: medium;">KUN ON TOTTUNUT SIIHEN, että tunteisiinsa keskittyvät ja niitä purkavat avoimesti lähinnä naiset, tuntuu hyvältä lukea välillä miehen ja isän puhuvan voinnistaan, vaikka mielessäni käväiseekin hieman sarkastinen ajatus vasta synnyttäneen vaimon yöunista.</span></p><p><span style="font-size: medium;"><span>Väsymystäkin hankalampi tuntemus kertojalle on kuitenkin maailman ja elämän ylivoimaisuus. Tunneherkkä isä yrittää taistella sitä vastaan, niin kuin perinteinen miehen malli vaatii. O</span>n pidettävä ohjat käsissä, hallittava muuttuvia, kaoottisia tilanteita ja huolehdittava perheen selviämisestä ja hyvinvoinnista. <i>Ei ole mitään hätää kulta. Isi pitää huolen. Isi on tässä ihan lähellä.</i></span></p><p><span style="font-size: medium;">Kertoja toistelee sanojaan ja tekemisiään kuin loitsua saadakseen tapahtumiin järjestystä, mutta ymmärtää, ettei oikeastaan osaa eikä voi tehdä juuri mitään. Ajatuksetkin kääntyvät hetkessä ylösalaisin.</span></p><p><span style="font-size: medium;"><span>En muista aikoihin lukeneeni yhtä sydäntä särkevää, äärimmäisen tarkkaa ja tunnistettavan todellista </span><span>kuvausta vanhemman hädästä ja avuttomuudesta oman lapsen sairastuttua vakavasti:</span></span></p><p><span style="font-size: medium;"><i>Minun tukenani on vain Joel, johon en voi tukeutua. Minun tukenani on vain isän rooli, johon minun täytyy jotenkin ahtautua. Siitä ei ole mitään hyötyä. Minun pitää tehdä juuri niin kuin pitää tehdä, niin hyvin kuin osaan, enkä voi paljon muuta.</i></span></p><p><span style="font-size: medium;"><i><br /></i></span></p><p><span style="font-size: medium;">SAIRAALAYMPÄRISTÖSSÄ KAIKKI ON vierasta ja käsittämätöntä. Sairaalassa kertoja suhde ulkomaailmaan katkeaa. Se, että kaupungissa kaikki jatkuu entisellään, tuntuu kummalliselta. Lisäksi kertoja on sairaalassakin ulkopuolinen ja omillaan vain lapsensa kanssa.</span></p><p><span style="font-size: medium;">Sisä- ja ulkopuolisuus ovat esillä myös romaanin näkökulmavaihdoksissa. Vaikka minäkerronta on vallitseva, tämän tästä minä onkin hän ja päähenkilön toimia tarkastellaan ulkopuolelta. Vaihdokset tapahtuvat miltei huomaamatta, mutta ne tuovat tekstiin eloa ja liikkuvuutta. Ei olla jumissa, vaikka isästä siltä tuntuisi.</span></p><p><span style="font-size: medium;">Välillä kerronta tuo mieleen kirjailijan lyyrikkotaustan, mutta silti pysytään arkisissa tosiasioissa. Realismia on mielestäni sekin, että suuri sairaalakompleksi hoitoineen ja hoitajineen vaikuttaa kertojasta välillä enemmän surrealistiselta kuin oikealta.</span></p><p><span style="font-size: medium;"><span>Isä kuitenkin arvostaa henkilöstön työtä ja tekee kuten käsketään, vaikka lapsen itku ja kärsimys ottavat koville. Vain yksi hoitajista osoittautuu hankalaksi ja saa kuulla kunniansa. </span><span>Kohtauksessa on koomisia piirteitä. Löytyy sentään joku, jolle voi syystä kiukutella ja johon voi käyttää miehistä käskyvaltaansa.</span></span></p><p><span style="font-size: medium;"><span>Lapsensa kanssa isä on pohjattoman kärsivällinen ja tekee kaikkensa, jotta tämä tuntisi olonsa turvalliseksi. </span><span>Luen isän ja pikku Joelin dialogeja hymyssä suin ja pala kurkussa, niin lapsellisia, tosia, liikuttavia ja rakastettavia nuo iso ja pieni olento ovat tuossa sylikkäin ja käsi kädessä.</span></span></p><p><span style="font-size: medium;"><br /></span></p><p><span style="font-size: medium;">LAPSEN SAIRASTUESSA kaikki muu tuntuu toisarvoiselta. Merkitystä on vain jaksamisella ja rakastamisella.</span></p><p><span style="font-size: medium;">Erityisen naurettavalta isästä tuntuu hänen kirjailijantyönsä. <i>Kirjoittaminen näivettää elämää. Elämä pakenee kirjoista, jotka eivät mahda elämälle mitään. </i>Ainoita lukukelpoisia ovat klassikkodekkarit, joissa sentään on kunnon juoni ja rakenne, kun elämästä sellaiset puuttuvat kokonaan.</span></p><p><span style="font-size: medium;">Elämä keskittyy nyt kaikkiin niihin askareisiin ja yksityiskohtiin, joiden myötä arki jatkuu. Vaipanvaihdosta ja pyllynpesusta tulee tippaletkussa olevan lapsen kanssa lähes ylpeilyn aihe, ja linssikeiton valmistus on kaikkine vaiheineen tarkkaa kuin kirurgin työ.</span></p><p><span style="font-size: medium;"><span>Kun pahin on ohitettu, kirjoittaminen alkaa taas vetää puoleensa. Kertoja pitää sen kuitenkin vähän häpeissään omana tietonaan. </span><span>Onko hän muuttunut tai oppinut jotain? Sitäkin on vielä turhan aikaista miettiä.</span><i> Olen kokenut liikaa, ja nyt en tahdo muuta kuin olla. </i></span><span style="font-size: medium;">Tärkeintä on, että saa olla osa perhettään, <i>kokonaisuutta, verkkoa, seittiä.</i></span></p><p><span style="font-size: medium;"><span>Mieleeni tule<i> Juha Itkosen </i>viimevuotinen<i> Teoriani perheestä</i> -teos. Itkonen tiivistää ajatuksensa perheestä ja lapsista kymmeneksi napakaksi teesiksi. </span>Harry Salmenniemen <i>Sydänhämärän </i>"teesit" ovat pehmeämmin muotoiltuja, mutta sisältö on samansuuntainen ja yhtä velvoittava:</span></p><p><i><span style="font-size: medium;">Lapset ovat niin ihania, etten tiedä mitä tehdä. Olen onnellinen: minun täytyy kestää tämä onni. Täytyy kestää onnen hataruus ja vähäinen tasapaino. Täytyy pitää huolta lapsista, rakkaudesta, yhteisestä ajasta. Ruoasta, keittiöstä, insuliinista, lavuaarista ja palovaroittimesta.</span></i></p><p><span style="font-size: medium;">Paluu tavalliseen on aluillaan, ja se on ihan parasta.</span></p><p></p><table align="center" cellpadding="0" cellspacing="0" class="tr-caption-container" style="margin-left: auto; margin-right: auto;"><tbody><tr><td style="text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjSqdTj2LlrQHmAVQMVIow6jZ3wQlh1MtRvj5P7i_kKDMz8ZubPWfzTif_q25RZkuXm7I9_xRnZiZp_ej2nNRZeifrmJuWXbBIV9uKO_PfSNvHF9Iv8NiVtcu8tMTINTYkDE_C2_RESeNx9OlVHsNET0_011yOH-ayist7Q29p50RXtFJUacoTDCkqKaAM/s2560/harry_salmenniemi_Mikko_Va%CC%88ha%CC%88niitty-0100-scaled.jpg" style="margin-left: auto; margin-right: auto;"><span style="font-size: medium;"><img border="0" data-original-height="2560" data-original-width="1708" height="320" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjSqdTj2LlrQHmAVQMVIow6jZ3wQlh1MtRvj5P7i_kKDMz8ZubPWfzTif_q25RZkuXm7I9_xRnZiZp_ej2nNRZeifrmJuWXbBIV9uKO_PfSNvHF9Iv8NiVtcu8tMTINTYkDE_C2_RESeNx9OlVHsNET0_011yOH-ayist7Q29p50RXtFJUacoTDCkqKaAM/s320/harry_salmenniemi_Mikko_Va%CC%88ha%CC%88niitty-0100-scaled.jpg" width="214" /></span></a></td></tr><tr><td class="tr-caption" style="text-align: center;"><span style="font-size: medium;">Harry Salmenniemi. Kuva: Mikko Vähäniitty</span></td></tr></tbody></table><span style="font-size: medium;"><br /></span><i style="font-size: large;"><br /></i><p></p>Raija Hakalahttp://www.blogger.com/profile/00915183073688329210noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-3702690297222966841.post-76794134472042921002024-02-29T00:38:00.000-08:002024-02-29T00:38:48.871-08:00Karolina Ramqvist: Leipää ja maitoa <p> </p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEiZSmx8_SmJjtMrpMMPC35-0yWaaea-rGcpv670uAqBr52E12J5iFN6CnaBG6GflV69nQAhfzogyH2XBApjYWLBBpTk4OXdLFeIna3aF6GKGRlRxZnIjc85GA9wl-YaJn_8JJGcbYk32pDsqK7oD564xE1oiycLlulARqeC-8y24YOA5PfaHR2nQFHfiL8/s960/b2f929b4-c649-4386-8c9c-17a57631e20c-w_960_h_960.jpg" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="960" data-original-width="628" height="640" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEiZSmx8_SmJjtMrpMMPC35-0yWaaea-rGcpv670uAqBr52E12J5iFN6CnaBG6GflV69nQAhfzogyH2XBApjYWLBBpTk4OXdLFeIna3aF6GKGRlRxZnIjc85GA9wl-YaJn_8JJGcbYk32pDsqK7oD564xE1oiycLlulARqeC-8y24YOA5PfaHR2nQFHfiL8/w418-h640/b2f929b4-c649-4386-8c9c-17a57631e20c-w_960_h_960.jpg" width="418" /></a></div><br /><p></p><p><span style="font-size: x-large;"><b>Riisivanukas ja totuuden hetki </b></span></p><p><span style="font-size: medium;"><br /></span></p><p><span style="font-size: medium;">Karolina Ramqvist: Leipää ja maitoa (Bröd och mjölk, 2022). Suom. Laura Kulmala. Gummerus 2024. 267 s.</span></p><p><span style="font-size: medium;"><br /></span></p><p><span style="font-size: medium;"><i>Ruskistunut pinta oli kuin ohut nahka pehmeän sisuksen päällä. Se halkesi, kun työnsin veitsen vanukkaaseen. Leikkasin ensin tyttärelleni ja sitten itselleni. Nappasin haarukallani oitis pikku palasen ja työnsin sen suuhuni. Tyttäreni katseli minua, kun aloin syödä, ja tunsin riisivanukkaan haalean lämmön leviävän sisälleni.</i></span></p><p><span style="font-size: medium;"><i><br /></i></span></p><p><span style="font-size: medium;"><i>Karolina Ramqvistin </i><span>(s. 1976) muistelmateoksen </span><i>Leipää ja maitoa</i><span> minäkertoja asuu tyttärensä kanssa kahden. Tytär on päiväkodissa, ja kertoja on päättänyt valmistaa hänelle isovanhempiensa herkkuruokaa riisivanukasta. Kertoja kuvittelee, miten ihastunut tytär on yllätyksestä, mutta kun tyttö ei suostu edes maistamaan vanukasta, äiti menettää malttinsa ja ruokailusta tuleekin katastrofi. </span></span></p><p><span style="font-size: medium;">Samantyyppisiä kohtauksia on varmasti näytelty jokaisessa lapsiperheessä. Ramqvistin muistelmassa kuvattu tapahtuma on kuitenkin käänteentekevä. Se herättää kertojan tiedostamaan, millainen rooli ruualla on ollut koko hänen siihenastisen elämänsä ajan.</span></p><p><span style="font-size: medium;">Ramqvistin teos rakentuu kokonaan ruuan, sen laiton ja syömisen varaan. Mutta vaikka syömisestä puhutaan kirjassa joka sivulla, en lainkaan pitkästy. Kertojan ruokamuistot panevat minutkin muistelemaan omiani, ja samalla kertojan ruokasuhteessa piilevä jännite paisuu kuin liinan alla oleva taikina. </span></p><p><span style="font-size: medium;"><br /></span></p><p><span style="font-size: medium;">TARINALLISUUDESSAAN <i>LEIPÄÄ JA MAITOA </i>muistuttaa<i> </i>romaania, vaikka se on luokiteltu muistelmaksi. Se tarkastelee äitejä ja tyttäriä neljässä sukupolvessa, mutta siinä määrin kertoja keskittyy omaan lapsuuteensa ja kasvuunsa, että juuri tuota pientä tyttöä voi hyvin pitää kirjan päähenkilönä. Tärkeimmiksi sivuhenkilöiksi nousevat hänen mummunsa, yksinhuoltajaäitinsä ja toisessa maassa asuva, vieraaksi jäänyt isänsä.</span></p><p><span style="font-size: medium;">Kertojan vanhin ruokamuisto mandariinien ylensyönnistä on heti selkeä vihje jonkinlaisista ongelmista. Sen kuitenkin unohtaa, kun kertoja alkaa muistella mummunsa keittiöaskareita ja paistoksia. Kuvaukset ovat niin lämpimiä ja vahvan aistimellisia, että tuntuu, kuin tytön elämä olisi pelkkää pullantuoksuista idylliä.</span></p><p><span style="font-size: medium;">Kirjailija näyttää, kuinka suhtautumisemme ruokaan ja syömiseen on aina hyvin emotionaalista. Lapsuudessaan puutetta kärsineelle mummulle ruuan laittaminen ja tarjoaminen on tapa osoittaa rakkautta, ja onnellisimmillaan hän on nähdessään ruuan maistuvan. Kokemuksesta tiedän isoäitien käyttäytyvän edelleen samantapaisesti. Lastenlasten vierailuista tehdään muistiin painuvia hetkiä vakioherkkuja tarjoilemalla.</span></p><p><span style="font-size: medium;">Kertojan kiireiselle äidille syöminen on asia, joka on vain jotenkin hoidettava. Suuri valkoinen ruokapöytä on kaikkea muuta kuin kodikas, kun sen ääressä istuu aamupalalla pieni vaitonainen ihminen, mutta pahinta on, kun tiskipöydälle ilmestyy joskus iltapäivällä lautasellinen sokeroituja lettuja. Se tietää tytölle pelottavaa iltaa yksin ja ikävässä.</span></p><p><span style="font-size: medium;">Opettaako äiti tietämättään lapsensa lohduttautumaan ruualla? Näinkö me kaikki toimimme, kun yritämme liennyttää lapsen mielipahaa ja/tai omaa syyllisyyttämme? Onko se oikein vai väärin, järkevää vai peräti vaarallista? Joudun miettimään omaakin käytöstäni.</span></p><p><span style="font-size: medium;"><br /></span></p><p><span style="font-size: medium;">ISÄN LUONA TILANNE on toisenlainen mutta yhtä hankala. Isän hienossa kodissa epävarma tytär tekee kaikkensa ollakseen moitteeton ja hyväksytty. <i>Söin niin varovasti kuin pystyin, koska en halunnut tiputtaa ruokaa syliini enkä saada tahroja suupieliini. Pyyhin vähän väliä suuni lautasliinan kulmaan ja laskin aterimet silloin tällöin lautaselle ja lepuutin käsiäni sylissä. </i>Lopulta tyttö on niin jännittynyt, että oksentaa.</span></p><p><span style="font-size: medium;">Syömisestä voi siis tehdä ongelmallisen myös pelko vääränlaisesta käyttäytymisestä. Silloin ei pysty nauttimaan edes mieliruuistaan. Pahinta kuitenkin on, jos pelkonsa vuoksi vetäytyy kokonaan julkisesta ja/tai seurassa syömisestä ja syö sitten suruunsa yksin ahmimalla.</span></p><p><span style="font-size: medium;">Muistojensa myötä Ramqvist pääsee tarkastelemaan luontevasti hyvin monenlaisia kulttuurisia ruokaan ja ruokailuun liittyviä sääntöjä ja oletuksia, hyödyllisiä ja hyödyttömiä tai peräti hankalia.</span></p><p><span style="font-size: medium;">Vaikka kirjassa ei kukaan varsinaisesti hienostele tarjoiluillaan, välistä aistin äärimmäisen tarkoissa raaka-aineiden, valmistuksen ja kattauksen kuvauksissa jonkinlaista koketeerausta. Ymmärrän, että esteettisyys ja maistuvuus ovat emännän tapa osoittaa ruokailijoille arvostustaan ja välittämistään, mutta onkohan mukana aina ripaus myös inhimillistä tarvetta olla pidetty ja saada kehuja. </span></p><p><span><span style="font-size: medium;">Myöhemmin kertoja miettii itsekin ruokasuhteensa mutkikkuutta:<i> Ruoka merkitsi minulle lukemattomia asioita. Fyysisellä nälällä oli osansa, mutta jonkin muun nälkä ja tarve oli sitäkin suurempi. Olin tottunut täyttämään kaikki tarpeeni ruoalla, ja syömisen vaikutukset olivat tunkeutuneet jo niin syvälle, etten enää hahmottanut mistä oikeastaan oli kyse.</i></span></span></p><p><span><span style="font-size: medium;"><i><br /></i></span></span></p><p><span><span style="font-size: medium;"><i>LEIPÄÄ JA MAITOA</i> on sikäli merkillinen kirja, että toisaalta se vie mukanaan maku- ja tunnemaailmaansa niin, ettet huomaakaan. Toisaalta harhauduin vähän väliä miettimään omaa ruokasuhdettani ja makumuistojani ja pohtimaan nykypäivän ruokakulttuuria.</span></span></p><p><span><span style="font-size: medium;">Kirjailijan kuvaukset lapsuusvuosiensa yksinäisyydestä ja peloista ja niiden ruualla kesyttämisen yrityksistä ovat liikuttavia. Samalla mietin, millaisia ovat lasten ruokapöydät tämän päivän Suomessa. Entä millaista on elää nuoruuttaan nykyisten kauneusihanteiden, eettisten vaatimusten ja rajattoman ruokamainonnan ristivedossa? </span></span></p><p><span><span style="font-size: medium;">Tulee ikävä äitiä. Hänen punaruutuista esiliinaansa, uunissa kypsytettyä, rapeakuorista ruis-puolukkapuuroa, omatekoisia kaalikääryleitä ja muusia ja jo käytävällä vastaan leyhähtävää munkkirasvan tuoksua, lasteni sokerisia sormia ja suupieliä. Saa syödä niin monta kuin jaksaa. Loput pakataan mukaan.</span></span></p><p><span style="font-size: medium;">Karolina Ramqvist tekee ruuasta taidetta kuin Michelin-tähdellä palkittu keittiömestari. Tarjolla on sopivassa suhteessa suolaista ja makeaa, kirpeää ja samettisen pehmeää. Bon appétit!</span></p><p></p><table align="center" cellpadding="0" cellspacing="0" class="tr-caption-container" style="margin-left: auto; margin-right: auto;"><tbody><tr><td style="text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgvGob0UZ21Cu5PVxwvdylnHxp5SJQrPMfLhIFhgyZxtnkue2iy_XE62wyTzz_Kib6_igh_fa521NQwUGeJnsmM_8V6A9QFIH8O4Ps-vrFBwjOhSJAYq3gjnV3RSzYOVwGrawIfYkog1LgnRaVPMHobDkOsVGryE_u-vkzRU4bmL86lQD7jEXnN1awSpWM/s960/c008b2cf-4ec9-4236-b500-9222d3e3eb3c-w_960_h_960.jpg" style="margin-left: auto; margin-right: auto;"><span style="font-size: medium;"><img border="0" data-original-height="960" data-original-width="720" height="320" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgvGob0UZ21Cu5PVxwvdylnHxp5SJQrPMfLhIFhgyZxtnkue2iy_XE62wyTzz_Kib6_igh_fa521NQwUGeJnsmM_8V6A9QFIH8O4Ps-vrFBwjOhSJAYq3gjnV3RSzYOVwGrawIfYkog1LgnRaVPMHobDkOsVGryE_u-vkzRU4bmL86lQD7jEXnN1awSpWM/s320/c008b2cf-4ec9-4236-b500-9222d3e3eb3c-w_960_h_960.jpg" width="240" /></span></a></td></tr><tr><td class="tr-caption" style="text-align: center;"><span style="font-size: medium;">Karolina Ramqvist. Kuva: Thron Ullberg</span></td></tr></tbody></table><span style="font-size: medium;"><br /></span><span style="font-size: medium;"><br /></span><p></p>Raija Hakalahttp://www.blogger.com/profile/00915183073688329210noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-3702690297222966841.post-42540739703009778312024-02-15T06:50:00.000-08:002024-02-15T09:55:03.334-08:00Juha Seppälä: Rintalaa lukiessa <div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEg1coWd-aUOhNof8JR_zWLRLBn6aQIXgnH5INO5dnQCrVycHp8rBTKJn4gUqrBiNexMde946d5OWj3vqLPS2z0s0CD-EsjeisNu0L7iCNVB5Pgu91P4R9wKUVtPXJVyuB5UitcLOp5T_7CE43XIQIMHanxlg-_jotijvDu0pEu966ROvfa6oTIrXnD1yOo/s2539/Rintalaa-lukiessa.jpg" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="2539" data-original-width="1594" height="640" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEg1coWd-aUOhNof8JR_zWLRLBn6aQIXgnH5INO5dnQCrVycHp8rBTKJn4gUqrBiNexMde946d5OWj3vqLPS2z0s0CD-EsjeisNu0L7iCNVB5Pgu91P4R9wKUVtPXJVyuB5UitcLOp5T_7CE43XIQIMHanxlg-_jotijvDu0pEu966ROvfa6oTIrXnD1yOo/w402-h640/Rintalaa-lukiessa.jpg" width="402" /></a></div><br /><div><br /></div><div><span style="font-size: x-large;"><b><i>Mistä hän puhuu? </i>- Juha Seppälä Paavo Rintalan tuotannon äärellä </b></span></div><div><span style="font-size: x-large;"><b><br /></b></span></div><div><span style="font-size: medium;">Juha Seppälä: Rintalaa lukiessa. Siltala 2024. 188 s.</span></div><div><span style="font-size: medium;"><br /></span></div><div><span style="font-size: medium;"><br /></span></div><div><span style="font-size: medium;"><i>Hänellä on hirvittävän laaja ja epätasainen tuotanto. Vähän väliä - -[hän] saarnaa, vie kertojalta suunvuoron, käyttäytyy huonosti. Hän on vanhakantainen, raamatullinen ja keskiaikainen kirjailija. Hän puhuu perheyhteydestä, köyhyydestä, yksinkertaisesta elämästä ja Jumalasta. Hän puhuu kauneudesta. Hän tavoittelee kosketusta pyhään. Mistä hän puhuu?</i></span></div><div><span style="font-size: medium;"><br /></span></div><div><span style="font-size: medium;"><br /></span></div><div><span style="font-size: medium;"><i>Juha Seppälä</i> (s.1956) kertoo tuoreessa esseekirjassaan <i>Rintalaa lukiessa</i> kiinnostuneensa <i>Paavo Rintalasta</i> (1930-1999) jo opiskeluaikanaan. 1980-luvulla kirjailijat aloittivat yhteydenpidon, joka kesti Rintalan kuolemaan saakka. Ikäero oli suuri, mutta kirjailijat olivat samanhenkisiä ja arvostus oli molemminpuolista.</span></div><div><span style="font-size: medium;"><br /></span></div><div><span style="font-size: medium;">Alkusanoissaan Seppälä luonnehtii teostaan väljän esseistiseksi, ei tieteelliseksi. Rintalan henkilöhistoriaa tulee esiin vain sen verran, kuin hänen fiktiivisistä teoksistaan, kirjeistään ja puhelinkeskusteluistaan on sitä luettavissa.</span></div><div><span style="font-size: medium;"><br /></span></div><div><span style="font-size: medium;"><span>Osa Seppälän esseekirjan teksteistä on jo aiemmin julkaistu eri yhteyksissä. Niinpä muutama niistä ei kiinnity kokonaisuuteen ihan saumattomasti. Mutta kiinnostavia ne ovat</span><span> ja laajentavat teoksen tarjoamaa kuvaa kirjailijasta, jonka sanottavaa soisi tämänkin päivän lukijoiden kuuntelevan.</span></span></div><div><span style="font-size: medium;"><br /></span></div><div><span style="font-size: medium;"><br /></span></div><div><span style="font-size: medium;"><i>KUN PUHUU RINTALASTA, on puhuttava Jumalasta</i>, kirjoittaa Seppälä ja tarkentaa: Rintalalle ja hänen kaltaisilleen uskonnollisuus on sitä, että ihminen on tietämätön ja yksin tyhjyytensä ja vierautensa tilassa mutta kaikesta huolimatta <i>ryskyttää pimeän ovella.</i></span></div><div><span style="font-size: medium;"><br /></span></div><div><span style="font-size: medium;">Juuri tuosta pimeän ovella ryskyttämisestä tuntuu olevan Rintalan tuotannossa koko ajan kyse. Kirkko, kristillisyys ja henkilökohtainen Jumala-suhde eivät Rintalaa kiinnosta, mutta kristillisyydestä kumpuavaa traditiota hän kuljettaa mukanaan koko kirjailijanuransa ajan, ja hänen tuotantonsa pohjavirtana on Seppälän mukaan jatkuva kaipaus irrationaaliin, näkymättömään todellisuuteen.</span></div><div><span style="font-size: medium;"><br /></span></div><div><span style="font-size: medium;">Erilaiset messiaaniset hahmot ovat Rintalan tuotannon vakiohenkilöitä. Itsensä kanssa kilvoittelijoista kiinnostavimmaksi Seppälä nostaa <i>Sissiluutnantin </i>(1963) Erkki Takalan, <i>Camus'n Sivullisen</i> suomalaisen vastineen.</span></div><div><span style="font-size: medium;"><br /></span></div><div><span style="font-size: medium;">Saattaa olla äkikseltään yllättävää, että Seppälä luonnehtii ilmestyessään sotakirjana luettua ja moraalittomaksi julistettua <i>Sissiluutnanttia</i> sakraaliksi kirjaksi ja vertaa sen kaukopartiomiehiä myyttisyydessään <i>haltiaolentoihin</i>. Mutta kun Seppälän todistelujen jälkeen lukee romaanin pitkästä aikaa uudestaan, huomaa päivityksen olevan paikallaan.</span></div><div><span style="font-size: medium;"><br /></span></div><div><span style="font-size: medium;">Seppälä tiivistää: <i>Todellinen taistelu käydään Takalan sisällä Jumalan ja Perkeleen välillä. Takala yrittää säilyttää sielunsa puhtauden uhraamatta sitä valheellisiksi kokemiensa ulkokohtaisten, ideologisten tarkoitusperien hyväksi. (Siinä tiivistyy elämän ajaton, keskeinen dilemma.)</i> Ja siinä vaikuttaa olevan Rintalan elämän ja työn pääteema.</span></div><div><span style="font-size: medium;"><br /></span></div><div><span style="font-size: medium;"><br /></span></div><div><span style="font-size: medium;">KUN PUHUU RINTALASTA, on puhuttava myös isästä ja "isästä". Isäkysymys on Seppälän esseekirjan toinen näkyvä teema, tai paremminkin edellisen alateema.</span></div><div><span style="font-size: medium;"><br /></span></div><div><span style="font-size: medium;">Rintala menetti talvisodassa isänsä ja kotinsa, ja menetysten aiheuttamat yksinäisyys ja ahdistus ovat olleet olennainen osa Rintalan kirjailijuutta. Seppälä osoittaa kirjailijan henkilöhahmojenkin olevan yksi toisensa jälkeen isättömiä.</span></div><div><span style="font-size: medium;"><br /></span></div><div><span style="font-size: medium;">Rintalan symbolikielessä "isä" kuitenkin edustaa Seppälän mukaan myös jotain tuonpuoleista ja koskemattomissa olevaa ulottuvuutta, ja jonkinlaista isän ideaalia Rintala itsekin kertoo tavoitelleensa mm. <i>Sodan ja rauhan äänissä </i>(1967). Rintalan toiminta Rauhanpuolustajissa lienee liitettävissä samaan pyrkimykseen, vaikka tuo vaihe päättyikin pettymykseen.</span></div><div><span style="font-size: medium;"><br /></span></div><div><span style="font-size: medium;"><span>Seppälän mukaan oma isyys ja lapset olivat Rintalalle selvästi tärkeitä. </span><i>Vilho Lammen</i> <span>taiteilijakohtaloon nojaavasta </span><i>Jumala on kauneus</i> <span>-romaanista (1959) kirjoittaessaan Seppälä huomauttaa romaanin päähenkilön ja kirjailijan henkisestä sukulaisuudesta, joka näkyi mm. suhtautumisessa lapsiin:</span></span></div><div><span style="font-size: medium;"><br /></span></div><div><span style="font-size: medium;"><i>Myös Rintalalle lapsuus on merkinnyt välitöntä ja puhdasta mieltämistä, pilaantumattomuutta, jota aikuisuuden kokemukset tai sosiaaliset tottumukset eivät ole ehtineet liata. </i>Luen:<span> jotain menetettyä mutta silti edelleen tavoiteltavaa, ehyttä, vilpitöntä, aitoa ja tutulta tuntuvaa kuin <i>paistinperunoiden tuoksu</i> tai esseistille itselleen mummolan leipien lämpö ja kuoren miellyttävä karheus.</span></span></div><div><span style="font-size: medium;"><br /></span></div><div><span style="font-size: medium;">Seppälä ja Rintala komppaavat toisiaan: merkityksellisin löytyy arjesta, yksikertaisista asioista ja tavallisten esineiden kauneudesta, kyvystä havaita ne ja tehdä niistä taidetta.</span></div><div><span style="font-size: medium;"><br /></span></div><div><span style="font-size: medium;"><br /></span></div><div><span style="font-size: medium;">VAIKKA SEPPÄLÄN ESSEETEOKSESSA on vain vajaat kaksisataa sivua, siinä on runsaasti sulateltavaa. Aiheiden ja teemojen lisäksi kirjoittaja tarkastelee Rintalan tuotannossa tapahtuneita muoto- ja tyylimuutoksia.</span></div><div><span style="font-size: medium;"><br /></span></div><div><span style="font-size: medium;">Kun kirjailija vaihtoi mm. <i>Pojat</i>-romaanissaan (1958) toteuttamansa perinteisen kerronnan 1960-luvun lopussa dokumentaariseksi/puolidokumentaariseksi, muistan vaikuttuneeni erityisesti <i>Leningradin kohtalosinfoniasta</i> (1968). Jälkeenpäin tuo uudenlaiseksi Rintalaksi mieltämäni vaihe osoittautui kuitenkin vain väliasemaksi matkalla viimeisen kauden teoksiin, joista itseäni puhuttelivat erityisesti <i>Minä, Grünewald</i> (1990) ja <i>Aika ja uni</i> (1993). </span></div><div><span style="font-size: medium;"><br /></span></div><div><span style="font-size: medium;">Rintalan viimeisen kauden teoksista Seppälä puhuu nimellä intertekstuaalinen proosa. Siinä Rintala <i>risteyttää kirjallisia henkilöitä - yhtä lailla kirjailijoita kuin heidän luomiaan fiktiivisiä ihmishahmoja, aikatasoja ja miljöitä </i>niin, että kirjallisuudentutkijatkin olivat ihmeissään.</span></div><div><span style="font-size: medium;"><br /></span></div><div><span style="font-size: medium;"><i>Hän sulauttaa itsensä ja henkilöhistoriansa osaksi fiktiivistä historiaa ja fiktioiden todellisuutta. </i>Hän on yhtä aikaa monta ja koko ajan läsnä - ja samalla irti sietämättömäksi kokemastaan nykytodellisuudesta. Näin Seppälä Rintalaa tulkitsee.</span></div><div><span style="font-size: medium;"><br /></span></div><div><span style="font-size: medium;"><br /></span></div><div><span style="font-size: medium;"><span>SEPPÄLÄ KIRJOITTAA KIRJAILIJAYSTÄVÄSTÄÄN ja hänen tuotannostaan rehellisen tuntuisesti. Hän tunnistaa ja tunnustaa Rintalan tuotannon heikkoudet ja vahvuudet ja pyrkii ennen kaikkea ymmärtämään kohdettaan. </span><span>Kirjasta huokuu yhteenkuuluvuus ja myötämieli, mutta teoksen loppuun asti, viimeisiä yhteydenpitoja myöten, esseisti pysyy tyynen asiallisena. </span></span></div><div><span style="font-size: medium;"><br /></span></div><div><span style="font-size: medium;"><i>Rintalaa lukiessa </i>herättää ja hämmentää. Innostuin tarjolla olevista tiedoista ja näkemyksistä. Samalla hämmennyin siitä, miten pinnallisesti ja ymmärtämättä olen Rintalan teoksia vuosien saatossa lukenut. Rintalan elämänmittaisesta kamppailusta lukiessaan joutuu katsomaan taakseen mutta myös ympärilleen.</span></div><div><span style="font-size: medium;"><br /></span></div><div><span style="font-size: medium;">Seppälän <i>Rintalaa lukiessa</i> panee miettimään, mitä kirjallisuudelta sopisi tänäkin päivänä odottaa ja mitä siltä voi parhaimmillaan saada.</span></div><div><span style="font-size: medium;"><br /></span></div><div><table align="center" cellpadding="0" cellspacing="0" class="tr-caption-container" style="margin-left: auto; margin-right: auto;"><tbody><tr><td style="text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhgesQMh7KucfoM8VPzZnZ2KqkiHATxzKi9nZSbLDskvM3nLg-oRyAVePt7A6KVp6UjWnFQMsLw5_piHDtYY5dHKiS4sIaZ5WGe2-L41Z5SltzHFUsV3kU_UW1bTjnjrlzWvIQHj-bopR_Oc2X18ou6vv92dnbzndOTMtdslV9fj3MyZz9_hYr7-c1Ef6E/s1181/juha-seppala-pressi-1.jpg" style="margin-left: auto; margin-right: auto;"><span style="font-size: medium;"><img border="0" data-original-height="1181" data-original-width="787" height="320" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhgesQMh7KucfoM8VPzZnZ2KqkiHATxzKi9nZSbLDskvM3nLg-oRyAVePt7A6KVp6UjWnFQMsLw5_piHDtYY5dHKiS4sIaZ5WGe2-L41Z5SltzHFUsV3kU_UW1bTjnjrlzWvIQHj-bopR_Oc2X18ou6vv92dnbzndOTMtdslV9fj3MyZz9_hYr7-c1Ef6E/s320/juha-seppala-pressi-1.jpg" width="213" /></span></a></td></tr><tr><td class="tr-caption" style="text-align: center;"><span style="font-size: medium;">Juha Seppälä. Kuva: Laura Malmivaara</span></td></tr></tbody></table><span style="font-size: medium;"><br /></span><span style="font-size: medium;"><br /></span></div>Raija Hakalahttp://www.blogger.com/profile/00915183073688329210noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-3702690297222966841.post-72552191214010670162024-02-06T05:16:00.000-08:002024-02-06T05:25:06.329-08:00Markku Envall: Rajan kahta puolta <p> </p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEiJW3jn9ReNH_cMYQeHd3i8iJp7gvT9sMQBYBgjzTk9zlFaYgFtPRxHjledZb5o2jrglzygAthgXLV0EKCDJD78n698bRAFfMQiq968KozXxbpF8fa2kc7nUXTCgCf_wd0rpGq575uy7zfJ7oyRn586YxyDvRiQXOwtNFR2Z_VWN5Tw47Aib8NOZ4CPwjE/s2421/9789510497524_frontcover_final_original.jpg" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="2421" data-original-width="1476" height="640" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEiJW3jn9ReNH_cMYQeHd3i8iJp7gvT9sMQBYBgjzTk9zlFaYgFtPRxHjledZb5o2jrglzygAthgXLV0EKCDJD78n698bRAFfMQiq968KozXxbpF8fa2kc7nUXTCgCf_wd0rpGq575uy7zfJ7oyRn586YxyDvRiQXOwtNFR2Z_VWN5Tw47Aib8NOZ4CPwjE/w390-h640/9789510497524_frontcover_final_original.jpg" width="390" /></a></div><br /><p></p><p><span style="font-size: x-large;"><b>Miltä omakehu haisee </b><b>ja muita ihmisenkokoisia kysymyksiä </b></span></p><p><span style="font-size: large;"><br /></span></p><p><span style="font-size: medium;">Markku Envall: Rajan kahta puolta ja muita esseitä. WSOY 2024. 232 s.</span></p><p><span style="font-size: medium;"><br /></span></p><p><span style="font-size: medium;"><i>Markku Envallin </i>(s. 1944) aforismit ja esseet ovat aina olleet mieluista luettavaani. <i>Rajan kahta puolta </i>on Envallin kymmenes esseekokoelma, ja nautin siitä kuin vanhan tutun seurasta. Melkein kuulen puhujan, kun hän tarinoi aluksi kirjallisuusaiheista ja sitten erilaisista elämäämme kuuluvista ilmiöistä.</span></p><p><span style="font-size: medium;">Kevyt alkupala kirjallisuutta käsitteleviin esseisiin on <i>Tuoli ja lamppu. </i>Siinä kirjoittaja tarkastelee ensin lukemisnautintoon vaikuttavia ulkoisia tekijöitä ja sitten itse lukemiseen liittyviä ilmiöitä.</span></p><p><span style="font-size: medium;"><span>Lukemisen <i>kuninkuuslaji </i>on tietysti painetun kirjan lukeminen. </span><span>Siihen verrattuna lehdenluku on kuin kävisi </span><i>ruotsinlaivan buffetissa, jossa maistelee haarukan ja lusikan kärjellisen jokaisesta vadista ja kulhosta. </i><span>Kirjoittaja tähdentää, että lehtijutuilla on kyllä tehtävänsä ja arvonsa, mutta ne vaihtuvat ja unohtuvat nopeasti.</span></span></p><p><span style="font-size: medium;">Hyvä romaani tempaa mukaansa, ja mielikirja tai -kirjailija ja klassikkoteos pitävät otteessaan paljon pitempään kuin lukemisen ajan. Envall aloittaa todistelunsa <i>Shakespearen Timon</i> <i>Ateenalaisesta </i>ja jatkaa siitä <i>Daniel Defoen, Joseph Conradin</i> ja<i> Graham Greenen</i> kautta <i>Ian</i> <i>McEwaniin. Juhanin Ahon Juhaa </i>käsittelevästä esseestä irtoaa kokoelman otsikko, ja lyriikkamme klassikoista mukaan pääsee <i>Aaro Hellaakoski</i>.</span></p><p><span style="font-size: medium;"><br /></span></p><p><span style="font-size: medium;"><span><span>ESSEET OVAT NOIN KYMMENSIVUISIA, ja kirjoittaja keskittyy</span></span><span> niissä yhteen teemaan tai aiheeseen. Kirjailijat</span><span> eivät ole ihan tätä päivää, mutta onnistunut essee tarjoaa vanhastakin jotain kiinnostavaa.</span></span></p><p><span style="font-size: medium;"><span>Joseph Conradin tuotantoon vain suppeasti ja kauan sitten tutustuneena olen uuden havainnon äärellä, kun Envall yhdistää kirjailijan käsitykset ihmisluonnosta "meri hyvä - maa paha" -dualismiin. Yksinoloa käsittelevää esseetä </span><i>Eristys </i><span>luen huvittuneena: mitä kaikkea kirjallisuudentutkija kaivaakaan esiin Robinson Crusoen rantahiekasta löytämästä jalanjäljestä!</span></span></p><p><span style="font-size: medium;">Osaava esseisti virittää lukijalleen ansan, jota on mahdoton kiertää. Kun Envall esittelee Greenin tuotannosta kestosuosikkinsa <i>Hiljainen amerikkalainen, </i>olen valmis tarttumaan romaaniin, vaikka luulin saaneeni jo tarpeeksi sotakirjoista, ja kirjoittajan eritellessä McEwanin teosta <i>Lapsen oikeus </i>kadun tosissani vuosien takaista tyhmyyttäni ohittaa romaani muka liian kokeellisena.</span></p><p><span style="font-size: medium;">Kuolematematiikalla on Envallin kokoelmassa näkyvä osuus, ja miksei olisi jo kirjoittajan ikävuosia ajatellen. Kirjan osastot päättyvät esseisiin <i>Kuolema ennen kuolemaa I </i>ja<i> II</i>, joista edellisessä Envall tarkastelee Aaro Hellaakosken kuolema-aiheisia runoja ja jälkimmäisessä kuolemaa vanhenemisen päätepisteenä.</span></p><p><span style="font-size: medium;">Hellaakosken kuolemarunoissa Envallia kiinnostavat erityisesti niiden sisältämät onnen ja kiitollisuuden välähdykset. Vaikka luonnontieteilijä Hellaakoskelle ihminen on osa luontoa, muusta luomakunnasta ihminen eroaa suhtautumisessaan kuolemaan. Vain<i> </i></span><span style="font-size: medium;">ihmisellä on halu ja kyky hapuilla katoavaisuutensa taakse - ja kiittää. Mutta ketä/mitä ja mistä? </span></p><p><span style="font-size: medium;">Hyvä lyyrikko ja hyvä esseisti pakottavat myös lukijansa aivotyöhön. </span></p><p><span style="font-size: medium;"><br /></span></p><p><span style="font-size: medium;"><span>KIRJAN TOISEN OSAN AIHEET ovat abstraktimpia: <i>Häpeä, Syyllisyys, Kiitos, Kauneus, Laiskuus, Vapaus, Vanhuus. </i>Pohdiskelua kuitenkin keventävät ja havainnollistavat esseistin henkilökohtaiset muistot ja kokemukset.</span><span> </span></span></p><p><span style="font-size: medium;"><span>Lyhyet otsikot ovat kuin lähtölaukaus aiheen monenkirjavaan tarkasteluun. Esseessä <i>Kiitos </i>kirjoittaja lähtee liikkeelle kouluaikaisesta anekdootista, pohjustaa aihetta kieliopillisesti ja kristillisesti, </span><span>laajentaa sitä kiitollisuuteen ja kiittämättömyyteen ja </span><span>poimii vielä aineistoa antiikista, kansanperinteestä ja kirjallisuudesta. Vasta sitten syvennytään toden teolla pohtimaan kiitoksen ja kiitollisuuden olemusta.</span></span></p><p><span style="font-size: medium;"><span><span>Niinpä esseen loppuun päästyäni olenkin täysin vakuuttunut siitä, että</span><i> kiitos on tarkan paikan sana</i><span>. Ei sen kanssa pidä löysäillä.</span><i> </i>E</span><span>ikä muutenkaan kielenkäytön kanssa.</span></span></p><p><span style="font-size: medium;">Aforismien asiantuntijana Envall hallitsee tehokkaan sanankäytön, ja se näkyy myös esseissä:</span></p><p><span style="font-size: medium;"><i>Laiskuus on työnteon vastatila, johon voi lunastaa oikeuden työn velvollisuuden kautta. Se on kauneuden, hartauden ja rakkauden kaltainen asiaintila, sekin edellyttää vastakohtansa. Jos kaikki on työtä, ei mikään ole. Jos kaikki on kaunista, ei mikään ole.</i></span></p><p><span style="font-size: medium;"><span>Lukijaystävällisiä esseistä tulee tiiviiden ja väljempien tekstiosuuksien vuorottelulla. Välillä keskityn tiukasti puhujan johtopäätöksiin, välillä eläydyn hänen kokemuksiinsa, ja niitä myöten päädyn usein omillekin teilleni.</span><i> </i></span></p><p><span style="font-size: medium;"><br /></span></p><p><span style="font-size: medium;"><span>KOKOELMASSA ON TOKI myös vähemmän kiinnostavia esseitä. Mutta vaikka joku teksteistä tuntuu arkipäiväiseltä ja joku toinen sopii huonosti kirjan tematiikkaan, kokonaisuudessaan </span><i>Rajan</i><span> </span><i>kahta puolta</i><span> on kovasti makuuni.</span></span></p><p><span style="font-size: medium;">Pidän Envallin salavihkaisesta ironiasta, kun hän vaikkapa esseessä <i>Vanhuus</i> kirjoittaa:<i> Vanhuudessa ilot eivät lopu mutta pienenevät. </i><i>Se ei paljon haittaa, koska pienet voivat tuntua suurilta. </i>Mutta nautin myös hänen nykyilmiöihin kohdistuvasta avoimesta kritiikistään ja kielikuvistaan.</span></p><p><span style="font-size: medium;">Esimerkiksi omakehusta esseisti kirjoittaa:<i> Omakehu on palautettu kunniaan, nyt jokaisen on osattava "promota" itseään. - - Nykykulttuurissa elää rinnan vaatimattomuuden vanha ihanne ja kerskunnan uusi pakko. Omakehu haisee edelleen, mutta on kasvava joukko tilanteita, joissa se haisee parfyymeilta.</i></span></p><p><span style="font-size: medium;">Ikä antaa perspektiiviä ja auttaa hyväksymään ihmisen osan ja ajatusten vähäpätöisyyden ajan jatkumolla. Esseisti ei kuitenkaan anna sen estää häntä jatkamasta työtään tyynenä ja kiitollisena niin kauan, kuin se on mahdollista. Toistaiseksi on - ja lukija on tyytyväinen. </span></p><table align="center" cellpadding="0" cellspacing="0" class="tr-caption-container" style="margin-left: auto; margin-right: auto;"><tbody><tr><td style="text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgVBuSSULr5Ng3Y1D3W_FjUM946Uny9HlsSLnHEsQMfhgqo3dbJhhPpEeBwVYG5r9JSBIjuCBXhJDdwBZIxS9kaEit6X0T2RxSDzXFySA0ii28p_Pzw_r5GbMIyo_CTdUJaLpCpH7h55KYXhRA94KCTfsZeOb2blBYswOAlDDWs8W3nUMtFw5MP74ZALqw/s300/Envall_Markku01-1-200x300.jpg" style="margin-left: auto; margin-right: auto;"><span style="font-size: medium;"><img border="0" data-original-height="300" data-original-width="200" height="300" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgVBuSSULr5Ng3Y1D3W_FjUM946Uny9HlsSLnHEsQMfhgqo3dbJhhPpEeBwVYG5r9JSBIjuCBXhJDdwBZIxS9kaEit6X0T2RxSDzXFySA0ii28p_Pzw_r5GbMIyo_CTdUJaLpCpH7h55KYXhRA94KCTfsZeOb2blBYswOAlDDWs8W3nUMtFw5MP74ZALqw/s1600/Envall_Markku01-1-200x300.jpg" width="200" /></span></a></td></tr><tr><td class="tr-caption" style="text-align: center;"><span style="font-size: medium;">Markku Envall. Kuva: Pertti Nisonen</span></td></tr></tbody></table><span style="font-size: medium;"><br /></span><p><br /></p>Raija Hakalahttp://www.blogger.com/profile/00915183073688329210noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-3702690297222966841.post-80763599859608902302024-01-30T01:50:00.000-08:002024-01-30T01:52:02.936-08:00Anneli Jordahl: Karhunkaatajan tyttäret <p><br /></p><br /><p></p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgTfKbueVtK2N3WMHZKw7-tJIltGLyAqYMtbJswTmu1WTI7LYCHkKaWFUKcozjl4839X-8Rp2olPs3u5_YWT_Vm1y-C6wKmX2EKIlIQfN_RM9L1_KijuDh6jkJpaRQD6femt9gzzpkxJsbyLNbm95QHzOAdJE9QHThUDac3ee9eR-ISiRKS1XKcnITcn3k/s2610/9789510499405_frontcover_final.jpg" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="2610" data-original-width="1654" height="640" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgTfKbueVtK2N3WMHZKw7-tJIltGLyAqYMtbJswTmu1WTI7LYCHkKaWFUKcozjl4839X-8Rp2olPs3u5_YWT_Vm1y-C6wKmX2EKIlIQfN_RM9L1_KijuDh6jkJpaRQD6femt9gzzpkxJsbyLNbm95QHzOAdJE9QHThUDac3ee9eR-ISiRKS1XKcnITcn3k/w406-h640/9789510499405_frontcover_final.jpg" width="406" /></a></div><br /><p><b style="font-size: xx-large;">Nyt panevat ranttaliksi seitsemän siskosta </b></p><p><span style="font-size: medium;"><br /></span></p><p><span style="font-size: medium;">Anneli Jordahl: Karhunkaatajan tyttäret (Björnjägarens döttrar, 2022). Suom. Jaana Nikula. Johnny Kniga, 2023. 398 s.</span></p><p><span style="font-size: medium;"><br /></span></p><p><span style="font-size: medium;"><i>Tämä maailma on aika tunkio-kasa, vaan ei muuta. Hiiteen lukkarit ja papit, lukukinkerit ja kirjat ja nimismiehet paperi-pakkoineen! Mailman kiusan-henkiä kaikki! </i>uhoaa Juhani, eikä kestä kauankaan, kun Tuomas, Aapo, Simeoni, Timo, Lauri ja Eero ovat hänen kanssaan samaa mieltä ja Jukolan takkutukkainen seitsikko on matkalla kohti Impivaaran vapautta ja Ilvesjärven rauhaa.</span></p><p><span style="font-size: medium;"><span>Vaan entäpä, jos nuo <i>Aleksis Kiven</i> metsäläiset olisivatkin nuoria naisia? S</span><span>uomi-faniksi tunnustautunut ruotsalaiskirjailija <i>Anneli Jordahl </i>(s. 1960) innostui Kiven <i>Seitsemästä veljeksestä </i>siinä määrin, että päätti kokeilla</span><span>, miten luonnistuu seitsemältä siskokselta elämä yhteiskunnan ulottumattomissa ja korven armoilla.</span></span></p><p><span style="font-size: medium;">Ruotsissa Jordahlin <i>Karhunkaatajan tyttäret </i>on otettu vastaan innostuneesti, enkä ihmettele, siinä määrin originellilta tarina varmaan tuntuu naapurimaan lukijasta. Suomalaiselle Kiven veljesten seikkailut ovat niin tuttuja, että <i>Karhunkaatajan tyttäriä</i> on mahdoton lukea niistä erillään, ja se tekee romaanin vastaanotosta erilaisen. </span></p><p><br /></p><p><span style="font-size: medium;">JORDAHLIN ROMAANI TAPAHTUU NYKYAJASSA. Paikkoja ei erikseen mainita, mutta jossain pohjoisessa rajan pinnassa nämä punatukkaiset sisarukset elelevät, ensin kotitalossaan ja sitten metsässä. Lopulta joudutaan myös kaupunkiin, vaikka loppujen lopuksi sinne asettuu vain yksi seitsikosta.</span></p><p><span style="font-size: medium;">Romaani mukailee varsinkin alkupuolella sangen uskollisesti <i>Seitsemää veljestä. </i>Kertoja asettuu selvästi näkyville, puhuttelee lukijaa ja esittelee sisarukset: esikoinen Johanna, kaksoset Tanja ja Auni, Sini, toiset kaksoset Tiina ja Laura ja nuorin Elina. Siskojen olemuksessakin on paljolti tuttua veljeksiltä.</span></p><p><span style="font-size: medium;">Isäänsä Heikkiä, kuuluisaa karhunkaatajaa, tytöt ihailevat kuin Jumalaa ja opettelevat halukkaasti hänen tarjoilemiaan eloonjäämistaitoja. Sen sijaan äiti Louhi ei saa heitä kotitöihin, ei edes klapeilla hakkaamalla. Äidin kovat otteet kasvattavat entisestään tyttöjen äitikaunaa ja isäihailua.</span></p><p><span style="font-size: medium;">Kun isä sitten kuolee karhupainissa ja äitikin löytyy kohta hengettömänä puolukkamättäältä, tytöt ovat ihmeissään. Talonpito on rappiolla, lukeminen ei kiinnosta, ja ympäristö pitää pilkkanaan. Parasta muuttaa metsään, taivaltaa isän erämaamökille ja alkaa elää ihan omilla ehdoillaan, kaukana kavalasta maailmasta. </span></p><p><span style="font-size: medium;">Jordahl onnistuu mielestäni hyvin yhdistämään <i>Seitsemän veljeksen</i> juoniainesta ja henkilö- ja ympäristökuvausta moderniin elämänmenoon. Ei siitä mitään realismia synny, mutta sehän ei ole tarkoituskaan. Tärkeintä on hyvä tarina.</span></p><p><span style="font-size: medium;"><br /></span></p><p><span style="font-size: medium;">ON HAUSKA LUKEA, miten karhunkaatajan tyttäriltä käy aakkosten opettelu ja kuinka Jordahl hoitelee tyttöjen väkivaltaisen yhteenoton "Toukolan poikien" kanssa. Elinan ja Sinin kaupunkireissu on jälkipuintia myöten hurjaa luettavaa, ja Sinin "saapasnahkatorniseikkailu" saa Jordahlin romaanissa todella omaperäisen toteutuksen.</span></p><p><span style="font-size: medium;">Sisarusten arkitouhun kuvauksissa tehoja syö välistä kovin samanlaisena jatkuva remeltäminen, mutta kerronta rauhoittuu, kun kirjailija antaa tilaa luontohavainnoille ja siskosten henkilökohtaisille ajatuksille. Samalla päästään tekemään eroa tyttöjen luonteiden välille ja kiinni romaanin pääteemoihin. </span></p><p><span style="font-size: medium;">Mikä sisaruksia oikein riivaa? Miksi he mekkaloivat ja tappelevat, nauttivat rivouksista ja rajojen rikkomisesta, polttavat ketjussa ja juovat ja naivat ilman minkäänlaisia estoja?</span></p><p><span style="font-size: medium;"><i>Seitsemässä veljeksessä</i> kertoja viittaa poikien sopimatonta käytöstä arvioidessaan isän suuntaan. Isän sanotaan vähät välittäneen talonpidosta ja opettaneen poikansakin arvostamaan pelkästään metsämiehen elämää. Poikien vartuttua yksin jääneen äidin on mahdoton saada heitä enää kuriin ja järjestykseen.</span></p><p><span style="font-size: medium;">Sama pätee karhunkaatajan tyttäriin. Mutta haastattelussaan (HS 6.11.2023) kirjailija tähdentää halunneensa kuvata myös naisvihaa ja sen seurauksia.</span></p><p><span style="font-size: medium;"><span>Isä on koulinut tyttäristään ihailijoitaan ja seuraajiaan pienestä pitäen. Hän haluaa heidän elävän kuin kaltaisensa miehet, muista piittaamatta, omillaan ja sankareina. </span><i>Muistakaa, että olette sotureita, </i><span>on isä opettanut ja varoittanut navettatöistä ja rinnoissa riippuvista mukuloista. Ämmämäisyyksistä.</span></span></p><p><span style="font-size: medium;"><span>Käyttäytymisen tasolla machoilu sisaruksilta onnistuukin. Mutta kun luonto puuttuu peliin useammalta suunnalta ja toden teolla, roolista ei ole pelastajaksi. Tosiasiat ratkaisevat. Isä-Heikin opit ja valtakunta alkavat hapertua, ja samalla kun äiti saa osakseen ymmärtämystä ja myötätuntoa, kirjailija pääsee hienovaraisesti muistuttamaan kirjoitetun sanan mahdista ja merkityksestä.</span></span></p><p><span style="font-size: medium;"><span><br /></span></span></p><p><span style="font-size: medium;">INNOITTAJANSA TAVOIN <i>Karhunkaatajan tyttäretkin </i>on kehityskertomus ja samalla värikäs esimerkki ryhmädynamiikasta, vai pitäisikö sanoa jengi-ilmiöstä.</span></p><p><span style="font-size: medium;"><span>Tyttöjengillä on selvä yhteinen tavoite, sillä on johtaja, säännöt ja ryhmän sisäiset roolinsa. Se tietää tarvitsevansa yhteishenkeä ja lujittaa sitä paitsi peittoamalla vastustajansa, juhlimalla ja rymyämällä keskenään. Mutta sillä on myös ristiriitansa, ja</span> vaikka nämä metsäsiskot näyttäytyvät ulkopuolisille yhtenäisenä joukkona, tyttöparvessa on heikot lenkkinsä jo romaanin alkuvaiheissa.</span></p><p><span style="font-size: medium;"><span>Laura vetäytyy monesti erilleen jo lapsena. H</span>änestä kehittyykin taiteilija, jonka käsissä syntyy savesta, puusta ja nahasta mitä erilaisimpia esineitä aina myyntiin saakka. Isän mittapuulla sellainen on kuitenkin akkamaista.</span></p><p><span style="font-size: medium;">Toisinajattelija on myös Sini, joka uskoo äidin tavoin Jumalaan ja on aina kärsinyt isän karkeasta puheesta ja käytöksestä. Vaikka usko käy Sinille kohtalokkaaksi, juuri hän kyseenalaistaa ensimmäisenä sisarusparven isänpalvonnan ja isän opetusten tinkimättömän seuraamisen.</span></p><p><span style="font-size: medium;">Vähin erin ryhmästä löytyy lisää salajuudaksia, joita johtajaksi julistautuneen Johannan komentelu tympäisee eikä yhteiselämä enää miellytä. Kun yksilölliset tarpeet ja suunnitelmat päihittävät joukkopaineen, jengi hajoaa. On aika aikuistua ja itsenäistyä.</span></p><p><span style="font-size: medium;"><br /></span></p><p><span style="font-size: medium;">LOPPUA KOHDEN <i>Karhunkaatajan tyttäret</i> lähtee yhä enemmän omille teilleen Kiven veljesten seikkailuista. Näin Jordahl tekee eroa pohjatekstistä ja korostaa oman romaaninsa ja sen tyylin itsenäisyyttä. Ratkaisu on varmasti aiheellinen myös juonta ajatellen.</span></p><p><span style="font-size: medium;">Samalla huomaan kuitenkin innostukseni laimenevan. Näinköhän olen seurannut <i>Karhunkaatajien tytärten </i>edesottamuksia ennen muuta <i>Seitsemän veljeksen</i> ansiosta? Mahtaisiko sisarten seura viihdyttää ja kiinnostaa ilman Kiven velisarjan kiritystä? Mene ja tiedä.</span></p><p><span style="font-size: medium;">Se ainakin on varmaa, että <i>Karhunkaatajan tytärten</i> ansiosta Kiven veljekset ovat taas hyvässä muistissa ja entistäkin sympaattisempia.</span></p><p></p><table align="center" cellpadding="0" cellspacing="0" class="tr-caption-container" style="margin-left: auto; margin-right: auto;"><tbody><tr><td style="text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhi_Ny0aXPmOobweoDQbW8QYubCTesBlGiXNl7I9BtfRDYY7XKWNUhPtmmquSx_0mRGl6ua1Pn3j3bqE7vW1NOCsLxQ4L1T83DAsH7zmYajZg0-43AJtCWblXoc763aglL9PjjS8ECbYKzdrfbMg2OL0rNBBhl60kQ4BCxwNeZzJiuVuIk6sKrznCq9b0s/s300/jordahl_anneli_2023_01-300x200.jpg" style="margin-left: auto; margin-right: auto;"><span style="font-size: medium;"><img border="0" data-original-height="200" data-original-width="300" height="200" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhi_Ny0aXPmOobweoDQbW8QYubCTesBlGiXNl7I9BtfRDYY7XKWNUhPtmmquSx_0mRGl6ua1Pn3j3bqE7vW1NOCsLxQ4L1T83DAsH7zmYajZg0-43AJtCWblXoc763aglL9PjjS8ECbYKzdrfbMg2OL0rNBBhl60kQ4BCxwNeZzJiuVuIk6sKrznCq9b0s/s1600/jordahl_anneli_2023_01-300x200.jpg" width="300" /></span></a></td></tr><tr><td class="tr-caption" style="text-align: center;"><span style="font-size: medium;">Anneli Jordahl. Kuva: Kajsa Göransson</span></td></tr></tbody></table><span style="font-size: medium;"><br /></span><span style="font-size: medium;"><br /></span><p></p>Raija Hakalahttp://www.blogger.com/profile/00915183073688329210noreply@blogger.com2tag:blogger.com,1999:blog-3702690297222966841.post-40251566876224032652024-01-21T02:01:00.000-08:002024-01-21T02:01:42.306-08:00Juha Seppälä: Merille <div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjAnSUGLUPBzfVvbzKA0YNZpjVKjDAgfuRd0Zc7Q3NIkY6cqT2j5YJH6FzOhOxv9em32Wo34xe5a2U9cXlUTsWw3jsqhltR3BmjW35-i4xRSvz5KyJN_1gdWMONsLawl_kjGS_jaj9rvEqHmMV7d3EeVDWm1LthzWPKTZIR9SUh3VI4001DARCJ4y7csdg/s2551/Merille-Juha-Seppa%CC%88la%CC%88.jpg" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="2551" data-original-width="1594" height="640" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjAnSUGLUPBzfVvbzKA0YNZpjVKjDAgfuRd0Zc7Q3NIkY6cqT2j5YJH6FzOhOxv9em32Wo34xe5a2U9cXlUTsWw3jsqhltR3BmjW35-i4xRSvz5KyJN_1gdWMONsLawl_kjGS_jaj9rvEqHmMV7d3EeVDWm1LthzWPKTZIR9SUh3VI4001DARCJ4y7csdg/w400-h640/Merille-Juha-Seppa%CC%88la%CC%88.jpg" width="400" /></a></div><br /><p><b style="font-size: xx-large;">Koko kulttuuri henkitoreissaan </b></p><p><br /></p><p><span style="font-size: medium;">Juha Seppälä: Merille. Siltala 2023. 213 s.</span></p><p><br /></p><p><span style="font-size: medium;"><i>Kävelin laiturin päähän: tasaisen horisonttiviivan rikkoi yksinäinen saari suunnilleen kilometrin päässä rannasta. Vihertävän harmaa vesi oli lähes tyyni. Sen tuoksu tuntui kutsuvana. Aurinko alkoi kimmeltää siinä missä puiden lyhyet varjot päättyivät.</i></span></p><p><span style="font-size: medium;"><i>Juha Seppälän </i>(s. 1956) <i>Merille</i>-romaanin kertoja on tullut ystävänsä merenrantamökille, ei kuitenkaan lomailemaan tai rennon viikonlopun viettoon. Hänellä on mukanaan satakunta kirjaa, jotka hän aikoo piilottaa. Muut hänen Helsingin-asunnossaan olevista tuhansista niteistä joutavat tuhottaviksi. Niistä on tullut tarpeettomia, vihattavia ja hävitettäviä. <i>Kurtturuusuja.</i></span></p><p><span style="font-size: medium;">Ellei romaanin tapahtuma-aika ole ihan tätä päivää, niin ainakin hyvin lähellä. Sen todisteeksi ei tarvitse kuin katsoa ympärilleen. Vaikka painettuja kirjoja saa vielä omistaa rajoituksitta eikä niitä hävitetä viranomaisten toimesta, kuten romaanissa on tapahtumassa, entisen arvonsa ne ovat menettäneet.</span></p><p><span style="font-size: medium;"><span>Nuorissa kodeissa et kirjahyllyjä näe, kirjakaupat kutistuvat ja katoavat, antikvariaatit häviävät, ja kuolinpesien kirjat kuskataan kaatopaikoille. Painettu kirja tekee kuolemaa. </span><span><i>"Kirjat" ovat</i></span><span><i> nyt ääniä, ihmispuhetta.</i></span></span></p><p><span style="font-size: medium;"><i><br /></i></span></p><p><span style="font-size: medium;"><i>MERILLE-</i>ROMAANIN KERTOJA, seitsenkymppisensä ohittanut yksinäinen tietokirjailija, on yrittänyt kirjoittaa myös romaanin, mutta yritys ei ole koskaan edennyt kymmentä sivua pitemmälle, ja jos siitä vielä jotain tulisi, kertoja ei aio julkaista sitä.</span></p><p><span style="font-size: medium;"><span>Jotain samanlaista väsähtänyttä ja luovuttanutta on myös mökin omistajassa, parhaimmat luomispäivänsä ohittaneessa kuvataiteilijassa Bomanissa.<i> </i>Kertoja kuvaa miesten suhdetta: </span><i>Muodostimme eräänlaisen ihmiskokeen: kaksi sivustakatsojaa yhdessä. Elimme kahden maailman välissä, elämän ja kuoleman. Harmaata aikaa harmaalla alueella.</i></span></p><p><span style="font-size: medium;">Miesten asumisjärjestely on erikoinen. Boman käyttää Helsingissä ollessaan kirjailijan asuntoa, mutta useimmiten miehet oleskelevat toistensa osoitteissa yksikseen. He kyllä pystyvät olemaan mökillä myös yhdessä, mutta ovat paljolti silloinkin hiljaa ja omissa oloissaan<i>.</i></span></p><p><span style="font-size: medium;">Ulkoisesti romaanissa ei tapahdu paljoakaan. Välillä miehet ajavat yhdessä täydentämään ruokavarastojaan ja käyvät veneellä tutustumassa lähisaareen. Jossain vaiheessa kertoja käy Pohjanmaalla kuolleen setänsä talossa hakemassa itselleen muiston lähes vieraasta vainajasta, ja kun naapurimökille ilmaantuu sopivanikäinen, yksinäinen nainen, hän alkaa haikailla naisesta petikumppania, mutta yritelmäksi jää sekin.</span></p><p><span style="font-size: medium;">Tärkeintä on, mitä tapahtuu kertojan päässä, millaisena hän näkee itsensä, maailman ja olemisensa maailmassa. Onko missään enää järkeä? Onko kaikki tekeminen ollut merkityksetöntä puuhastelua? Onko mielekästä enää jatkaa?</span></p><p><span style="font-size: medium;"><br /></span></p><p><span style="font-size: medium;">YKSI ROMAANIN TEEMOISTA on vanheneminen. Sitä kertoja miettii, ja tietysti kuolemaa. Hänen huomionsa voivat olla tavanomaisia, mutta niiden kuvailu on terävää. <i>Jos ihminen eli tarpeeksi vanhaksi, hänen ystävinään pitämänsä ihmiset kuolivat ja hän jäi yksin kaihinsa kanssa. </i>Kirjailija tuntee olevansa näkymätön kuin romaanihenkilö, ja kuihtuneita sosiaalisia suhteitaan hän vertaa ikkunalaudallaan olevaan harmaaksi näivettyneeseen yucca-palmuun.</span></p><p><span style="font-size: medium;">Bomanissa hän näkee itsensä kaltaisen suomalaisen miehen, joka ei juuri ajatuksiaan esittele. Elämää jatketaan rutiininomaisesti - rutiinit ovat kuin rukous -, ja miehet voisivat milloin tahansa kadota kenenkään huomaamatta.</span></p><p><span style="font-size: medium;">Kuolemia romaanissa on runsaasti, ja katoamistaan kertoja pohtii tavan takaa. Onko katoaminen pelkkä kuoleman synonyymi vai jotain muuta? Lavastettu kuolema? Niin totaalinen lähtö, että ruumiskin häviää? Molempia kirjailija on miettinyt, mutta hän on enemmän ajattelija kuin aktiivinen tekijä. Hän jopa tunnustaa pelkäävänsä kuolemista, <i>oikeaa kuolemista.</i></span></p><p><span style="font-size: medium;">Mutta pettynyt hän on, ja tyytymätön sekä aikaansaannoksiinsa että maailmaan. Romaanin alussa kritiikki kohdistuu painetun kirjallisuuden alasajoon mutta leviää siitä muihinkin yhteiskunnassa tapahtuviin muutoksiin. Kun paperista on tullut vihattavaa ongelmajätettä ja digitalisaatiosta maailman pelastaja, muutos koskee paljon suurempia ihmisjoukkoja kuin kirjoitustyöläisiä ja yhtäläisesti nuoria ja vanhoja.</span></p><p><span style="font-size: medium;"><span>Välistä kertoja intoutuu oikein tosissaan sättimään nykymenoa: </span><span>Kun design-tuote jää kaupan hyllylle, tunnet olevasi köyhä. Kun joudut juomaan kahvit kotonasi, olet syrjäytynyt. </span><i>Rahankäytön ja sähkönkulutuksen seuraaminen on kuin somettamista. Siihen kannustetaan, sovelluksia riittää. Sen sijaan konkreettinen säästäminen on ikävää ja tylsää, monille ylivoimaista.</i></span></p><p><span style="font-size: medium;"><span>Kohta kuitenkin palataan taas kirjallisuuteen ja vaikkapa nykyromaanin kaavamaisuuteen. Kirjailijan ironian ihan kuulee, kun hän kertoo, miten romaani tulee kirjoittaa ja mitä sen tulee sisältää ollakseen hyväksyttyä, valtavirtaa. </span><i>Samalla kertaa karuutta ja runoutta, sirpaleista ja elliptisesti hahmottuvaa kerrontaa; - -luulojen, toiveiden, pelkojen ja halujen verkko, jossa ihmiset voimattomina räpiköivät. - </i><span>Kuulenkohan tuossa myös salaivaa kriitikkojen suuntaan?</span></span></p><p><i><span style="font-size: medium;"><br /></span></i></p><p><span style="font-size: medium;"><span>KYYNISYYDESTÄÄN HUOLIMATTA kertoja-kirjailija näkee maailmassa myös nauttimisen arvoista. Meri on hänelle aina samana pysyvä elementti. Romaanin tu</span><span>okiot meren äärellä puhuttelevat vuoroin raukeudellaan ja väkevyydellään. Meri ja vene, sekä naiseen että ympäristöönsä viittaava </span><i>Merille, </i><span>toimivat</span><span> </span><span>tietysti myös metaforina, mutta nautin niiden kuvauksista ihan sellaisenaan.</span></span></p><p><span style="font-size: medium;">Varsinkin myrskyävää merta kuvatessaan Seppälä on lyömätön. Kun seison rannalla ihmisjoukossa katsomassa meren vellontaa ja luotsikuttureiden tempoilua, melkein tunnen suussani <i>vihmovan ilman suolaisen maun</i> ja sieraimissani <i>ruskolevän kirpeän tuoksun ja </i>painan niskani kyyryyn hiekan ja havunneulasten pommitukselta.</span></p><p><span style="font-size: medium;">Kun kertoja ilta-auringon valossa soutaa lähisaareen kätkemään sinne toisen kirjoilla täyttämistään torpedoista, tunnelma on ihan toisenlainen. <i>Vesi väreili. Ei aaltoillut. Kellersi, vihersi. </i>Kohtaus on kirjoitettu kursiivilla, kuten romaanin aiempikin kätkentäoperaatio.</span></p><p><span style="font-size: medium;">Molemmat kohtaukset ovat lainauksia kertojan "kymmensivuisesta" romaaniyritelmästä ja löytävät nyt paikkansa tekeillä olevassa kirjassa. Myös kertoja-asetelmassa tapahtuu romaanin loppua kohden kiinnostavia odottamattomia käännöksiä, mutta viimeisten sivujen hurjistunut vuodatus kulttuurin ja koko maailman nykytilasta se vasta yllättävä onkin. Ja osuva ja tehokas.</span></p><p><span style="font-size: medium;">Tällaista ravistelua nykymeno kaipaa roimasti lisää, kiitos!</span></p><p></p><table align="center" cellpadding="0" cellspacing="0" class="tr-caption-container" style="margin-left: auto; margin-right: auto;"><tbody><tr><td style="text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEg7ltDhkNfG_gjFh2DeGUO2k-Suree7ho5KYs-uMGN9WiwSuq7DcGkYPRgC7dlpcZ0Z_xdERKc1lM3DaSaMLb9Q8zgUJGsSHP4IcnGYUWyxYNGh5wJGvAJ_c1TAsKphTGDjw9DsZehNJHXSR4AsNiRc8Ez6I9VdlAHGf1_ipivRnLXOEhbBU73plnVegyQ/s2449/juha-seppala-pressi.jpg" style="margin-left: auto; margin-right: auto;"><span style="font-size: medium;"><img border="0" data-original-height="2449" data-original-width="1632" height="320" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEg7ltDhkNfG_gjFh2DeGUO2k-Suree7ho5KYs-uMGN9WiwSuq7DcGkYPRgC7dlpcZ0Z_xdERKc1lM3DaSaMLb9Q8zgUJGsSHP4IcnGYUWyxYNGh5wJGvAJ_c1TAsKphTGDjw9DsZehNJHXSR4AsNiRc8Ez6I9VdlAHGf1_ipivRnLXOEhbBU73plnVegyQ/s320/juha-seppala-pressi.jpg" width="213" /></span></a></td></tr><tr><td class="tr-caption" style="text-align: center;"><span style="font-size: medium;">Juha Seppälä. Kuva Laura Malmivaara</span></td></tr></tbody></table><span style="font-size: medium;"><br /><span><br /></span></span><p></p><p><br /></p>Raija Hakalahttp://www.blogger.com/profile/00915183073688329210noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-3702690297222966841.post-39100919806843664302024-01-14T07:02:00.000-08:002024-01-14T13:44:53.491-08:00Ágota Kristóf: Iso vihko, Todiste ja Kolmas valhe <p></p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><br /></div> <b style="font-size: xx-large;">Ankara trilogia sietämättömästä todellisuudesta</b><p></p><br /><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><br /></div><p><span style="font-size: medium;">Ágota Kristóf: Iso vihko (Le Grand Cahier, 1986) Suom. Anna Norman. Tammi 2022. 198 s.</span></p><p><span style="font-size: medium;">Ágota Kristóf: Todiste (La Preuve, 1988). Suom. Ville Keynäs. Tammi 2023. 192 s.</span></p><p><span style="font-size: medium;">Ágota Kristóf: Kolmas valhe (Le Troisième Mensonge, 1991). Suom. Ville Keynäs. Tammi 2023. 163 s.</span></p><p><span style="font-size: medium;"><br /></span></p><p><span style="font-size: medium;"><i>- - joka ei kirjoita mitään on hukassa, hän on käynyt maan päällä jättämättä itsestään minkäänlaista jälkeä.</i></span></p><p><span style="font-size: medium;"><span>Näin väittää kirjakauppias Victor unkarilaissyntyisen <i>Ágota Kristófin </i>(1935-2011) romaanissa <i>Todiste</i>. </span><i>Todiste</i><span> on keskimmäinen osa trilogiasta, jonka muut osat ovat </span><i>Iso</i><span> </span><i>vihko </i><span>ja </span><i>Kolmas valhe.</i></span></p><p><span style="font-size: medium;"><i>Ison vihkon </i><span>ensimmäinen suomenkielinen laitos ilmestyi jo 1988. Toisen ja kolmannen osan suomennokset saatiin vasta viime vuonna. Romaanit toimivat myös itsenäisinä, mutta kokemus on ihan toisenlainen, kun lukee ne kaikki peräjälkeen.</span></span></p><p><span style="font-size: medium;">Ágota Kristóf pakeni Unkarista miehensä ja pienen lapsensa kanssa vuoden 1956 kansannousun aikaan Itävallan kautta Sveitsiin ja ryhtyi kirjoittamaan ranskan kielellä. Hänen maailmanmaineeseen noussut romaanitrilogiansa kertoo kaksospoikien kohtaloista, mutta sen tapahtumat ja tunnelmat nousevat kirjailijan omista kokemuksista, ja sen tyyliin on vahvasti vaikuttanut kirjoittamisen kielen vaihtuminen unkarista ranskaksi.</span></p><p><span style="font-size: medium;"><span><br /></span></span></p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEiJQ6iZ_JKIy5M_P0ld93UFvg2tvDLUr8sWLgFHjv1srtIwtIInYtzqR-fp4er344Xn8bQaxHghyphenhyphene7fHCksc7dZDDcPAD0oUEsM5mIdBHJmAmxrPqwvXRtYzlMZOIb0hA4NoViGE2_t792mGxWUafq3JlcMciXLnaO4RB06tlwDcZAbA0MpXI3mGckTq9s/s2396/9789520450687_frontcover_final_original.jpg" style="clear: left; float: left; margin-bottom: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="2396" data-original-width="1535" height="320" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEiJQ6iZ_JKIy5M_P0ld93UFvg2tvDLUr8sWLgFHjv1srtIwtIInYtzqR-fp4er344Xn8bQaxHghyphenhyphene7fHCksc7dZDDcPAD0oUEsM5mIdBHJmAmxrPqwvXRtYzlMZOIb0hA4NoViGE2_t792mGxWUafq3JlcMciXLnaO4RB06tlwDcZAbA0MpXI3mGckTq9s/s320/9789520450687_frontcover_final_original.jpg" width="205" /></a></div><p></p><p><span style="font-size: medium;"><span>ENSIMMÄISESSÄ OSASSA <i>Iso Vihko</i> kertojina ovat molemmat pojat me-muodossa. Poikien nimiä ei mainita edes romaanin lopussa, jossa toinen heistä lähtee maasta ja toinen jää.</span></span></p><p><span style="font-size: medium;"><span><i>Todisteessa</i> pojilla on jo nimet, toistensa anagrammit Lucas ja Claus, ja romaani kertoo maahan jääneen viisitoistavuotiaan Lucasin elämästä </span><span>ulkopuolisen kertojan avulla. Kun näkökulma viimeisessä osassa </span><i>Kolmas valhe </i>jälleen vaihtuu, kertoja on<span> reilusti keski-ikäinen Claus, joka on palannut kotikaupunkiinsa etsimään kaksosveljeään.</span></span></p><p><span style="font-size: medium;">Ymmärrän hyvin, että lukijat ovat kiitelleet erityisesti <i>Isoa vihkoa. </i>Juonitasolla tapahtuu monenlaista hurjaa ja odottamatonta, ja romaanin tyyli on kiinnostava. Luvut ovat lyhyitä ja napakasti otsikoituja, mutta myös lauseet ovat lakonisia: <i>Tulemme Suuresta kaupungista. Olemme matkustaneet koko yön. Äitimme silmät ovat punaiset.</i></span></p><p><span style="font-size: medium;"><i>Ison vihkon </i>alussa äiti tuo kymmenvuotiaat kaksospoikansa turvaan sodalta Isoäidin taloon rajan pintaan Pienen kaupungin laitamille. Isoäiti on kuitenkin kaikkea muuta kuin siivo ja herttainen vanhus. Häntä epäillään miehensä murhaajaksi ja kutsutaan Noidaksi. Mieleen nousevat Grimmin sadut ja alkuperäisten kansansatujen sensuroimaton väkivaltaisuus.</span></p><p><span style="font-size: medium;">Romaanissa on perverssiä seksiä ja paljon väkivaltaisia kuolemia, mutta ne kuuluvat sekasortoiseen sodan maailmaan. Usein pojat tirkistelevät tapahtumia piilosta, mutta monesti he ovat niissä myös osallisia.</span></p><p><span style="font-size: medium;"><span>Kaikkien kauniiksi kehumat kaksoset eivät kuitenkaan tunnu olevan millänsäkään hyväksikäytöstään. Heidän käsityksensä oikeasta ja väärästä on vasta kehittymässä, ja sota on muutenkin sotkenut moraalikoodiston.</span></span></p><p><span style="font-size: medium;"><span>Kaksosilla on toisensa, he osaavat pitää puolensa, ja he ovat ikäistään älykkäämpiä. </span><span>He kieltäytyvät tuntemasta mitään ja opettelevat kestämään kipua mm. omaehtoisin paasto- ja julmuusharjoituksin. </span></span></p><p><span style="font-size: medium;"><br /></span></p><p><span style="font-size: medium;">KAKSOSTEN TÄRKEIN SELVIYTYMISKEINO on opiskelu ja kirjoittaminen. Isoon vihkoon he tallentavat tapahtumia kuin päiväkirjaan, mutta ehdottoman rehellisesti ja todenmukaisesti. <i>Meidän on kuvattava sitä mikä on olemassa, mitä näemme, mitä kuulemme, mitä teemme.</i> Ei tunteita, ei arvottamista, ei vertailua. Vain yksinkertaista, täsmällistä ja objektiivista havainnointia ja kieltä.</span></p><p><span style="font-size: medium;">On selvästi kyse kirjailijan omasta metodista. Halu kirjoittaa kokemuksistaan mahdollisimman viileästi ja kantaa ottamatta voi olla ainoa keino sietää niiden kipeys, mutta tyyli lienee myös pakon sanelema: uusi, vieras kieli ei taivu mihin tahansa. Ja sitä paitsi kaksosten vasta syntymässä olevaan kirjalliseen ilmaisuun niukkuus sopii erinomaisesti.</span></p><p><span style="font-size: medium;"><span>Kun kirjailija trilogian toisessa osassa </span><i>Todiste</i><span> keskittyy kuvaamaan isoäidin taloon yksin jääneen </span>Lucasin vaiheita, sadunomaisuus haihtuu ja alan lukea romaania paljolti psykologisena.</span></p><p></p><p></p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEj_zZKy8DsDxTaCdpm7Hsw_4cRitiqVQXJ4KdcLMJWv6l8sLVVuCG4yCu0qdktTyAT1ZkzuO-D1xYtoWFkMdjRz9cvZuBq-m3Gw3rtzDB0uy48yST-hNvvBqYGDRvy1A4GqOToety2XABd2d9Ug64pq09lAS7Pk9xgv6_SYBcRnZtxUtdzasYgz9jkcbmY/s2402/9789520450830_frontcover_final_original.jpg" style="clear: left; float: left; margin-bottom: 1em; margin-right: 1em;"><span style="font-size: medium;"><img border="0" data-original-height="2402" data-original-width="1533" height="320" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEj_zZKy8DsDxTaCdpm7Hsw_4cRitiqVQXJ4KdcLMJWv6l8sLVVuCG4yCu0qdktTyAT1ZkzuO-D1xYtoWFkMdjRz9cvZuBq-m3Gw3rtzDB0uy48yST-hNvvBqYGDRvy1A4GqOToety2XABd2d9Ug64pq09lAS7Pk9xgv6_SYBcRnZtxUtdzasYgz9jkcbmY/s320/9789520450830_frontcover_final_original.jpg" width="204" /></span></a></div><span style="font-size: medium;">Veljen lähtö ajaa Lucasin syvään masennukseen, mutta kun ystävällinen vihanneskauppias auttaa hänet alkuun, hänen elämänsä alkaa sujua ja siihen ilmaantuu uusia ihmissuhteita. Vaikka hän edelleen kieltäytyy ilmaisemasta tunteitaan, hän pystyy kuitenkin kiintymään joihinkin ihmisiin ja toimimaan kelvollisesti lähimmäisiään kohtaan. </span><p></p><p><span style="font-size: medium;"><span>Hän ottaa luokseen asumaan yksinäisen nuoren naisen vauvoineen, huolehtii apua tarvitsevasta papista, ystävystyy omalla erikoisella tavallaan kirjakauppiaan ja puoluevirkailijan kanssa ja kohtelee hyvin itseään huomattavasti vanhempaa rakastajatartaan ja vammaista kasvattipoikaansa.</span></span></p><p><span style="font-size: medium;"><span>Hänen toimintansa on rationaalista, mutta lämpö hänen elämästään puuttuu, ja eheys. </span><span>Ilman veljeään hän on sisimmässään yksin, murtunut ja surullinen.</span></span></p><p><span style="font-size: medium;"><br /></span></p><p><span style="font-size: medium;">SIINÄ MISSÄ ISO VIHKO kertoo lapsista sodan jaloissa, Todiste kuvaa elämää miehityksen ja totalitarismin ikeessä.</span></p><p><span style="font-size: medium;">Romaanin sivuhenkilöt ovat myötäänsä tavalla tai toisella diktatuurin uhreja ja elävät jatkuvassa valheen ja varuillaan olon tilassa. Lucas kuitenkin, vaikka ei halua luopua totuudesta ja rehellisyydestä, jätetään rauhaan, kun hän omaksuu vastustelematta "idiootin" roolin.</span></p><p><span style="font-size: medium;">Kansanjoukkoihin kohdistuva vallankäyttö kuvataan Todisteessa yhtä lakonisesti kuin kaksosten Isossa vihkossa kokema ja näkemä yksilötason väkivalta.</span></p><p><span style="font-size: medium;">Esimerkiksi maassa puhkeavan kansannousun (vrt. Unkariin) tukahduttamisen Kristóf kuvaa vain parilla kolmella rivillä tosiasioita: <i>- - pidätyksiä, vangitsemisia, häviämisiä, teloituksia. Kaksisataatuhatta asukasta pakenee maasta paniikin vallassa. Muutaman kuukauden päästä hiljaisuus, rauha ja järjestys ovat palanneet. </i>- Irvokasta ja järkyttävää.</span></p><p><span style="font-size: medium;"><span>Lohtua trilogiassa tarjoavat lähinnä kirjoittaminen ja kirjat, sikäli kuin ne välttyvät tuhoamiselta. Jokaisessa osassa kaupungin kirjakauppa on kuin majakka, vaikka sen tarjonta hiipuu hiipumistaan. </span></span></p><p><span style="font-size: medium;"><span>Kiinnostavaa on, että samantapaista vajetta vaikuttaa syntyvän myös Lucasin Clausia ajatellen kirjoittamissa muistiinpanoissa: poistoja, korjauksia, supistuksia. Ettei vain menisi aivan ymmärtämättömäksi koko teksti, pelkää muuan hänen ystävistään.</span></span></p><p><span style="font-size: medium;"><br /></span></p><p></p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEj3oUgYf780-RqoWmFoi0II8lmzXHt3vgIzQIUhjuESHMJiO3nAQRPiFIe09NuDQerhBrTr_o2ovnNHWSvjv396S8f5oK0vNC2aX3ti74oY5-DaYTzAWYKpfUa-2mCtMGJosupHmOGQbuzznxzYqcI5XNk8d7ymQ6mSUXcJocFaQ3zYXYa5NO9cNfok6Io/s2398/9789520450861_frontcover_final_original.jpg" style="clear: left; float: left; margin-bottom: 1em; margin-right: 1em;"><span style="font-size: medium;"><img border="0" data-original-height="2398" data-original-width="1535" height="320" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEj3oUgYf780-RqoWmFoi0II8lmzXHt3vgIzQIUhjuESHMJiO3nAQRPiFIe09NuDQerhBrTr_o2ovnNHWSvjv396S8f5oK0vNC2aX3ti74oY5-DaYTzAWYKpfUa-2mCtMGJosupHmOGQbuzznxzYqcI5XNk8d7ymQ6mSUXcJocFaQ3zYXYa5NO9cNfok6Io/s320/9789520450861_frontcover_final_original.jpg" width="205" /></span></a></div><span style="font-size: medium;">LUKIJAN KANNALTA MYSTISIMPIÄ ovat jatkuvasti lisääntyvät ja erityisesti Kolmannessa valheessa yleistyvät epäloogisuudet ja toisin kertomiset.<br /></span><p></p><p><span style="font-size: medium;">Ilmenee, että edellä kuvattu ei monin osin pidäkään paikkaansa. Kun uusia muunnelmia syntyy myös henkilöiden elämästä ja kuolemasta, en enää tiedä, mitä tai ketä uskoa. Ovatko kaksosetkin huijausta? Onko toista veljeä ollut edes olemassa? </span></p><p><span style="font-size: medium;">Entä kaksosten totuuteen ja rehellisyyteen tähtäävät muistiinpanot? Onko niilläkään mitään todistusarvoa? Mihin kirjailija oikein pyrkii tällä kaiken sekoittamisella ja kyseenalaistamisella? </span></p><p><span style="font-size: medium;"><span><span>Jotain kertonee kohtaus </span><i>Kolmannen valheen </i><span>alusta. Siinä Claus selittää kirjakauppiaalle muuttavansa kirjoituksissaan todellisuutta, kun se alkaa muuttua sietämättömäksi. Ristiriidat</span></span> voivat ilmentää myös yleensä muistamisen ongelmallisuutta, varsinkin traumaattisten muistojen epäluotettavuutta.</span></p><p><span style="font-size: medium;">Yhden selityksen tarjoaa kuvattu yhteiskunta: näin arvaamatonta, valheellista ja alati muuttuvaa on elämä totalitaarisessa järjestelmässä. Samalla kyse voi olla pakolaisuudesta: näin epävakaa on kodistaan ja omaisistaan eroamaan pakotetun olemassaolo ja identiteetti.</span></p><p><span style="font-size: medium;">Ágota Kristófin trilogia tarjoaa runsain mitoin mietittävää ja tulkittavaa, kummallista ja kauheaa. Niin luistavaa ja omaperäistä hänen kerrontansa kuitenkin on, että sen kyytiin kannattaa heittäytyä haasteita pelkäämättä, antautuen ja myötäeläen. - Ainakin minuun Ágota Kristóf on jättänyt pitkään viipyvän jäljen. </span></p><p></p><table align="center" cellpadding="0" cellspacing="0" class="tr-caption-container" style="margin-left: auto; margin-right: auto;"><tbody><tr><td style="text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEiCm_Ktb5Nb_6gxk5cjzBbiBV1fnhiPD1pgU0RFw8luoWtK9ePSIH00hJLJzhfpib8zBYqJYXBM9pSEJ-Uuwv4hI9CzDpB6py_a3XF8Vkif6SpFIQWpX-8vdsdprIODToxE4YkwbIfDG9j3Orn_wgm2NWb2jK5h0fl5VGHdm_2ItOEvnyxA14NPrXrgagE/s1970/47336g.jpg" style="margin-left: auto; margin-right: auto;"><span style="font-size: medium;"><img border="0" data-original-height="1970" data-original-width="1400" height="320" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEiCm_Ktb5Nb_6gxk5cjzBbiBV1fnhiPD1pgU0RFw8luoWtK9ePSIH00hJLJzhfpib8zBYqJYXBM9pSEJ-Uuwv4hI9CzDpB6py_a3XF8Vkif6SpFIQWpX-8vdsdprIODToxE4YkwbIfDG9j3Orn_wgm2NWb2jK5h0fl5VGHdm_2ItOEvnyxA14NPrXrgagE/s320/47336g.jpg" width="227" /></span></a></td></tr><tr><td class="tr-caption" style="text-align: center;"><span style="font-size: medium;">Ágota Kristóf. Kuva: Ulf Andersen</span></td></tr></tbody></table><p><span style="font-size: medium;"><br /></span></p>Raija Hakalahttp://www.blogger.com/profile/00915183073688329210noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-3702690297222966841.post-71967782305834489992024-01-05T09:52:00.000-08:002024-01-06T01:47:39.593-08:00Linnea Axelsson: AEdnan - Maa meissä <div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgnsvFt92ZgLs5bWb0xMNUiIGEYzcbh-VBLyq11TKAtFjIqn2cnB_FnqbckYm0QzQYeivEnAxCZcHDULJNiQi-y9Yh4yWvkrzXXiipUVrdO21NQeJils9msXRzMBWiAjGs_cOTRvLAPPNAHhjC0Z0ZHaxHCAhPLnUZetc59C4dGF7tcrNolQtn4gfoEHjw/s1276/aednan-maa-meissacc88_kansi_web-1.jpg" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="1276" data-original-width="803" height="640" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgnsvFt92ZgLs5bWb0xMNUiIGEYzcbh-VBLyq11TKAtFjIqn2cnB_FnqbckYm0QzQYeivEnAxCZcHDULJNiQi-y9Yh4yWvkrzXXiipUVrdO21NQeJils9msXRzMBWiAjGs_cOTRvLAPPNAHhjC0Z0ZHaxHCAhPLnUZetc59C4dGF7tcrNolQtn4gfoEHjw/w402-h640/aednan-maa-meissacc88_kansi_web-1.jpg" width="402" /></a></div><br /><p><b style="font-size: xx-large;">Linnea Axelssonin saamelaiseepos koskettaa karuudellaan ja kauneudellaan</b></p><p><br /></p><p><span style="font-size: medium;">Linnea Axelsson: Ædnan - Maa meissä (Ædnan 2018). Suom. Kaija Anttonen. Kieletär Inari 2022. 773 s.</span></p><p><span style="font-size: medium;"><br /></span></p><p><span style="font-size: medium;">Lähes kahdeksansataasivuinen runomuotoinen saamelaiseepos ei ehkä tunnu houkuttelevalta luku-urakalta. <i>Linnea Axelssonin</i> (s. 1980) <i>August</i>-palkinnon 2018 saanut <i>Ædnan</i> <i>- Maa meissä</i> tarjoaa kuitenkin kokemuksen, jollaisesta ei kannata kieltäytyä.</span></p><p><span style="font-size: medium;"><span>Vaikka teos on esineenä niin painava, että luin sitä pöydän ääressä, lukeminen sujui kuin itsestään. Kun sivuilla on vain tusinan verran lyhyitä säkeitä, aikaa kului lähinnä tarinan ja kielen sulatteluun ja nautiskeluun</span><span>.</span></span></p><p><span style="font-size: medium;">Axelssonin eepoksen suomentaja <i>Kaija Anttonen</i> valaisee saatesanoissaan käännöstyön vaiheita ja vaikeuksia. Tarinan sisälle pääseminen käy kuitenkin hankaluuksitta, ja minusta tuntui, kuin olisin lukenut kirjaa sen alkuperäisellä kielellä.</span></p><p><span style="font-size: medium;"><span>Edes se, ettei eepos rakennu selkeälle aikajanalle vaan ajallisesti vaihteleville episodeille, ei vaikeuta eläytymistä. Henkilöiden monologeja - tilityksiä, muistoja, kuvitelmia ja mielialoja - kuuntelee herkällä korvalla ja yhdistelee mielessään kuin mosaiikkia.</span><span> Kokonaiselämys on ehyt, kaunis ja vaikuttava.</span></span></p><p><span style="font-size: medium;"><br /></span></p><p><span style="font-size: medium;"><span>JOKKMOKKIN PORJUSISSA SYNTYNEEN ruotsalais-saamelaisen</span><span> Axelssonin </span><i>Ædnan </i>-eepos <span>koostuu kolmesta osasta ja on kahden perheen ja kolmen sukupolven tarina. Ajallisesti se kattaa satakunta vuotta, ja sen ensimmäinen osa </span><i>Ædnan - Maa</i><span> alkaa kevättalvesta 1913.</span></span></p><p><span style="font-size: medium;"><span>Saamelaispariskunta Ber-Joná ja hänen vaimonsa Ristin viettävät porolaumoineen liikkuvaa elämää, joka on epävarmaa mutta itse valittua ja mieluista. Kun heidän toinen poikansa Nila syntyy vammaisena ja myös riuskalle Aslatille käy huonosti, mikään ei jatku enää entisellään. V</span><span>altakunnan rajojen sulkeuduttua perhe joutuu jättämään tutut maisemat ja hakeutumaan etelämmäksi, ja elämä on enää lähinnä kestämistä ja kaipausta.</span></span></p><p><span style="font-size: medium;">Axelssonin niukkasanainen mutta tiheä ilmaisu avaa lukijan eteen riipaisevan kauniita ja koskettavia tuokioita vuoroin luonnosta ja ihmisen sisimmästä. Tarvitaan vain pari osuvaa havaintoa ja muutama oikea sana ja näen jo selvästi, kuinka <i>vaamien vuo / aaltoili innoissaan / ylös kalliota </i>tai kuinka ystävä tyttärineen punoo vieressäni suonilankaa.</span></p><p><span style="font-size: medium;"><span>Axelsson sisäistää ja kuvaa henkilöidensä tunnetilat niin, että se tekee ihan kipeää. Usein </span><span>m</span><span>ieleeni nousivat suomalaisestakin kansanrunoudesta tutut tuntojaan erittelevät naislyyrikot.</span></span></p><p><span style="font-size: medium;"><i>Kudon terästä / pehmeään huiviini / teen rinnastani panssarin // eikä kukaan näe / hakkaavaa sydäntäni //</i><span> </span><i>Lintua joka nokkii / yksin, pienenä //- -</i></span></p><p><span style="font-size: medium;"><br /></span></p><p><span style="font-size: medium;">TOINEN OSA <i>Ædno - Joki </i>alkaa talvesta 1977 mutta aaltoilee siitä reilusti taakse- ja eteenpäin aina vuoteen 2013 saakka. Pääasiallisin puhuja on saamelainen Lise. Hän on naimisissa ruotsalaisen Rolfin kanssa, ja pariskunnalla on kaksi lasta Per ja Sandra. Ber-Jonán ja Ristinin perheeseen heitä yhdistävät vain asunto ja kuulopuheet. <i>Hän asui / tässä asunnossa / ennen meitä / Nilan äiti // Nilan - - josta / äiti oli puhunut / niin monesti</i></span></p><p><span style="font-size: medium;">Tapahtumapaikka on Porjus, jonne Vattenfall on rakentanut jo kaksikin voimalaa. Ruotsalaisille voimalat olivat edistyksen merkki. Saamelaisille vanhojen järvireittien patoaminen, suuret altaat ja uusiin uomiin ohjatut joet olivat katastrofi. Henkilökuvaus on edelleen tarkkaa ja hienovireistä, mutta sen rinnalla alkavat korostua yhteiskunnalliset äänenpainot.</span></p><p><span style="font-size: medium;">Jo Ber-Jonán ja Ristinin vastoinkäymiset osoittavat, ettei kirjailija halua yhtään romantisoida poropaimenelämää. Luonto voi aiheuttaa tuhoa siinä missä ihminenkin, mutta viranomaisten mielivalta on tietoista ja tarkoituksellista eikä sitä voi ottaa kohtalonaan. </span></p><p><span style="font-size: medium;"><span>Axelsson näyttää, millaista on jättää taakseen entinen elinpiiri ja perinteinen elämäntapa. Lise kätkee parhaansa mukaan hävettävän, "primitiivisen" taustansa ja yrittää ruotsalaistua, mutta veli Jon-Henrik, Jonne, ei sopeudu koskaan voimaloiden maailmaan<i>. </i>Vallanpitäjän sivistystoimien tuloksena sisarusten identiteetti on </span><span>säröillä lopun elämää.</span></span></p><p><span style="font-size: medium;"><span>Kuvaus sisarusten paimentolaiskouluun lähettämisestä on sydäntä särkevä. Läksiäisiksi tarjottu makea hillahillo ja juhlavaan lapinpukuun sonnustautuminen tuntuvat seitsenvuotiaasta käsittämättömiltä, ja kun ruotsalaisvene hakee lapset jokirannalta kyytiinsä, tunnelma ja maisema ovat kuin Tuonelanjoelta.</span></span></p><p><span style="font-size: medium;"><span><span>En lainkaan ihmettele, että lasten äiti ei pysty katsomaan lapsiaan silmiin ja että Lise itse vaikenee rankoista kouluajoistaan, kun hänen tyttärensä Sandra niistä aikanaan kyselee. </span></span><span>Mieleen nousee valtiovallan nykyäänkin samalla tavoin ymmärtämätön ja piittaamaton toiminta.</span></span></p><p><span style="font-size: medium;">Talouden, kasvun ja edistyksen nimissä toimitaan surutta sekä luontoa että ihmisluontoa vastaan. Tehostetaan, karsitaan ja keskitetään, ja pieniä ja suuria ihmisiä liikutellaan, kuin koti, tuttu väki ja ympäristö eivät merkitsisi heille mitään. Ja sitten hämmästellään, että he voivat huonosti.</span></p><p><span style="font-size: medium;"> </span></p><p><span style="font-size: medium;"><span>EEPOKSEN KOLMANNESSA OSASSA </span><i>Ædni - Äiti</i><span> puhujina ovat Sandra ja hänen veljensä Per. En tiedä, onko tahatonta, että eepoksen naiset ovat miehiä sitkeämpiä ja taipuisampia, mutta Axelssonin teoksessa väkivaltaiset muutokset osuvat kyllä kipeimmin erityisesti nuoriin miehiin.</span></span></p><p><span style="font-size: medium;">Per kärsii mielenterveyden ongelmista, mutta Sandra on taistelija. Hän menee naimisiin poromiehen kanssa ja ryhtyy aktivistiksi. Hän opettelee saamen kielen, joikaa vaikka kirkossa eikä pelkää astua tuomioistuimenkaan eteen.</span></p><p><span style="font-size: medium;">Saamen puku on hänelle <i>sotisopa / verasta ja hopeasta / tehty.</i> Hän haluaa, että sen värit ja riskut räväyttävät ruotsalaisten silmät auki. Puku todistaa ja muistuttaa nujerretuista sukupolvista ja avaa tietä tuleville.</span></p><p><span style="font-size: medium;"><span><span>Axelsson ottaa voimakkaasti kantaa saamelaisen kulttuurin puolesta ja sen pöyhkeää ja röyhkeää hyväksikäyttöä vastaan, mutta tekee sen saarnaamatta, henkilökuviensa kautta</span><span>. </span></span><span>Näkyvin eepoksen rakennetta ja juoksua kannatteleva symboli on juuri saamenpuku kaikkine huolellisine yksityiskohtineen. Toinen yhtä väkevästi esiin nouseva asia on kielikysymys.</span></span></p><p><span style="font-size: medium;"><span>Siinäkin kirjailija laajentaa aihettaan myös saamelaisuuden ulkopuolelle. Kielikahvilassa Porjusissa tyttärensä Sandran toiminnasta rohkaistunut Lise miettii nuoren pakolaismiehen Bibbin kohtaloa ja vertaa sitä omaansa: </span><i>Oletko sinäkin / Bibbi / tehnyt kaikkesi // Ettei sinua / pidettäisi tyhmänä / tai alkukantaisena // sellaisena / joka on suvainnut alistamista / ollut liian kuuliainen</i></span></p><p><span style="font-size: medium;">Lise tuntee syyllisyyttä, että on antanut kielensä kadota eikä ole opettanut sitä lapsilleen, ja miettii, ettei vain Bibbillekin kävisi samoin kuin hänelle. <i>Mitä kieltä / hänen lapsenlapsensa / puhuvat // Minkä lintujen ja puiden / nimet / he oppivat // mitä lauluja laulavat // Auringosta ja tuulesta // Sodasta ja miehistä // köyhistä ja rikkaista</i></span></p><p><span style="font-size: medium;"><i><br /></i></span></p><p><span style="font-size: medium;">JOIKAAMISESTA TIETÄVÄT ovat sanoneet <i>Ædnanin</i> kielen ammentavan joikulyriikasta. Itse luin eeposta kuin joen kulkua seuraillen.</span></p><p><span style="font-size: medium;">Virtaamisen mielikuva syntyy lyhyiden säkeiden ympärille jäävästä runsaasta valkeasta tilasta - avarasta kuin tunturimaisema - ja siitä, että säkeet ja säkeistöt eivät koskaan pääty pisteeseen vaan jäävät ikään kuin juoksemaan eteenpäin.</span></p><p><span style="font-size: medium;"><span>Kerronta pysyy silti myös dramaattisimmillaan vakaana ja kiireettömänä, ja teksti kulkee pakottomasti kuin hengitys detaljeista laajakuviin ja konkreeteista havainnoista henkilöiden sisäisiin todellisuuksiin ja takaisin. </span><span>On ihan ihme, miten Axelsson saa syntymään niin pienesti ja eleettömästi jotain niin suurta ja latautunutta.</span></span></p><p><span style="font-size: medium;"><span><i>Ædnan - Maa meissä</i> on loppusivujensa taitavaa etäännytystä myöten todella palkitsemisensa arvoinen.</span></span></p><table align="center" cellpadding="0" cellspacing="0" class="tr-caption-container" style="margin-left: auto; margin-right: auto;"><tbody><tr><td style="text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEj1mrhdTZaaK7Rd4_D7lBmMtPqtHays5XmGUSCN5sOzepChMWdKewD6y4-tDp_M7OSX6aMG7ISndiwer-qydVE5ZzyyaeeK5ziMb2hhbHL600h26QMISYEQGro5Zl10jOE4aWwmqg03wlsi1W4taa8JugHhQF_sTDEtymll3j6XhKonhBH2zWD9OKlHuoo/s4724/358591.jpg" style="margin-left: auto; margin-right: auto;"><span style="font-size: medium;"><img border="0" data-original-height="4724" data-original-width="3150" height="320" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEj1mrhdTZaaK7Rd4_D7lBmMtPqtHays5XmGUSCN5sOzepChMWdKewD6y4-tDp_M7OSX6aMG7ISndiwer-qydVE5ZzyyaeeK5ziMb2hhbHL600h26QMISYEQGro5Zl10jOE4aWwmqg03wlsi1W4taa8JugHhQF_sTDEtymll3j6XhKonhBH2zWD9OKlHuoo/s320/358591.jpg" width="213" /></span></a></td></tr><tr><td class="tr-caption" style="text-align: center;"><span style="font-size: medium;">Linnea Axelsson. Kuva: Sofia Runarsdotter</span></td></tr></tbody></table><span style="font-size: medium;"><br /></span><p><br /></p>Raija Hakalahttp://www.blogger.com/profile/00915183073688329210noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-3702690297222966841.post-77142096253274008832023-12-07T01:28:00.000-08:002023-12-07T10:13:52.568-08:00Antti Hurskainen: Suntio <p> </p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEiG_mWQyR5KuRG0t-KXM3WYD2CB1mzidIoQhyphenhyphen9P6YvDN74jVVNFg1YqDl8ph4FOJWTcv5Exe-d1sohJJpf6Qqq_9JZGSI7gjOsTXzZkz2_kgLnuetmRT4v7GfikEKSAcSv9WDpnhyf8aT3mNQiwX_U56KNuIwFqVq8rOpZqucwFV57donsHN3a2lQ1UfXA/s2267/Suntio-Antti-Hurskainen%20(1).jpg" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="2267" data-original-width="1513" height="640" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEiG_mWQyR5KuRG0t-KXM3WYD2CB1mzidIoQhyphenhyphen9P6YvDN74jVVNFg1YqDl8ph4FOJWTcv5Exe-d1sohJJpf6Qqq_9JZGSI7gjOsTXzZkz2_kgLnuetmRT4v7GfikEKSAcSv9WDpnhyf8aT3mNQiwX_U56KNuIwFqVq8rOpZqucwFV57donsHN3a2lQ1UfXA/w428-h640/Suntio-Antti-Hurskainen%20(1).jpg" width="428" /></a></div><br /><p></p><p><span style="font-size: x-large;"><b>Kahdenlaista kirkkoremonttia, teoreettista ja käytännöllistä</b></span></p><p><br /></p><p><span style="font-size: medium;">Antti Hurskainen: Suntio. Siltala 2023. 288 s.</span></p><p><span style="font-size: medium;"><br /></span></p><p><span style="font-size: medium;"><i>He ovat ottaneet tavakseen keskustella. Kirkkoherra ei itse keitä kahviaan, suntio tuo pullat. Kannatan ja kannustan valmiissa maailmassa. Miksi en luonnostelisi aiheita? Aikuiset miehet päättävät lopulta itse. / Kaksi tai kolme, jotka ovat koolla Hänen nimissään.</i></span></p><p><span style="font-size: medium;"><i><br /></i></span></p><p><span style="font-size: medium;"><i>Antti Hurskaisen </i>(1986) kolmas romaani <i>Suntio, </i>yksi tämän vuoden Finlandia-palkinnon ehdokkaista, käsittelee uskon ja uskonnon kysymyksiä tosissaan ja omaperäisesti. Kaksiosaisen </span><span style="font-size: medium;"><span>romaanin keskustelijat ovat </span><span>viisivuotiaan tyttärensä yksinhuoltaja suntio Turtola ja seurakunnan alkoholiongelmainen kirkkoherra Sirén.</span></span></p><p><span style="font-size: medium;"><span>Vaikka dialogi on hengellistä, huumoriakin löytyy. </span><span>Romaanin tunnelma synkkenee, kun Turtolan tytär sairastuu vakavasti ja kärsimyksen ongelman käsittely muuttuu teoriasta todeksi. Ahdistavasta käännekohdasta selvittyäni oloni kuitenkin taas helpottui. Turtolan vankilakirjeet, jotka täyttävät suurimman osan romaanin jälkipuoliskoa, eivät nekään ole valoisia, mutta omanlaistaan rauhaa ne huokuvat.</span></span></p><p><span style="font-size: medium;"><br /></span></p><p><span style="font-size: medium;"><span>HURSKAISEN KIELI ON TEHOKASTA JA TAITAVAA. Otti kuitenkin aikansa, että pääsin siitä kunnolla nauttimaan. Jo se, että </span><i>Suntio</i><span> on eräänlainen esseeteoksen ja romaanin yhdistelmä, tekee lukemisesta haastavaa.</span></span></p><p><span style="font-size: medium;">Turtolan ja Sirénin dialogia seuraa kiinnostuneena, mutta ensin pelkistä repliikeistä on vaikea erottaa, kumpi kulloinkin puhuu. Eteneminen käy kitkatta vasta, kun henkilökuvat kirkastuvat. Silloin pystyy paremmin ottamaan huomioon senkin, millaisista lähtökohdista väitteitä ja todisteita esitetään.</span></p><p><span style="font-size: medium;">Ensimmäisessä osassa tapahtumia raportoi yleensä Turtola tai ulkopuolinen kertoja, mutta dialogien saatteeksi ja välissä kommenttejaan esittää myös kursivoitu kolmas ääni, kirjailijan? Lisäykset toivat mieleeni näytelmiin kirjoitetut parenteesit, vaikkeivat olekaan samalla tavalla ohjeistavia.</span></p><p><span style="font-size: medium;">Romaanin toisen osan rakenne on yksinkertaisempi. Turtolan kirjeiden kanssa vuorottelevat hänen minäkertojana esittämänsä kuvaukset tekemisistään ja havainnoistaan Sukevalla. Alkupuolen intensiivisen lukemisen jäljiltä toisen osan yksiäänisyys saattaa vaikuttaa helpolta, mutta m</span><span style="font-size: medium;">ietittävää kyllä riittää romaanin loppuun asti.</span></p><p><span style="font-size: medium;"><span>Turtolan kirjeet mm. Sirénille, seurakunnan kappalaiselle, ex-vaimolle, isälle, kodille, Jumalalle ja Sauli Niinistölle ovat tietysti vastauksettomina yksipuolisia. Ne kuitenkin tarkentavat päähenkilön ajattelu</span><span>a ja ovat tärkeitä hänen muuten aukkoiseksi jäävän menneisyytensä ja käyttäytymisensä ymmärtämiseksi.</span></span></p><p><span style="font-size: medium;"><br /></span></p><p><span style="font-size: medium;"><span>TURTOLAN JA SIRÉNIN KESKINÄISESSÄ MITTELÖSSÄ sympatiani ovat selvästi Turtolan puolella, vaikka hänen tunne-elämänsä vaikuttaa puutteelliselta ja uskonelämässäkin on rajoitteensa. Hän</span><span> on omistautunut isä ja käy mielellään pelaamassa lentopalloa, mutta hänen suoruutensa ja ehdottomuutensa tekevät hänestä epäystävällisen ja hankalasti lähestyttävän, oli kyse maallisista tai hengellisistä asioista.</span></span></p><p><span style="font-size: medium;">Turtola on käytännön mies, jolle aine on pyhää ja konkreetti tekeminen jumalanpalvelusta. Hänelle riittää usko siihen, että Jumala on. Ei Kaikkivaltiaan tarvitse sen kummemmin puhua tai näyttäytyä.</span></p><p><span style="font-size: medium;">Kun Turtola korjaa saarnastuolin hapertunutta porrasta tai rakentaa tyttärelleen uutta sänkyä, hän tekee työtään samalla hartaudella ja perusteellisuudella kuin Antti Hyryn romaanien aitan rakentaja tai uunin muuraaja: suunnittelee, työstää, katsoo, koettelee ja jatkaa. Vaikka kyse on täysin konkreetista tekemisestä, se alkaa jostain syystä - samoin kuin Hyryllä - tuntua myös vertauskuvalliselta.</span></p><p><span style="font-size: medium;"><i>Naulan kanta on koholla. Saan kiinni vasaran haaralla ja nostan. Puu osoittautuu niin lahoksi, että pystyn irrottamaan säleitä käsivoimin. Haen niille pahvilaatikon tai mieluummin saavin. Runko, jossa porras on ollut kiinni, ei vaikuta yhtään hauraalta.</i></span></p><p><span style="font-size: medium;">Sirénillä uskonelämä ja elämä ovat molemmat kriisissä. Vaimo, poika ja Alkon stimulantit sopivat huonosti yhteen, eikä tutkimus Dietrich Bonhoefferista ota edistyäkseen. Sirén puhuu paljon, mutta ei tee mitään. Hän esittelee Turtolalle maallisia ja teologisia kipukohtiaan, mutta pitää niistä tiukasti kiinni.</span></p><p><span style="font-size: medium;">Turtola ei tarvitse Siréniä, mutta itsereflektioissaan möyhivälle kirkkoherralle suntio on tuiki tarpeellinen kuuntelija ja vastaväittäjä, vaikka Sirén kritisoikin vastapuolen suoraviivaisuutta:</span></p><p><span style="font-size: medium;"><i>Sinulla on omalaatuinen tarve rationalisoida Jumalaa. Selkeät linjat, oikea oppi, pulinat pois. - - Kunnia teologiallesi, Turtola, mutta se on liian johdonmukaista. Et resonoi kaaoksen todellisuuden kanssa.</i></span></p><p><span style="font-size: medium;"><br /></span></p><p><span style="font-size: medium;">MIEHET KÄYVÄT PITKIÄ KESKUSTELUJA Ingmar Bergmanin filmeistä ja uskonkamppailuista ja sivuavat monia kaunokirjallisuuden, filosofian ja maalaustaiteen tunnettuja teoksia. Mutta analysoitavaa löytyy myös läheltä ja matalammalta, ja tiukkoja mielipiteitä lausutaan mm. Kiihtelysvaaran kirkkopalosta, Mikael Jungerin "toivovaisuudesta" ja Pirkka-Pekka Peteliuksen anteeksipyyntönäytöksistä.</span></p><p><span style="font-size: medium;"><span>Esiin tietysti nousevat myös kirkon sisäiset huolenaiheet: tilojen surkea käyttöaste ja opin ja rituaalien epätoivoinen nykyaikaistaminen</span><span>. Pitäisi hankkiutua kirkolta sosiaaliseen mediaan ja kaljailtoihin, korvata Sana banaaleilla puheenaiheilla ja muuttaa messut viihdetuokioiksi. Pitäisi olla avoin, salliva ja ennen kaikkea miellyttävä. Oltava näkyvillä ja esiinnyttävä.</span></span></p><p><span style="font-size: medium;">Hurskaisen kritiikki on terävää mutta jättää tilaa lukijan mielipiteille. Esimerkiksi seurakunnan kappalaisen Jenni Lepän modernit irtiotot vanhoista käytänteistä voi jokainen tulkita tavallaan. Sirénin muutoshaluttomuus on kuitenkin lähinnä henkistä ja fyysistä laiskuutta, ja Turtolalle riittävät naulat ja vasara.</span></p><p><span style="font-size: medium;">Temaattisesti tärkeintä pohdittavaa ovat kristinuskon suuret ja vaikeat kysymykset uskosta, toivosta ja rakkaudesta, synnistä ja syyllisyydestä, kärsimyksestä, kuolemasta, armosta ja anteeksiantamuksesta. Niissä ei liikuta pintatasolla, vaikka Hurskaisen kieli ottaakin usein vauhtia arjesta.</span></p><p><span style="font-size: medium;">Kun suntio ja kirkkoherra keskustelevat esimerkiksi uskosta ja toivosta, jälkimmäinen päätyy pitämään toivoa vain ikävänä kiilana uskon ja elämän välissä ja selittää näkemystään:</span></p><p><span style="font-size: medium;"><i>Uskossahan Jumala toteutuu eikä missään muualla. Toivova heittää tikan ja riemuitsee häränsilmästä koska osasi pitää huippusuoritusta mahdollisena. Uskova laskee tikat tiskille, tilaa tuopin ja asettuu ikkunapöytään katsomaan vuoroin yläviistoon, vuoroin reisiinsä.</i></span></p><p><span><span style="font-size: medium;">Siren jatkaa:<i> Kumpi toimii kestävämmin? Kumpi osaa, tarpeen tullen, kuolla?</i></span></span></p><p><span style="font-size: medium;"><br /></span></p><p><span style="font-size: medium;">MIKÄLI KIRJAILIJAN TARKOITUS on ollut järjestää lukijansa aivoissa oikein reipas ristiveto, hän onnistuu erinomaisesti. Ainakin minun ajatukseni kokivat kirjaa lukiessa monet kerrat <i>tarvetta lähteä nurkistaan</i>, tuulettumaan tai peräti karkuun.</span></p><p><span style="font-size: medium;">Samalla <i>Suntiossa </i>on myös puhtaasti kaunokirjalliset puolensa. Pidin kovasti Turtolan ja hänen tyttärensä yhteisistä kohtauksista ja paikallisen kylähullun Juhi Bergströmin performansseista. Viisivuotiaan asiallisuus ja originellin aikuisen odottamattomat tempaukset toimivat mainioina vastakohtina suntion ja kirkkoherran teologiselle pähkäilylle.</span></p><p><span style="font-size: medium;">Antti Hurskainen on tiukan muodon mestari, mutta <i>Suntiossa</i> mikään ei ole yksiselitteistä. Kaikesta löytyy kääntöpuolensa, ja kääntöpuolikin kääntyy yleensä vielä nurinperin. <i>Suntiossa</i> törmäävät puhe ja teot, teoria ja käytäntö, valittu ja rakennettu, ja sen yksittäisiin motiiveihinkin Bonhoefferia myöten sisältyy monenlaista latausta.</span></p><p><span style="font-size: medium;"><i>Suntiossa</i><span> on runsaasti myös napakoita aforistisia tiivistyksiä, jotka haluaa ehdottomasti painaa mieleensä.</span></span></p><p><span style="font-size: medium;"><span>Kirjeessään kodille Suntio opettaa: </span><i>Koti on taivaan esiaste. Laittamalla huoneen kuntoon, Herran ja omansa, tekee ikuisuuden pohjatyötä. </i><span>Ja:</span><i> </i><i>Tuonpuoleisen kukkaniityillä voi käydä korkeintaan piknikillä. Jos on olemassa taivas, sen täytyy muistuttaa kotia. Jokainen asukas hengittää täysillä keuhkoillaan.</i></span></p><p><span style="font-size: medium;"></span></p><table align="center" cellpadding="0" cellspacing="0" class="tr-caption-container" style="margin-left: auto; margin-right: auto;"><tbody><tr><td style="text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEh4olIMFnIA50OUjhktPkv2UByOQaCyAMCLTf4lemTuGpI23Pg8zdDundQiOtUFwDfKaI2D0inEUpMdQhWRHrAcTRuZAJFwQo08gvxWHsuNG3SKcmNQQoDcznajktMmeBfPG-FyfHQb6CbWjsIm-Nd4Z5zSRkWA5R6pOLiKxiZbI9bLpRTiQIIe2gEyU9o/s2560/567A3830-JPEG-Full-size-highest-quality-scaled.jpg" style="margin-left: auto; margin-right: auto;"><span style="font-size: medium;"><img border="0" data-original-height="2560" data-original-width="1707" height="320" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEh4olIMFnIA50OUjhktPkv2UByOQaCyAMCLTf4lemTuGpI23Pg8zdDundQiOtUFwDfKaI2D0inEUpMdQhWRHrAcTRuZAJFwQo08gvxWHsuNG3SKcmNQQoDcznajktMmeBfPG-FyfHQb6CbWjsIm-Nd4Z5zSRkWA5R6pOLiKxiZbI9bLpRTiQIIe2gEyU9o/s320/567A3830-JPEG-Full-size-highest-quality-scaled.jpg" width="213" /></span></a></td></tr><tr><td class="tr-caption" style="text-align: center;"><span style="font-size: medium;">Antti Hurskainen. Kuva: Laura Malmivaara</span></td></tr></tbody></table><span style="font-size: medium;"><br /><i><br /></i></span><p></p><p><span style="font-size: medium;"><i> </i></span></p><p><span style="font-size: medium;"><br /></span></p><p><span style="font-size: medium;"> </span></p><p><br /></p><p><br /></p>Raija Hakalahttp://www.blogger.com/profile/00915183073688329210noreply@blogger.com2tag:blogger.com,1999:blog-3702690297222966841.post-12716255830307061282023-11-28T10:33:00.000-08:002023-11-30T08:46:06.344-08:00Kjell Westö: Molly & Henry <p></p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhqcyRLX3ZUKDQPQBKG8_r-bhPcJcm-YV1heJFdNo3lr1qOP3zJ4t1ZEieyrPJHDr63yzRr6Ej-KXOgpNucqDlhR5HP1j_Ah9WJhYXq69ooNK-emEvPZcmQ_zSUkbfVhv-p4tFVBSEeTD_oPxs5WYmEKqxtG3dUOJoAZ-jQAu85hA5MB0JcPWPmbu_66LM/s2362/9789511387060.jpg" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="2362" data-original-width="1632" height="640" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhqcyRLX3ZUKDQPQBKG8_r-bhPcJcm-YV1heJFdNo3lr1qOP3zJ4t1ZEieyrPJHDr63yzRr6Ej-KXOgpNucqDlhR5HP1j_Ah9WJhYXq69ooNK-emEvPZcmQ_zSUkbfVhv-p4tFVBSEeTD_oPxs5WYmEKqxtG3dUOJoAZ-jQAu85hA5MB0JcPWPmbu_66LM/w442-h640/9789511387060.jpg" width="442" /></a></div><br /> <b style="font-size: xx-large;">Ihmisiä sodassa ja rakkaudessa </b><p></p><p><span style="font-size: large;"><br /></span></p><p><span style="font-size: medium;">Kjell Westö: Molly & Henry. Romaani sotavuosilta. (Skymning 41. Roman från en krigstid) Suom. Laura Beck. Otava 2023. 509 s.</span></p><p><span style="font-size: medium;"><br /></span></p><p><span style="font-size: medium;"><i>Kjell Westön</i> (1961) sotavuosistamme kertovan romaanin <i>Molly & Henry </i>jälkisanat päättyvät puhuttelevasti kahteen nimeen: <i>Erling Vestö</i>, 2.1.1911-13.2.1940 (Summa) ja <i>Gunnar Hedberg,</i> 12.4.1912-20.8.1941 (Säntämä). Kyse on kirjailijan isoisistä, joiden muistolle romaani on omistettu.</span></p><p><span style="font-size: medium;"><span>Westö kuitenkin sanoutuu irti autofiktiosta ja korostaa, ettei romaani ole kuvaus hänen sukunsa historiasta. Vaikka kirjassa esiintyy monia tunnistettavia julkisia hahmoja ja mainitaan tuttuja nimiä, kirjailija tähdentää, että k</span><span>aikki tärkeät henkilöt tarinassa ovat sepitettä.</span></span></p><p><span style="font-size: medium;"><span>Silti romaani vaikuttaa hyvin henkilökohtaiselta, ja Westö kertookin koonneensa voimia ja etsineensä oikeaa kertomisen tapaa tätä kirjaa varten koko uransa ajan. </span>Oman lisänsä romaanin tunnelmaan on tuonut myös kirjan kirjoittamisvaiheessa alkanut Ukrainan sota.</span></p><p><span style="font-size: medium;"><br /></span></p><p><span style="font-size: medium;">LIIKKEELE LÄHDETÄÄN KESKELTÄ TALVISOTAA kylmästä tammikuun torstaista. </span></p><p><span style="font-size: medium;">Molly Timm, 32-vuotias, elokuvissa uraa tehnyt Svenska teatternin näyttelijä, on seurueineen lähdössä Ruotsin-kiertueelle keräämään naapurimaasta sympatiaa ja apua sotaponnistuksiin. Hänen rakastettunsa, 43-vuotias Hufvudstadsbladetin toimittaja Henry Gunnars, on kirjeenvaihtajana jossain rintamalla, ja koska yhteydenpito on vaikeaa, Molly on huolissaan.</span></p><p><span style="font-size: medium;"><span><i>Molly & Henry </i>etenee aikajärjestyksessä päähenkilöiden näkökulmia vuorotellen. Talvisodan ja välirauhan jälkeen ollaan uudessa sodassa</span><span>, ja romaani päättyy alun tavoin keskelle sota-aikaa elokuun 1941 loppupuolelle.</span></span></p><p><span style="font-size: medium;">Westön henkilökuvaus on moniulotteista ja vivahteikasta. Päähenkilöiden käyttäytyminen, tunteet ja ajatukset vaikuttavat aidoilta ja inhimillisiltä, eivätkä tarinan sivuhenkilötkään jää yleensä pelkän tyypittelyn varaan. Sota satuttaa tavalla tai toisella jokaista, eikä surutyöltä välty kukaan.</span></p><p><span style="font-size: medium;">Samalla romaani näyttää, millaisessa aineellisessa hädässä ja niukkuudessa ihmiset yrittävät selviytyä eteenpäin.</span></p><p><span style="font-size: medium;">Ellei aiemmin ole osannut kuvitella, miltä tuntuu elää jatkuvassa elintarvikkeiden, energian ja yhteyksien pulassa, <i>Mollyn & Henryn</i> sivuilta siitä saa elävän käsityksen. Tässäkin asiassa Westö on tehnyt romaaninsa pohjatyön äärimmäisen huolellisesti.</span></p><p><span style="font-size: medium;"><br /></span></p><p><span style="font-size: medium;">WESTÖN ROMAANIN YDINKYSYMYKSIÄ OVAT: Miten Mollyn ja Henryn käy? Miten sota vaikuttaa heihin ja heidän suhteeseensa? Yksilöidensä kohtalojen avulla kirjailija valottaa koko kansakunnan aineellista ja henkistä tilaa ja kamppailua.</span></p><p><span style="font-size: medium;">Vaikka pari on ehtinyt asua yhdessä jo ennen talvisotaa, välirauhan ajasta tulee hankala. Sodanaikainen ero, kuoleman jatkuva läsnäolo, suruun varautuminen ja totuttautuminen ovat muuttaneet jo lähtöjään erilaisia persoonia, eikä ilmapiiri ympärillä muutenkaan ole toiveikas.</span></p><p><span style="font-size: medium;"><span><span>Molly ja Henry ymmärtävät olevansa käännekohdassa, mutta päätöksiä pitkitetään. Ennen sellaisia täytyisi selvittää tilinsä menneisyyden kanssa.</span></span></span></p><p><span style="font-size: medium;"><span><span>Henryä ahdistavat uskottomuus ja sisällissodan aikainen tapahtuma, ja hän purkaa syyllisyyttään alkoholiin. Molly peittelee kolhujaan esittämällä vahvaa ja kovapintaista. Tilannetta pahentaa vielä kummankin</span></span><span> luovan työn tekijän ammatillinen kriisi.</span><span> </span><span> </span></span></p><p><span style="font-size: medium;">Mollyn tähti on laskemassa. Itsevaltaiset johtajat ja alituinen kilpailu rooleista ja näkyvyydestä syövät itsetuntoa, vaikka jo esiintymispelossa olisi tekemistä. Pitäisi puhaltaa yhteen hiileen, mutta keskinäinen kateus tekee siitä vaikeaa. Kun Molly tuntee kypsyneensä vakaviin päärooleihin, ne annetaankin nuorille, tuoreille lupauksille.</span></p><p><span style="font-size: medium;">Henryn ammattikriisin synnyttää sota. Rintamalla hän näkee sodan todellisuuden mutta ei saa kirjoittaa kokemastaan realistisesti. Kun hänen juttujensa äänensävy muuttuu <i>epäilyttäväksi</i>, ne jäävät julkaisematta, eikä välirauha tuo helpotusta hyllytykseen.</span></p><p><span style="font-size: medium;"><i>Me emme tarvitse mitään kurjuuskuvauksia, kansalaiset ovat riittävän ahtaalla muutenkin, </i>ilmoittaa toimituspäällikkö Sandberg Henryn suunnitellessa haastattelua mielisairaalaan joutuneesta rintamamiehestä. Sandbergin kaltaisille kelpaavat vain sankaritarinat.</span></p><p><span style="font-size: medium;"><br /></span></p><p><span style="font-size: medium;">HENRYN MORAALINEN KAMPPAILU on romaanin keskeisiä aiheita, mutta periaatteessa myös Molly on samantyyppisessä ristiriitatilanteessa. Yhdentekevien rooliensa kanssa tuskailevalle Mollylle tähdennetään, että vaikeina aikoina <i>taiteiden on unohdettava kaikki syvällisyydet ja annettava kansalle mitä se tarvitsee jaksaakseen. </i>Siis hupia ja huojennusta, ei mitään liian vakavaa tai ajatuksia herättävää. </span></p><p><span style="font-size: medium;">Romaanin sodanvastaisuus tulee esiin osoittelematta mutta selkeästi. Kirjailija on varauksetta sodan pelinappuloiksi ja jalkoihin joutuneiden ns. tavallisten ihmisten puolella, mutta erityisen näkyvästi pasifismi pyrkii julki jatkosotaansa käyvän Henryn ajatuksista.</span></p><p><span style="font-size: medium;"><i>Mutta jälkeenpäin! Silloin hän kirjoittaisi kaiken mitä ei ollut saanut sanoa - - hän kirjoittaisi tästä tarkoituksettomasta tuhosta, näistä kymmenistätuhansista, ehkä pian miljoonista miehistä ja pojista, jotka pakotettiin uhraamaan elämänsä sen takia että ikääntyvät hallitsijat eivät pystyneet solmimaan rauhaa, eivät keskenään eivätkä itsensä kanssa - -. </i></span></p><p><span style="font-size: medium;"><span>Silti Mollyn ja Henryn elämässä on myös kevyet ja valoisat aikansa. Rintaman raakuuksien, <i>kranaattihyökkäysten hyytävien mollisävelten,</i> vastapainoksi Westö tarjoaa duurivoittoisia </span><span>kesäpäiviä maalla ja saaristossa. Ja tietysti hän kuvaa jälleen lämpimästi myös Helsinkiään!</span></span></p><p><span style="font-size: medium;"><span>Voin kuvitella, miten syntyperäiset helsinkiläiset nauttivat Westön tavasta panna näkyville kaikki kadut, rakennukset ja puistot, joissa päähenkilöt liikkuvat ja oleilevat. Toki kuljen </span><span>itsekin mielelläni <i>vinosti Hesperian esplanadin poikki </i>Mechelininkadulle, <i>vihreän ja hillittömästi visertelevän katedraalin sisälle </i>tai matkaan toukokuun illassa veneellä Kaisaniemestä Ouritsaareen kaupungin rantoja ja silhuettia katsellen.</span></span></p><p><span style="font-size: medium;"><span>Toisaalta myös tällaisilla näkymillä ja tuokioilla on harkittu kääntöpuolensa. Juuri noissa kahtalaisissa tunnelmissa piileekin mielestäni romaanin puhuttelevuus. Alan miettiä pommitusten jälkiä </span><span>maailman kaikissa kauniissa kaupungeissa, enkä vain historiassa...</span></span></p><p><span style="font-size: medium;"><span><br /></span></span></p><p><span style="font-size: medium;"><span><span><i>MOLLYN & HENRYN </i>POHJAVIRE on haikea ja surumielinen.</span><span> Se</span><span> ei kuitenkaan tee lukemisesta raskasta, saati estä nauttimasta. </span></span>Minua viehättää Westön kertomatavassa kovasti sen elämänmakuinen runsaus. Tapahtumia, paikkoja ja henkilöitä riittää, eikä detaljeissa pihistellä.</span></p><p><span style="font-size: medium;"><span>Perusteellisuuden ja kiirehtimättömyyden ansiosta ajankuvasta tulee uskottava ja täyteläinen ja henkilöistä läheisiä, kuin sukulaisia. </span>Kjell Westön <i>Molly & Henry </i>on<i> </i>romaani, jossa perinteinen, konstailematon kerronta kannattelee upeasti painavaa ja koskettavaa sisältöä.</span></p><p></p><table align="center" cellpadding="0" cellspacing="0" class="tr-caption-container" style="margin-left: auto; margin-right: auto;"><tbody><tr><td style="text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjX3Ws2rMlPhEkd6Ly8wA_klQVTfKIJ4WqWlCij8kk6tfd7DbVUNl9Pj-gbmDlll9GykYn3cUNLCVnqy7eBtW9NV6sCzHockA_13aUETyzKZBTLzPU7QqqATpAVr7xH1gp6UQNMg7Pf3Pq14P9K0hehQZ9YypaMKOjxwp0g51tAxXfu1wlUWhL4OOTPKnw/s2658/Kjell%20West%C3%B6.jpg" style="margin-left: auto; margin-right: auto;"><span style="font-size: medium;"><img border="0" data-original-height="2658" data-original-width="1772" height="320" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjX3Ws2rMlPhEkd6Ly8wA_klQVTfKIJ4WqWlCij8kk6tfd7DbVUNl9Pj-gbmDlll9GykYn3cUNLCVnqy7eBtW9NV6sCzHockA_13aUETyzKZBTLzPU7QqqATpAVr7xH1gp6UQNMg7Pf3Pq14P9K0hehQZ9YypaMKOjxwp0g51tAxXfu1wlUWhL4OOTPKnw/s320/Kjell%20West%C3%B6.jpg" width="213" /></span></a></td></tr><tr><td class="tr-caption" style="text-align: center;"><span style="font-size: medium;">Kjell Westö. Kuva: Niklas Sandström. Otava</span></td></tr></tbody></table><span style="font-size: medium;"><br /></span><span style="font-size: medium;"><br /></span><p></p>Raija Hakalahttp://www.blogger.com/profile/00915183073688329210noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-3702690297222966841.post-85275741452910965902023-11-14T02:32:00.000-08:002023-11-14T10:56:59.336-08:00Markku Pääskynen: Niin kaunis on maa <p> </p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhrtxMUNIw3SVjivQlfYZdkrJQUlLWnzQ0vbGxWOuTGte4DC_uTeaw9rHawXh83Sgxj2lE2ds1zWcGnCkhVAbqXx_T6wVnSNa15aAwSMvNnM-GUbw3Jo10KmG9diBrZlH8z-aiQBz6uy3pC8vUpaJjyDNLDlhYBaHxGuk3jtufEOynPCqYAy2-kRifNrDs/s2570/9789520447878_frontcover_final_original.jpg" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="2570" data-original-width="1666" height="640" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhrtxMUNIw3SVjivQlfYZdkrJQUlLWnzQ0vbGxWOuTGte4DC_uTeaw9rHawXh83Sgxj2lE2ds1zWcGnCkhVAbqXx_T6wVnSNa15aAwSMvNnM-GUbw3Jo10KmG9diBrZlH8z-aiQBz6uy3pC8vUpaJjyDNLDlhYBaHxGuk3jtufEOynPCqYAy2-kRifNrDs/w414-h640/9789520447878_frontcover_final_original.jpg" width="414" /></a></div><p></p><p><span style="font-size: x-large;"><b>Aikamme ihminen pahimmillaan? </b></span></p><p><span style="font-size: large;"><br /></span></p><p><span style="font-size: medium;">Markku Pääskynen: Niin kaunis on maa. Tammi 2023. 184 s.</span></p><p><span style="font-size: medium;"><br /></span></p><p><span style="font-size: medium;"><i>Markku Pääskysen</i> (s. 1973) uusimman teoksen, kolmen päivän romaanin <i>Niin kaunis on maa </i>kansikuva on niin kaunis, että sen perusteella kuvittelisi sisällön hyvinkin valoisaksi. Romaanin ilmapiiri on kuitenkin aika ajoin jopa ahdistava.</span></p><p><span style="font-size: medium;">Markku Pääskysen taito luoda henkilöidensä arkeen tilanteita, joissa elämä nyrjähtää sijoiltaan eikä ole enää hallittavissa, tapahtuu melua pitämättä ja pienieleisesti. Silti ilmassa on sellaista outoutta ja uhkaa, että lukijakin etenee jotenkin arkana ja varuillaan.</span></p><p><span style="font-size: medium;">Pääskysen edellistä romaania <i>Aurinko ei liiku</i> (2020) en ole lukenut, mutta mm. sitä edeltävien teosten <i>Hyvä</i> <i>ihminen</i> (2018) ja <i>Sielut</i> (2015) tunnelmat muistissani voin sanoa, että uudessakin romaanissa tapahtumia ympäröi kirjailijalle ominainen viipyily ja mystisyys. Edelleen on kyse eksyneistä sieluista ja hyvyyden ja pahuuden arvoituksesta.</span></p><p><span style="font-size: medium;"><br /></span></p><p><span style="font-size: medium;"><i>SIELUT</i>-ROMAANISSA kadoksiin oli yllättäen joutunut pieni alakoululainen. Uudessa romaanissa katoaa aviopari Tuomas ja Maria. He ovat olleet viettämässä perjantai-iltaa ystäviensä Onnin ja Aliinan luona, mutta jääneet palaamatta kotiin.</span></p><p><span style="font-size: medium;">Kun heidän tyttärensä lapsenvahti soittaa lauantaiaamuna Aliinalle, ystävät ovat ensin enemmän harmissaan kuin huolissaan, sillä pariskunnalla on ollut ennenkin samantyylisiä salamyhkäisiä tempauksia. Mutta kun päivä ja vielä seuraavakin kuluvat epätietoisuudessa, erityisesti Onni, romaanin kertoja, alkaa miettiä, mistä voisi etsiä kadonneita.</span></p><p><span style="font-size: medium;">Vaikka romaani juonitasollaan on trillerimäinen, pääpaino on tälläkin kertaa jossain ihan muualla. Viikonloppu pakottaa kertojan muistelemaan ystävänsä Tuomaksen elämäntapaa, puheita ja käyttäytymistä koko siltä ajalta, kun he ovat tunteneet toisensa, eikä hyvältä näytä.</span></p><p><span style="font-size: medium;"><span>Kuljeskellessaan kotinsa lähiympäristöissä Onni tulee jossain vaiheessa siihen tulokseen, että </span><i>Tuomas on ihmisenä aikamme ihminen pahimmillaan, huonoimmillaan.- - Hän on aikamme ihminen mutta myös kaikki menneisyyden ihmiset, kaikki miehet.</i></span></p><p><span style="font-size: medium;"><span>Sukupuoliroolit jäävät minusta kuitenkin tässä romaanissa aika lailla sivuun. </span><span>Marian vaikeuksista arvaamattoman Tuomaksen kumppanina tihkuu tietoa Aliinan vihjeiden avulla mutta niukanlaisesti. Suorapuheisen, järkevän ja rauhallisen Aliinan elämä puolestaan sujuu hyvin.</span></span></p><p><span style="font-size: medium;">Keskiössä on selkeästi Tuomas ja huomio siinä, mitä hän edustaa. Edustaako hän itsekeskeistä, materialistista ja nautinnonhakuista nykyihmistä vai onko hän psyykkisesti sairas? Entä miten häneen pitäisi suhtautua? Tuomita? Sääliä? Pelätä?</span></p><p><span style="font-size: medium;"><br /></span></p><p><span style="font-size: medium;">ONNI JA ALIINA ovat hyvin toimeentulevaa keskiluokkaa, mutta Tuomas ja Maria elävät <i>vauraiden ihmisten elämää. </i>Maria on saanut tuntuvan perinnön, ja Tuomas on tehnyt rahaa isossa varainhoitoyhtiössä. Onnistuneilla sijoituksilla pariskunta on rikastunut lisää, niin että jo pitkään he ovat voineet toteuttaa kaikki unelmansa ja mielihalunsa. Koti on kaunis, harrastukset kultturelleja ja ruokavalinnat tarkkoja. Vuodesta suuri osa vietetään eri matkakohteissa. Elämä on laadukasta ja hallinnassa, vai onko?</span></p><p><span style="font-size: medium;">Onko pariskunta onnellinen tai edes tyytyväinen? Mistä johtuu Tuomaksen arvaamattomuus ja halu olla aina keskipisteenä? Mistä kertovat hänen unettomuusongelmansa ja äkkinäiset ja rajut mielialavaihtelunsa? Millaista mahtaa olla heidän pienen tyttärensä elämä?</span></p><p><span style="font-size: medium;">Arvoitusta avataan erityisesti Onnin muistoista mutta myös Onnin ja Aliinan keskusteluista käsin. Lisäksi joitain vihjeitä heruu Tuomaksen Aliinalle luovuttaman omaelämäkerrallisen tekstin tiimoilta.</span></p><p><span style="font-size: medium;">Yksi selittävä tekijä Tuomaksen käytökselle on hänen lapsuudessaan sattunut traumaattinen tapahtuma. Selviää myös, että hänen, ainoan lapsen ja pikkukylän ihmepojan, on pienestä pitäen annettu ymmärtää olevan jotenkin erityinen, poikkeuksellinen. Miksi hän aikuistuttuaan on kuitenkin tehnyt kaikkensa taustansa häivyttämiseksi? </span></p><p><span style="font-size: medium;">Tuomas itse analysoi tilannettaan Onnille: <i>Mua sanotaan loistavaksi mutta mä myös ymmärrän mitä loistava tarkoittaa. Se tarkoittaa lainavaloa, se tarkoittaa loistetta, pelkkää heijastusta jostain suuremmasta. - - Mä olen pimeä planeetta, mä saan valoni muualta. </i></span></p><p><span style="font-size: medium;"><br /></span></p><p><span style="font-size: medium;">ROMAANI PANEE POHTIMAAN, eikö kaikessa onnistuvalle Tuomakselle riitä mikään. Vai onko kyse siitä, että hän tietää ja tuntee elävänsä jotenkin epäaidosti ja valheellisesti?</span></p><p><span style="font-size: medium;">Onnille hän kertoo olleensa jo lapsesta pitäen vaativa ja huomionkipeä, <i>pitelemätön pikku paska.</i> Hän on puhunut myös häntä kiusaavasta "vainolaisesta", demonista, jota hän ei ole saanut kesytetyksi edes lääkkein eikä terapialla.</span></p><p><span style="font-size: medium;"><span>Tunteeni Tuomasta kohtaan ovat Onnin lailla kaksijakoiset ja hämmentyneet. Toisaalta Tuomaksen puheet ja temput vaikuttavat kiusaamiselta, toisaalta hätähuudolta. Mietin</span><span>, miksi Onni on kestänyt vuosikausia noin epäsuhtaista ystävyyttä, manipulointia ja arvaamattomuutta ja kuinka hän ei ole jo aiemmin nähnyt ja pohtinut Tuomaksen tilaa. </span></span></p><p><span style="font-size: medium;">Jotain romaani kertoo siis myös Onnista, vaikka hänen roolinsa on tärkeä erityisesti Tuomaksen vastakohtana. Nimensä mittainen, tasapainoiselta vaikuttava Onni on ystävänsä rinnalla ns. <i>pieni ihminen,</i> jolle riittää tavallinen elämä, mukava työpaikka ja onnistunut parisuhde. </span></p><p><span style="font-size: medium;"><span>Onni nauttii kävelyretkistään, ja Pääskynen poimii mielellään eri ympäristöistä tunnelmaa luovia ja monimielisiä yksityiskohtia. </span><span>Miettiessään työtovereitaan ja töitään Onni ajattelee: </span><i>Me </i><i>tiedämme paikkamme, tiedämme mitä meidän pitää tehdä ja ennen kaikkea mitä meidän ei pidä tehdä.</i></span></p><p><span style="font-size: medium;"><span>Siitä romaanissa tuntuu olevan kyse laajemminkin. Katoamis</span><span>- ja eksymisteemat ovat selkeästi sidoksissa oman paikkansa löytämisen teemaan. Silti tarina säilyttää salaperäisyytensä ja tulkinnalliset haasteensa loppuun saakka. Niinpä en Onnin tavoin minäkään osaa epäröimättä vastata Aliinan viimeiseen repliikkiin: <i>Mitä tämä kaikki meistä kertoo?</i></span></span></p><p><span style="font-size: medium;"></span></p><table align="center" cellpadding="0" cellspacing="0" class="tr-caption-container" style="margin-left: auto; margin-right: auto;"><tbody><tr><td style="text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEivllAsNiOUe1yhWRwqgRmb4in_k15B3Tgxh_rJ-P0Qxx6tOqsic7qIFipHU1AJNGnZmq9QoLoE2F3ghaK5pGwpZ6yX8MmMEM125GZjHuCY7ZZ9RUr5B6Grqt0JwG7UviYXibuRJqYv1eL30Q9LOPYEJJSpdb9rUKkpfojxj_8MMWpWvRnormaDJpLdYm4/s300/paaskynen_markku_2020_01-200x300.jpg" style="margin-left: auto; margin-right: auto;"><span style="font-size: medium;"><img border="0" data-original-height="300" data-original-width="200" height="300" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEivllAsNiOUe1yhWRwqgRmb4in_k15B3Tgxh_rJ-P0Qxx6tOqsic7qIFipHU1AJNGnZmq9QoLoE2F3ghaK5pGwpZ6yX8MmMEM125GZjHuCY7ZZ9RUr5B6Grqt0JwG7UviYXibuRJqYv1eL30Q9LOPYEJJSpdb9rUKkpfojxj_8MMWpWvRnormaDJpLdYm4/s1600/paaskynen_markku_2020_01-200x300.jpg" width="200" /></span></a></td></tr><tr><td class="tr-caption" style="text-align: center;"><span style="font-size: medium;">Markku Pääskynen. Kuva: Veikko Somerpuro</span></td></tr></tbody></table><span style="font-size: medium;"><br /><i><br /></i></span><p></p><p><span style="font-size: medium;"><br /></span></p>Raija Hakalahttp://www.blogger.com/profile/00915183073688329210noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-3702690297222966841.post-54946114880898509832023-11-06T02:33:00.000-08:002023-11-06T02:33:17.339-08:00Vera Politkovskaja - Sara Giudice: Äitini - Anna Politkovskajan taistelu totuuden puolesta <p> </p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgEgo3EvBMhB8A6GohnbcRLIagnQ7-h7cjywQ7WzZYeSYlH5dFNBWfsFhS9yHLdKC1PXAfUojMy7ek6f-iWKrr_7-h5CvQrgKvOkHE1Zb9HFbKQFqroRTr4RFDkVotFac2HZ8q8FgIQYcetMU2PVPYGOypdWVwVNFGP1sA5moxG_6exV6sUPyXZX5wAIqQ/s2516/9789512436378_Aitini_kovakantinen.jpg" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="2516" data-original-width="1583" height="640" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgEgo3EvBMhB8A6GohnbcRLIagnQ7-h7cjywQ7WzZYeSYlH5dFNBWfsFhS9yHLdKC1PXAfUojMy7ek6f-iWKrr_7-h5CvQrgKvOkHE1Zb9HFbKQFqroRTr4RFDkVotFac2HZ8q8FgIQYcetMU2PVPYGOypdWVwVNFGP1sA5moxG_6exV6sUPyXZX5wAIqQ/w402-h640/9789512436378_Aitini_kovakantinen.jpg" width="402" /></a></div><br /><p></p><p><span style="font-size: x-large;"><b>Enemmän kuin tavallinen toimittaja </b></span></p><p><span style="font-size: medium;"><br /></span></p><p><span style="font-size: medium;">Vera Politkovskaja - Sara Giudice: Äitini - Anna Politkovskajan taistelu totuuden puolesta. Suom. Elina Melender. Gummerus 2023. 211 s.</span></p><p><span style="font-size: medium;"><br /></span></p><p><span style="font-size: medium;">Lokakuussa 2006 tunnettu venäläinen journalisti ja toisinajattelija <i>Anna</i> <i>Politkovskajan </i>(1958-2006) ammuttiin kotitalonsa rappukäytävään. Tekijät saatiin selville, mutta murhan tilaaja jäi pimentoon. Murhan tapahtuessa Politkovskajan tytär Vera<i> </i>oli 26-vuotias ja odotti ensimmäistä lastaan.</span></p><p><span style="font-size: medium;">Millaisena <i>Vera Politkovskaja </i>muistaa äitinsä toiminnan? Millainen ilmaisuvapaudestaan sananmukaisesti henkeen ja vereen taistellut toimittaja oli kotioloissa ja perheensä parissa? Mistä hän oikein ammensi vimmansa ja rohkeutensa?</span></p><p><span style="font-size: medium;">Mm. tällaisia kysymyksiä risteili mielessäni tarttuessani Vera Politkovskajan yhdessä italialaisen toimittajaystävänsä <i>Sara Giudicen</i> kanssa työstämään muistelmateokseen. Kirjan kansiteksti kertoo osan teoksen tuotosta menevän Suomen PENin sananvapaustyön tukemiseen.</span></p><p><span style="font-size: medium;"><br /></span></p><p><span style="font-size: medium;">MUSTAVALKOKUVIN ELÄVÖITETTY muistelmateos on sivumäärältään vaatimaton, mutta se keskittyy tehokkaasti ja avoimesti olennaisiin tapahtumiin ja muistoihin.</span></p><p><span style="font-size: medium;"><span><i>Äiti oli hankala ihminen, </i></span><span>aloittaa tytär muistokirjansa ja jatkaa äidin olleen vaikea sekä Venäjän viranomaisille että tavalliselle kansalle.</span></span></p><p><span style="font-size: medium;">Syy siihen, miksi kansalaisetkin pitivät häntä hankalana, johtui tietysti valtion tiedotusvälineiden propagandasta. Kun toimittaja-äidin artikkelit kertoivat valtaapitäville epämiellyttävistä asioista, hänen toimintaansa pyrittiin kaikin keinoin mustamaalaamaan ja estämään. Mutta "Moskovan hullua naista" ei vain saatu vaikenemaan.</span></p><p><span style="font-size: medium;">Anna Politkovskaja tunnetaan erityisesti Tšetšenian toisen sodan (1999-2009) raportoijana. Hän oli viikkolehti Novaja gazetan palveluksessa ja kirjoitti artikkeleita pakolaisleireistä ja reportaaseja sotilaiden Tšetšeniassa tekemistä rikoksista niin suoraan ja kaihtelemattomasti, että ärsytti jopa kollegojaan.</span></p><p><span style="font-size: medium;">Työ vaati oleskelua sota-alueilla, ja tytär muistelee, miten sukulaiset ja ystävät yrittivät saada äitiä luopumaan vaarallisista matkoista mutta turhaan: - - <i>kukaan muu ei mene ja ne ihmiset tarvitsevat apua! </i>Äiti sentään lupasi, että heti kun hänestä olisi tulossa isoäiti, hän lakkaisi käymästä Tšetšeniassa.</span></p><p><span style="font-size: medium;">Mutta siihen oli vielä aikaa. Sitä ennen ehti tapahtua myös tšetšeenimilitanttien vuoden 2002 tuhoisa isku moskovalaiseen teatteriin ja Beslanin järkyttävä koulukaappaus vuonna 2004, joista niistäkin Vera Politkovskajan muistelmissa on henkilökohtaista kerrottavaa.</span></p><p><span style="font-size: medium;"><br /></span></p><p><span style="font-size: medium;">PUTININ ROOLI kirjan tapahtumissa on ratkaiseva eikä vain muisteltavan elämän- ja kuoleman vaiheissa. Äidin toiminnan takia alituisen uhkan alla joutuivat elämään myös sukulaiset, mm. lapset Vera ja Ilja. Vaikka äiti yritti parhaansa mukaan kätkeä huolensa, oli pakko antaa lapsillekin ohjeita vaaratilanteita varten.</span></p><p><span style="font-size: medium;">Vera Politkovskaja on sittemmin joutunut itsekin suoraan kokemaan, millaista toimittajan elämä Putinin johtamassa "demokratuurissa" on. Tšetšeniassa saatuja oppeja toteutetaan nyt "erikoisoperaatiossa" Ukrainassa, ja niitä kritisoivan Vera Politkovskajan on täytynyt paeta tytärtään suojellaksen länteen, vapauteen.</span></p><p><span style="font-size: medium;">Muistelmissa käydään läpi monia jännittäviä ja pelottavia tapahtumia, ja kirjan tekijät tietävät, miten tekstistä tulee muutenkin lukijoita kiinnostavaa ja puhuttelevaa. Mutta minkäänlaista sensaatiomaisuutta kirjasta en löydä.</span></p><p><span style="font-size: medium;">Teoksen tarjoamat tiedot ja muistot Anna Politkovskajasta vaimona ja äitinä ovat loppujen lopuksi aika niukat ja vaikuttavat sattumanvaraisilta. Silti niistä hahmottuu hämmästyttävän selkeä kuva tarmokkaasta ja tehtävästään tietoisesta naisesta, jota eivät muut määräilleet. Äidin omapäisyydestä saivat osansa myös lapset.</span></p><p><span style="font-size: medium;"><i>Äidin pääteesi oli hyvin yksinkertainen: - Jos et tee niin kuin minä sanon, joudut kanssani vaikeuksiin.</i></span></p><p><span style="font-size: medium;">Vera Politkovskaja luonnehtii äitinsä persoonaa monimutkaiseksi. Äiti halusi lastensa parasta, mutta hänen vaativuutensa ja ehdottomuutensa tuotti usein konflikteja, ja sama toistui hänen kaikissa ihmissuhteissaan. Se, missä määrin äiti vanhemmiten olisi mahdollisesti pehmennyt, jäi valitettavasti hänen läheisiltään kokematta.</span></p><p><span style="font-size: medium;"><br /></span></p><p><span style="font-size: medium;">SANONTA TYÖSTÄ TEKIJÄNSÄ OPETTAJANA pätee ehkä myös ihmisen käytöksen suhteen. Mietin, missä määrin jatkuva vääryyksien näkeminen ja niistä raportointi, hylkiöksi luokittelu, vaientaminen ja yksin jäämisen kokemus vaikuttavat tehtävälleen täydellisesti omistautuneeseen ihmiseen.</span></p><p><span style="font-size: medium;">Jos hän on jo luonteeltaan taistelija, eikö hänestä tulee sellaisessa tilanteessa entistä kiihkeämpi ja päättäväisempi. Uhkarohkea? Hengestäänkin piittaamaton?</span></p><p><span style="font-size: medium;">Ymmärsikö Anna Politkovskaja, miten hänelle ennen pitkää Putinin Venäjällä tulisi käymään? Eikä vain hänelle vaan monille muillekin vallanpitäjän vaarallisiksi luokittelemille. Vera Politkovskaja nostaa näkyvästi esille myös Aleksei Navalnyin tapauksen.</span></p><p><span style="font-size: medium;"><i>Äitini</i> eli <i>Anna Politkovskajan taistelu totuuden puolesta</i> puhuu asioista, jotka lienevät paljolti tiedossa mutta joita ei ole syytä unohtaa. Muistelmateos vakuuttaa myös periksi antamattoman tahtonaisen ja oman tiensä kulkijan henkilökuvana.</span></p><p><span style="font-size: medium;">Vera Politkovskaja kirjoittaa: <i>Äiti ei pitänyt tavasta, jolla tietyt miestoimittajat leikkivät sotaa saadakseen adrenaliinin kohoamaan. Hän lähti todistajaksi, kuuntelemaan uhreja ja sanoittamaan tuskaa. Minulle hän sanoi: - Olen kuin runoilija. Elän elämää ja kirjoitan sen, mitä näen.</i></span></p><p><span style="font-size: medium;"><table align="center" cellpadding="0" cellspacing="0" class="tr-caption-container" style="margin-left: auto; margin-right: auto;"><tbody><tr><td style="text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjNLRKO1SdDeCs6Mv38ttu5S_1rzzlmUPIVcaSowEGPB8ar37kWyMlBTLJUkLtidboJtu4IBRi3rweuXM_UNvHyMCuIXqo9s82Iuy46uU1cJM0qyWDwPYh5LCxNgc-23we4KmCFt6W_v1nENmSqOMzSL3PFJpxMYMknzi-j-_ODm-6gxIs-WKXfiH3Aguk/s300/Vera_Politkovskaja.jpg" imageanchor="1" style="margin-left: auto; margin-right: auto;"><span style="font-size: medium;"><img border="0" data-original-height="300" data-original-width="300" height="300" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjNLRKO1SdDeCs6Mv38ttu5S_1rzzlmUPIVcaSowEGPB8ar37kWyMlBTLJUkLtidboJtu4IBRi3rweuXM_UNvHyMCuIXqo9s82Iuy46uU1cJM0qyWDwPYh5LCxNgc-23we4KmCFt6W_v1nENmSqOMzSL3PFJpxMYMknzi-j-_ODm-6gxIs-WKXfiH3Aguk/s1600/Vera_Politkovskaja.jpg" width="300" /></span></a></td></tr><tr><td class="tr-caption" style="text-align: center;"><span style="font-size: medium;">Vera Politkovskaja. Kuva: Vera Politkovskaja</span></td></tr></tbody></table><br /><i><br /></i></span></p>Raija Hakalahttp://www.blogger.com/profile/00915183073688329210noreply@blogger.com1tag:blogger.com,1999:blog-3702690297222966841.post-34779170237965537932023-10-31T10:42:00.000-07:002023-10-31T10:42:06.438-07:00Jari Järvelä: Rakastan Eva Braunia <p> </p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgv_ffkK2LJtdduf54bU5ZWLl2nQT1FqIvhpm-eXQZu7CfpVWUc6DRk1Cy5cMgVe01wdPh_YKELlG4tfqGwH_3JZB9sJtVAIHsL6X812pRiIE67M_hJqy-8ACFIMOITPNJH-L3o4cvqr_BgctdBsyRfcqMCyVtJPtZjAFahvopXO41FYewu6ILbCMpu6w4/s2491/9789520452759_frontcover_final_original.jpg" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="2491" data-original-width="1535" height="640" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgv_ffkK2LJtdduf54bU5ZWLl2nQT1FqIvhpm-eXQZu7CfpVWUc6DRk1Cy5cMgVe01wdPh_YKELlG4tfqGwH_3JZB9sJtVAIHsL6X812pRiIE67M_hJqy-8ACFIMOITPNJH-L3o4cvqr_BgctdBsyRfcqMCyVtJPtZjAFahvopXO41FYewu6ILbCMpu6w4/w394-h640/9789520452759_frontcover_final_original.jpg" width="394" /></a></div><br /><p></p><p><span style="font-size: x-large;"><b>Herra Susi ja hänen suomalainen Eva Brauninsa </b></span></p><p><span style="font-size: medium;"><br /></span></p><p><span style="font-size: medium;">Jari Järvelä: Rakastan Eva Braunia. Tammi 2023. 324 s.</span></p><p><span style="font-size: medium;"><br /></span></p><p><span style="font-size: medium;"><i>KÄYTÄ AITOA MUSTETTA. KÄYTÄ AITOA PAPERIA. ÄLÄ LIIMAILE KANSIIN SYDÄMIÄ. VARO INNOKKAITA TOIMITTAJIA. ÄLÄ RYHDY AHNEEKSI. SINÄ PYSTYT TÄHÄN. IHMISET USKOVAT, KOSKA HALUAVAT USKOA.</i></span></p><p><span style="font-size: medium;">Kun niukoilla kirjoitustöillä elantonsa repivä Johanna suostuu nuoruudenystävänsä Lisen ja tämän saksalaisen miehen Martinin ehdotukseen ja ryhtyy väärentämään Hitlerin rakastajattaren Eva Braunin päiväkirjoja, hän yrittää pitää mielessä huoneentaulukseen laatimansa kuuden kohdan ohjelman.</span></p><p><span style="font-size: medium;">Tehtävä on kuormittava, ja Johannalla on jo vanhastaan henkisiä ongelmia. Mutta ken feikkiin ryhtyy, feikin kestäköön. Ja ennen kaikkea: <i>nyt minulla olisi mahdollisuus syödä muutakin kuin pussikeittoa ja nuudeleita ja shoppailla muuallakin kuin ruokakaupassa.</i></span></p><p><span style="font-size: medium;"><i>Jari Järvelän </i>(s. 1966) uusin romaani <i>Rakastan Eva Braunia </i>tuntuu saaneen potkua <i>Konrad</i> <i>Kujaun</i> tapauksesta. Saksalainen kuvittaja ja väärentäjä tuli kuuluisaksi nk. Hitler-päiväkirjojen sepittäjänä. Viikkolehti Stern ehti jo julkaistakin kalliisti ostamaansa aineistoa, ennen kuin Kujau paljastui huijariksi.</span></p><p><span style="font-size: medium;">Ainakaan kuvattavaansa eläytymisessä Järvelän huijari-Johanna ei jää Kujauta huonommaksi, ja oikea Evakin olisi varmaan tyytyväinen "verisiskonsa" muistiinpanoihin. Ei mitään hymistelyä, ei pelonsekaista tunteilua, vaan suoria sanoja kuorrutetulta kukkakaalilta haisevasta sapelinkalistelija-sänkykumppanista. </span></p><p><span style="font-size: medium;"><br /></span></p><p><span style="font-size: medium;">TUTUSTUESSAAN HITLERIIN 1929 <i>Eva Braun</i> (1912-1945) oli 17-vuotias ja työskenteli müncheniläisessä valokuvaamossa. Braunin ajatuksia neljätoista vuotta kestäneestä suhteesta Hitleriin on säilynyt vähän. Esimerkiksi autenttisia päiväkirjamerkintöjä on vain 22 sivua vuodelta 1935.</span></p><p><span style="font-size: medium;">Niistä Järvelän romaani kuitenkin lähtee liikkeelle, ja vasta sitten siirrytään väärennöksiin, joista pääosa sijoittuu vuodelle 1938. Näin lukijalle tarjoutuu leikkisä mahdollisuus tarkastella aitojen ja keksittyjen päiväkirjaotteiden yhteensopivuutta ja seurata, missä määrin tekstien Evat henkilöinä korreloivat keskenään eli kuinka hyvin haamukirjoittaja hallitsee hommansa.</span></p><p><span style="font-size: medium;">Mainiosti hallitsee, eikä ole kyse vain siitä, että hänellä on isoäitinsä perintönä taito kirjoittaa sütterliniä, Saksan kouluissa 1900-luvun alkuvuosikymmeninä opetettua kaunokirjoitusta. Kirjoitustyöläisenä Johanna on tottunut tutustumaan lähteisiinsä perusteellisesti, ja samastumispintaa Evan kanssa löytyy sekä henkilökohtaisesta elämästä että temperamentista.</span></p><p><span style="font-size: medium;">Evan elämän ja rakkaussuhteen seuraaminen päiväkirjatekstien valossa on kuitenkin kaikessa kiinnostavuudessaan vasta yksi taso Järvelän vauhdikkaassa romaanissa. Perusjuoni rakentuu laittoman rikastumisprojektin etenemisestä ja minäkertojan vaiheista sen käänteissä ja fiiliksissä.</span></p><p><span style="font-size: medium;">Järvelä kylvää pääsääntöisesti hilpeään ja hurttiin romaaniinsa jo alusta alkaen myös uhkan elementtejä. Ensin niitä tarjoilee kaikenlaista natsitavaraa keräilevä ja kaupitteleva "pasifistifilosofi" Martin, mutta kun väärennösten salaperäinen saksalainen ostaja Carl ilmestyy kuvioihin, pelko ja kauhu tiivistyvät hänen tekemisiinsä. </span></p><p><span style="font-size: medium;">Tuntuu vain ajan kysymykseltä, milloin huijaus paljastuu ja toisen maailmansodan aikaiset pistoolit alkavat laulaa. </span></p><p><span style="font-size: medium;"><br /></span></p><p><span style="font-size: medium;"><span>OIKEA EVA PUHUU päiväkirjoissaan salaperäisestä rakastetustaan </span><i>Hän</i><span>-pronominin turvin. Järvelän romaanin Evalle hän on herra Susi. Molemmille Evoille Hitler on kuitenkin yhtä ailahteleva, nöyryyttävä ja itserakas kumppani, ja Evat valittavat hänen laiminlyöntejään ja piittaamattomuuttaan kuin yhdestä suusta.</span></span></p><p><span style="font-size: medium;">Romaanin Evan ja Hitlerin suhteessa on paljon samaa kuin Järvelän <i>Aino A.</i> -romaanin Aino ja Alvar Aallon yhteiselämässä. Kirjailijan sympatiat ovat selvästi vaimojen puolella, ja pöyhkeät ja itserakkaat miehet ovat pelkästään lapsellisia ja naurettavia. Miesten suhteen Järvelä ei säästele sarkasmiaan.</span></p><p><span style="font-size: medium;"><span>Toki Evakin saattaa vaikuttaa ensilukemalta lähinnä turhamaiselta ja unelmoivalta, rakastajansa mieliksi dirndl-mekoissa liehuvalta hupakolta - ainakin <i>Aino A</i>:n tekevään ja älykkääseen Ainoon verrattuna. Mutta p</span>ohjimmiltaan romaanin Eva on minusta traaginen hahmo tai vähintään arvoitus.</span></p><p><span style="font-size: medium;">Kirjassa korostuu moneen kertaan hänen hartain halunsa tulla rakastetuksi. Rakkautta saadakseen hän luopuu vapaudestaan ja elää eristyksissä avovankilassaan Berghofin vuoristohuvilalla. Julkisuutta ja avioliittoa kaipaava nuori nainen taipuu rakastajansa tahtoon pysyä näkymättömissä ja perheettömänä, jotta rakastaja voi patsastella koko valtakunnan isähahmona. </span></p><p><span style="font-size: medium;">Edes Evan itsemurhayritykset eivät saa herra Sutta luopumaan periaatteistaan. Jotain lohtua toi kai oikealle Evalle aikanaan se, että päivä ennen kaksoisitsemurhaa susiparista tuli Berliinin maanalaisessa bunkkerissa vihdoin aviopari.</span></p><p><span style="font-size: medium;"><br /></span></p><p><span style="font-size: medium;">KIINNOSTAVAN JÄRVELÄN EVA JA HITLER-TARINASTA tekee mainion väärennösjuonen ja järjettömän keräilymotiivin lisäksi erityisesti identiteeteillä leikittely. Ennen pitkää Evoja alkaa olla joka lähtöön. Kahden Evan, aidon ja feikkipäiväkirjan kirjoittajan, lisäksi myös päähenkilöstä alkaa kehkeytyä Eva-hahmo, eivätkä lopulta Lise ja Martinkaan välty Eva- ja Hitler-rooleilta.</span></p><p><span style="font-size: medium;">Luonnossa metamorfoosia pidetään strategisena selviytymiskeinoja. Jää lukijan tehtäväksi miettiä, missä määrin Johannan tapauksessa on kyse siitä ja missä määrin omasta halusta muuttua toukasta perhoseksi. Koin kyllä Carlin puuhastelun dioraamojensa parissa sen luontoiseksi, että tätäkin SS-esteetikkoa lienee viisaampi totella kuin vastustaa.</span></p><p><span style="font-size: medium;">Viihteellä silti kaiken kaikkiaan mennään, mutta ainakaan minulla ei ole mitään sitä vastaan, kun huumorista ja vaarallisista tilanteista vastaa sellainen kertoja kuin Jari Järvelä.</span></p><p><span style="font-size: medium;"></span></p><table align="center" cellpadding="0" cellspacing="0" class="tr-caption-container" style="margin-left: auto; margin-right: auto;"><tbody><tr><td style="text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEj-4YOZGgjcSubGfKT1PYQ4BdZisoiMOePW7tkjtRzeWYzPKY_1-HiOAlXox8zzLEExyP18isxUbdyj8MuAcuP03joGO8qin1_albxA4W7fG0OW-bkTuMUjM4383ZQ7-4XNeUYrEqX_Zj7xGzGawnioRG8-5JEwAzQxnc5uQ4vLs3OuuPX2Hey-rCt1kOc/s300/jarvela_jari_2023_06-240x300.jpg" style="margin-left: auto; margin-right: auto;"><span style="font-size: medium;"><img border="0" data-original-height="300" data-original-width="240" height="300" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEj-4YOZGgjcSubGfKT1PYQ4BdZisoiMOePW7tkjtRzeWYzPKY_1-HiOAlXox8zzLEExyP18isxUbdyj8MuAcuP03joGO8qin1_albxA4W7fG0OW-bkTuMUjM4383ZQ7-4XNeUYrEqX_Zj7xGzGawnioRG8-5JEwAzQxnc5uQ4vLs3OuuPX2Hey-rCt1kOc/s1600/jarvela_jari_2023_06-240x300.jpg" width="240" /></span></a></td></tr><tr><td class="tr-caption" style="text-align: center;"><span style="font-size: medium;">Jari Järvelä. Kuva: Otto Virtanen</span></td></tr></tbody></table><span style="font-size: medium;"><br /></span><p></p>Raija Hakalahttp://www.blogger.com/profile/00915183073688329210noreply@blogger.com1tag:blogger.com,1999:blog-3702690297222966841.post-38289367682819563602023-10-17T10:58:00.000-07:002023-10-17T10:58:14.541-07:00Antti Tuuri: Lintujen kesyttäjä <div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEiRuyvXzd36cLaed487Q42NvGUJZ7O-ed5xe_nEQzjrPCPhMGcgd7KP9-1igPL1nzJGtfNqOfiHejS7p3RWoxlUIfO_7zhgCznTuzQDlj9oeIVHt3GfOPfJWlwa0IV5dI48wHW6XKfxuEpg5-kcsSMBjSzGR_r_wpWKoiBnTphPhD71OmIRnf1cFPtIt-E/s2563/9789511466864.jpg" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="2563" data-original-width="1692" height="640" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEiRuyvXzd36cLaed487Q42NvGUJZ7O-ed5xe_nEQzjrPCPhMGcgd7KP9-1igPL1nzJGtfNqOfiHejS7p3RWoxlUIfO_7zhgCznTuzQDlj9oeIVHt3GfOPfJWlwa0IV5dI48wHW6XKfxuEpg5-kcsSMBjSzGR_r_wpWKoiBnTphPhD71OmIRnf1cFPtIt-E/w422-h640/9789511466864.jpg" width="422" /></a></div><br /><p><b><span style="font-size: x-large;">Hyvän mielen pienoisromaani </span></b></p><p><span style="font-size: medium;"><br /></span></p><p><span style="font-size: medium;">Antti Tuuri: Lintujen kesyttäjä. Otava 2023. 168 s.</span></p><p><span style="font-size: medium;"><br /></span></p><p><span style="font-size: medium;"><i>Antti Tuurin</i> (s. 1944) tuore pienoisromaani <i>Lintujen kesyttäjä </i>kertoo juuri siitä, mistä nimi lupaa: lintujen kesyttämisestä. Kyse ei kuitenkaan ole mistään luonnontieteellisestä projektista vaan yhdestä kesäisestä viikosta Pohjanmaalla lähellä Pietarsaarta.</span></p><p><span style="font-size: medium;">Eletään nähtävästi 1950-luvun loppua, kun eläinlääkärin komean kaksiverantaisen talon pihalle ilmestyy yllättäen outo mies kyselemään muutaman päivän yösijaa. Isäntä itse on puhujamatkalla, tyrkyllä tulevien eduskuntavaalien ehdokkaaksi. Kotosalla ovat vaimo, syksyllä lukion aloittava poika ja virastaan erotettu pappisveli vaimoineen.</span></p><p><span style="font-size: medium;">Kun isäntä illalla kotiutuu, tehdään kontrahti: Vieras saa viikoksi ruuan ja yösijan pojan kaverina saunakamarissa. Vastineeksi Lintujen kesyttäjäksi esittäytynyt mies lupautuu sinä aikana kesyttämään pihapiirissä pesivät pääskyset eli tekemään eräänlaisen ihmeen.</span></p><p><span style="font-size: medium;">Epäonnisen puhujamatkan jälkeen muutoinkin yrmeä eläinlääkäri saa balsamia haavoilleen, kun pääsee päähänpistollaan tekemään kiusaa muulle talonväelle. Pojalle, romaanin sympaattiselle päähenkilölle ja kertojalle, lintujen kesyttäminen on kuitenkin kiinnostavaa seurattavaa arjen keskellä, ja hänen ja kesyttäjän välille kehkeytyy jopa jonkinlaista hengenheimolaisuutta.</span></p><p><span style="font-size: medium;"><br /></span></p><p><span style="font-size: medium;">ROMAANIN LÄHTÖASETELMA ja peruskysymykset ovat tavallistakin tavallisempia: Mitä tapahtuu yhteisössä, kun sen arkirutiinit äkkiä häiriintyvät? Miten sen eri jäsenet suhtautuvat outoon ja vieraaseen?</span></p><p><span style="font-size: medium;">Salaperäisestä kesyttäjästä ei heru tarinan missään vaiheessa juuri mitään tietoja, vaikka hänen taustaansa selvitellään myös poliisivoimin. Perheen ihmissuhteet sen sijaan käyvät hänen myötään sitäkin selvemmiksi.</span></p><p><span style="font-size: medium;">Isäntä pitää komentoa tyrannimaisin ottein. Pappisveli yrittää ottaa samanlaisen roolin, mutta vaikuttaa pelkästään naurettavalta. Naiset ovat altavastaajina usein hiljaa tai poistuvat paikalta.</span></p><p><span style="font-size: medium;">Kertojalla ei kuitenkaan ole kireästä ilmapiiristä huolimatta mitään hätää. Hän on oppinut, miten olla suututtamatta isää, ja äiti pitää hänen puoliaan hellillä eleillään. Setänsä komenteluihin kertoja nakkelee - vähän isänsä tapaan - teräviä, ironisia kommentteja, joilla sedän aseman nolous korostuu entisestään.</span></p><p><span style="font-size: medium;">Sedän liioitelluissa yrityksissä leimata vaitonainen vieras vaaralliseksi roistoksi tai vähintään varkaaksi kyse on muustakin kuin ennakkoluuloista. Pelottelullaan hän pitää naisväen loitolla komeasta ja miellyttäväkäytöksisestä vieraasta. Kertojaan hänen puheensa eivät tehoa.</span></p><p><span style="font-size: medium;">Poika on pappissetänsä vastavoima kahdellakin tapaa. Hän ei usko huhuja vaan ottaa asioista selvää ja käyttää järkeään, ja kun pappi, jonka pitäisi uskoa ihmeisiin, kieltää suoralta kädeltä sellaisia tapahtuvan ja piikittelee pihapiiriin ilmestynyttä "pyhää Fransiskusta", utelias kertoja haluaa itse nähdä, tapahtuuko todella jotain erikoista.</span></p><p><span style="font-size: medium;"><br /></span></p><p><span style="font-size: medium;">ROMAANIN ALUSSA OLEVA <i>Rudolf Steiner</i> -lainaus avaa romaaniin toisen tärkeän teeman ja näkökulman:<i> Linnut eivät ajattele. Me ajattelemme, koska emme osaa lentää. Ajatuksemme ovat oikeastaan samoja voimia, joita tarvitaan lentämiseen, mutta muuttuneina.</i></span></p><p><span style="font-size: medium;">Lainausta ei kummastele, kun muistaa Antti Tuurin antroposofisen kiinnostuksen. Steinerin mukaan näkyvän maailman takana on kätketty, näkymätön maailma, jota ei voi lähestyä aistihavainnoin vaan mm. meditatiivisin keinoin.</span></p><p><span style="font-size: medium;"><span>Kun Kesyttäjä tekee työtään tuolissa omenapuun alla hiljaa ja liikkumatta, kädet reisillä ja silmät kiinni ja omenapuuhun nojaileva kertoja rohkaistuu kysymään häneltä tarkempia tietoja kesyttämisest</span><span>ä, vieras vastaa tyhjentävänsä päätään ajatuksista. Hänen mukaansa vain mieli tyhjänä pystyy ottamaan vastaan<i> lintujen emuun</i> eli haltijahengen ja puhua sen kanssa.</span></span></p><p><span style="font-size: medium;">En tiedä, missä määrin emuut liittyvät Steinerin hengentieteeseen vai liittyvätkö mitenkään, mutta itäisessä kansanperinteessämme ne ovat olleet eri kasvi- ja eläinlajien myyttisiä kantavanhempia tai paremminkin -äitejä (vrt. emo). Romaanin kannalta olennaista on, miten luontevasti ja vaivattomasti reaali ja irreaali, havaittava ja myyttinen maailma kohtaavat nuoren kertojan kesäisessä arkiolossa ja miten monenlaisia tunteita ja tunnelmia Tuurin eleettömältä vaikuttavan kerrontatyylin alta löytyy.</span></p><p><span style="font-size: medium;">On silkkaa iloa istuskella Kesyttäjän ja pojan seurassa aurinkoisella pihalla lehvistön alla. En kokeillut kertojan tavoin mieleni tyhjentämistä, mutta nautin katsella ja kuunnella lintuja, <i>räystäspääskysiä ja haarapääskysiä, joita lenteli pihan yllä ja korkealla peltojen yläpuolella, ja tervapääskyjä, kun ne syöksyivät kirkuen talon yli nurkkien komeroihin, joissa niiden pesät ja poikaset olivat.</i></span></p><p><span style="font-size: medium;"><i><br /></i></span></p><p><span style="font-size: medium;"><span>KESYTTÄMISEN ONNISTUMISEN jätän salaisuudeksi, mutta se kannattaa todeta, että merkillisestä kesytysoperaatiosta huolimatta kertoja elää hyvinkin tyypillistä miehenalun elämää: v</span><span>etelehtii ja laistaa hänelle määrätyistä töistä ja viettää aikaa kaverinsa Ollin kanssa aina, kun tämä joutaa vapaalle isänsä verstaalta.</span></span></p><p><span style="font-size: medium;"><span>Poika on yhdessä elämänsä taitekohdassa tai välitilassa. Kun hän syksyllä lähtee lukioon Pietarsaareen, hän joutuu jättämään tutun ja astumaan tuntemattomaan. Mutta aivan samoin kuin pääskysten kesyttämiseen hän suhtautuu muutokseen uteliaana ja kokeilunhaluisena. Isän ja sedän pelottelut koulun vaikeudella hän sivuuttaa yhtä tyynenä kuin Kesyttäjän "vaarallisuuden".</span></span></p><p><span style="font-size: medium;"><span>Niinpä minun ei tarvitse tälläkään kertaa erota Antti Tuurin päähenkilöstä huolissani. Hän kyllä pärjää, ja tangon <i>yksi kaksi kolme viereen</i> -askelilla hänellä on varmasti mahdollisuuksia myös parin löytämisessä. Ainakin kaverusten valloittavan humoristinen tanssilavaesiintyminen lupaa hyvää.</span></span></p><p><span style="font-size: medium;"></span></p><table align="center" cellpadding="0" cellspacing="0" class="tr-caption-container" style="margin-left: auto; margin-right: auto;"><tbody><tr><td style="text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgHssBj5tYR4mpOxDPwL3wTsxDN3kvL_BYiYZK5Hycjx-UsHQIH0lV8pd7j0_K4QUXrNBmV70QOIZpUmDwQwmnJXR0N3e6_hojQuoHTisSzCSYoU5EFQ0RG1CWxW-1iuosTpI0acduH8OLRAIfgDRilrIvGDwBJwWNrT8J7sIJG0n3-ubGgfKxSF6CN3hQ/s2657/Tuuri2012_1.jpg" style="margin-left: auto; margin-right: auto;"><span style="font-size: medium;"><img border="0" data-original-height="1772" data-original-width="2657" height="213" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgHssBj5tYR4mpOxDPwL3wTsxDN3kvL_BYiYZK5Hycjx-UsHQIH0lV8pd7j0_K4QUXrNBmV70QOIZpUmDwQwmnJXR0N3e6_hojQuoHTisSzCSYoU5EFQ0RG1CWxW-1iuosTpI0acduH8OLRAIfgDRilrIvGDwBJwWNrT8J7sIJG0n3-ubGgfKxSF6CN3hQ/s320/Tuuri2012_1.jpg" width="320" /></span></a></td></tr><tr><td class="tr-caption" style="text-align: center;"><span style="font-size: medium;">Antti Tuuri. Kuva: Otava, Jouni Harala</span></td></tr></tbody></table><span style="font-size: medium;"><br /><span><br /></span></span><p></p>Raija Hakalahttp://www.blogger.com/profile/00915183073688329210noreply@blogger.com2tag:blogger.com,1999:blog-3702690297222966841.post-43242049173406132032023-10-15T02:53:00.002-07:002023-10-15T02:56:20.645-07:00Outi Hytönen: Kairojen kosmopoliitti <div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhMd9mG6fAc2JKwqTHlvxevlmNVolTYzra2bPDeNNjpYwfPw7erjomQ9MsuZ9vpMCsjVuwzGHfCIAqsWknjekZrmU4p63z-UBWs6V5H1cakyJu7uLmIEUYSdGnKrqQyq7kN3dl9CbB3uDluopQmlilm5wjf3xqkWYPMycCZMbBHUR0mD6j5clh2Bhx1m9U/s2575/9789512432875.jpg" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="2575" data-original-width="1642" height="640" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhMd9mG6fAc2JKwqTHlvxevlmNVolTYzra2bPDeNNjpYwfPw7erjomQ9MsuZ9vpMCsjVuwzGHfCIAqsWknjekZrmU4p63z-UBWs6V5H1cakyJu7uLmIEUYSdGnKrqQyq7kN3dl9CbB3uDluopQmlilm5wjf3xqkWYPMycCZMbBHUR0mD6j5clh2Bhx1m9U/w408-h640/9789512432875.jpg" width="408" /></a></div><br /><p><b style="font-size: xx-large;">Annikki Kariniemen elämäkertaa lukee kuin romaania</b></p><p><br /></p><p><span style="font-size: medium;">Outi Hytönen: Kairojen kosmopoliitti. Annikki Kariniemen elämä ja teot. Gummerus 2023. 340 s.</span></p><p><span style="font-size: medium;"><br /></span></p><p><span style="font-size: medium;"><span>Kirjallisuustoimittaja ja suomentaja <i>Outi Hytönen </i>(s. 1988) kirjoittaa <i>Annikki Kariniemestä </i>(1913-1984) kertovassa elämäkertateoksessaan <i>Kairojen kosmopoliitti, </i>kuinka kirjailija tunnettiin aikanaan koko Suomessa, mutta sittemmin etelä unohti hänet kokonaan. Pohjoisessa hän on kuitenkin edelleen legenda, josta lausuttu yleisin kommentti on: </span><i>Oli se värikäs persoona...</i></span></p><p><span style="font-size: medium;">Hytönen kertoo halunneensa kirjoittaa nimenomaan siitä, miten Kariniemi eli, miksi toimi niin kuin toimi ja mitä tunsi, eli kuunnella kohdettaan. Ei haittaa, vaikka Kariniemen kirjat ja kirjoitukset eivät olisi tuttuja. Hytönen tarjoaa niistä kyllä tarvittavia tietoja sen verran, kuin matkassa pysyminen edellyttää.</span></p><p><span style="font-size: medium;">Pääasia on tutustua erikoiseen persoonaan ja heittäytyä mukaan hänen kirjaviin vaiheisiinsa, joiden pyörteissä on usein unohtamaisillaan, että lukee faktaa eikä fiktiota.</span></p><p><span style="font-size: medium;"><br /></span></p><p><span style="font-size: medium;">ROVANIEMELLÄ perheensä kahdeksanneksi lapseksi vuonna 1913 syntynyt Anni Terttu Tuulikki ryhtyi jo pienestä kutsumaan itseään Annikiksi ja päätti isona tulla lappalaiseksi. Isän kuolema Annikin ollessa 11-vuotias oli tytölle kova isku. Yhdessä oli liikuttu paljon luonnossa, ja isän tarinat Lapista olivat panneet mielikuvituksen laukkaamaan. Annikki tiesi jo varhain, että hänestä tulee taiteilija.</span></p><p><span style="font-size: medium;">Kouluvuosien jälkeen mieli paloi kovasti teatteriin isonsiskon Violan jäljissä, mutta näyttelijän ura jäi haaveeksi. Kolme näytelmää Kariniemi kuitenkin kirjoitti, ja pari hänen romaaneistaankin on dramatisoitu.</span></p><p><span style="font-size: medium;">Jonkinlainen rauhattomuus ja impulsiivisuus olivat kirjailijalle leimallisia nuoresta asti. Jo koulussa hän herätti huomiota erilaisuudellaan ja tempauksillaan, eikä sopeutuminen työyhteisöihinkään sujunut aina kitkatta. Nuoren naisen Helsingin hurmasta nauttiminen jäi nolon lyhyeksi, ja lottatyökin katkesi jonkin sortin "kurittomuuteen".</span></p><p><span style="font-size: medium;">Kariniemi ei opiskellut opettajaksi, mutta sijaisuuksia hän teki Lapin kouluissa runsaasti. Niitä hoitaessaan tuleva kirjailija tutustui hyvin Lapin kyliin ja eläjiin. Opettajana hän poikkesi tavanomaisesta kansankynttilästä, mutta tärkeintähän oli oppiminen, eivät paragrafit.</span></p><p><span style="font-size: medium;"><br /></span></p><p><span style="font-size: medium;">ANNIKKI KARINIEMEN JULKISUUSKUVAAN vaikuttivat paljon hänen avioliittonsa. Niitä puitiin myös lehdistössä, eikä asianomainen pannut aina näkyvyyttä pahakseen.</span></p><p><span style="font-size: medium;">Opettajantyössä Kuusamon Vaalajärvellä Kariniemi tutustui paikallisen maatalon nuoreen isäntään Viljo Alataloon. Liitto jäi kuitenkin lyhyeksi, kun morsian jo parin kuukauden kuluttua sai talon töistä tarpeekseen ja lähti opettajaksi Sodankylän Vaalajärvelle.</span></p><p><span style="font-size: medium;"><span>Seuraavana syksynä 1939 Annikki teki sijaisuutta Kuusamon Liikasenvaaran koulussa, kun ovelle ilmestyi kelsiturkkinen everstiluutnantti<i> Oiva Willamo</i> (1887-1967). Mies o</span><span>li Annikille tuttu isän kautta jo tyttövuosilta. Willamo oli nuorta opettajaa 26 vuotta vanhempi, ja susiparista tietysti kohistiin, mutta asianomaiset eivät puheista välittäneet eikä papin aamenella pidetty kiirettä.</span></span></p><p><span style="font-size: medium;"><span>Kariniemen ja Willamon tarina nousi esille taas muutama vuosi sitten, kun </span><i>Rosa Liksom </i><span>kirjoitti siitä romaanissaan </span><i>Everstinna</i><span> (2017). Romaanin keskeisiä aiheita ovat nimihenkilön fasismisympatiat ja everstin väkivaltaisuus.</span></span></p><p><span style="font-size: medium;">Perheväkivallasta kertoo myös elämäkerta, ja romaanissaan <i>Erään avioliiton</i> <i>anatomia </i>(1968) Kariniemi on käsitellyt sitä itsekin. Todisteita kirjailijan innostuksesta kansallissosialismia kohtaan Hytönen ei kuitenkaan ole löytänyt.</span></p><p><span style="font-size: medium;">Isänmaallisuuden kirjailija imi itseensä jo lapsuudenkodistaan, ja tunnetta lietsoivat sittemmin sotavuodet ja everstin työn ja aseman mukanaan tuoma tuttavapiiri. Lapin sota oli saksalaisten kanssa ystävystyneelle pariskunnalle käsittämätön tragedia ja sekin omiaan lisäämään katkeroituneen aviomiehen aggressiivisuutta.</span></p><p><span style="font-size: medium;">Annikki Kariniemen kolmas avioliitto olikin sitten täydellinen vastakohta edelliselle.</span></p><p><span style="font-size: medium;"><br /></span></p><p><span style="font-size: medium;">AIVAN KUIN NYKYISET MEDIAPERSOONAT myös Kariniemi pyrki vuoroin näkyville ja keskipisteeksi, vuoroin taas piiloon ja rauhaan. Pieni Lähejänkän koulu Ylitorniolla tuntui tarjoavan myrskyisen Willamo-liiton jälkeen suojaa ikäviltä ihmisiltä ja puheilta, kunnes 47-vuotiaan opettajan ja naapurikylän pojan, 16-vuotiaan Taisto Heikan halailusta roihahti huhu opettajan mahdollisista muistakin sopimattomista lähentely-yrityksistä. </span></p><p><span style="font-size: medium;">Taistosta, <i>tavallisesta työmiehestä</i>, tuli kuitenkin Annikin kolmas aviomies ja Törmäsjärven Sinisestä pirtistä kirjailijan loppuiän kiintopiste. Sen vetoisissa huoneissa Annikki asusti lukemattomine kissoineen ja koirineen senkin jälkeen, kun Taisto 1979 lähti ikäisensä naisen matkaan.</span></p><p><span style="font-size: medium;">Sinisen pirtin taloudessa entisen everstinnan herraskainen elämä oli alituisia rahahuolia, vaikka kirjoja oli alkanut ilmestyä esikoisteoksen <i>Poro-Kristiinan </i>(1952) jälkeen kiihtyvää tahtia ja lehtiartikkeleista ja juhlapuheista tuli niistäkin leivänlisää. Mutta luonto ympärillä oli antelias ja ruokki luovuutta.</span></p><p><span style="font-size: medium;">Kariniemen romaanitaidetta kritisoitiin viihteellisyydestä ja henkilökuviensa ohuudesta. Hytönen kuitenkin painottaa, että<i> </i>aikakauden, paikkojen ja varsinkin Lapin luonnon kuvaus<i> </i>oli Kariniemen tuotannossa kautta linjan korkeatasoista. Annikki Kariniemeä pidetään myös Suomen ensimmäisenä naiseräkirjailijana.</span></p><p><span style="font-size: medium;">Luonto oli kirjailijalle tärkeääkin tärkeämpi. Hytönen luonnehtii Kariniemeä Lapin romantikoksi, mutta ei perinteiseksi sellaiseksi. Kun luonto aiemmin oli kuvattu useimmiten uhkana ja kohtalokkaana vastustajana, joka piti kesyttää, Kariniemen tuotannossa se oli <i>myös elämän ehto, turvapaikka ja suuri syli.</i></span></p><p><span style="font-size: medium;">Vihollinen sen sijaan alkoi olla ihminen vesivoimaloineen, patoaltaineen ja kokonaisia kyliä hukuttavine tekojärvineen. Annikista tuli vuosikymmeniksi kiihkeä Lapin ihmisten ja luonnon puolesta puhuja, jonka "pamfletit" <i>Salakaato </i>(1969) ja <i>Pato</i> (1972) osoittivat, kuinka Lappia kohdeltiin kuin siirtomaata. </span></p><p><span style="font-size: medium;"> </span></p><p><span style="font-size: medium;">REALISTISEN KAUDEN JÄLKEEN kirjailija siirtyi jälleen romanttisemman ilmaisun suuntaan. Taso ei ollut aina kehuttava ainakaan kritiikkien mukaan. Lukijoita kuitenkin riitti, ja Kariniemi oli usein myyntilistojen kärkinimiä. Osaltaan asiaan vaikuttivat uteliaisuutta ruokkivat aiheet ja kirjailijan boheemi elämäntapa. </span></p><p><span style="font-size: medium;">Kariniemen myydyimmäksi romaaniksi nousi suomalaisten naisten ja saksalaissotilaiden seksisuhteista kertova <i>Veren kuva </i>(1971). Rovaniemi kohisi ja arvaili henkilöiden esikuvia, kriitikot puhuivat "porvaripornosta" ja "ellottavuudesta", ja kirjailija kirjoitti vihaisia vastineitaan. Uteliaat lukijat <i>halusivat omin silmin katsoa, mitä riveillä sanotaan</i>.</span></p><p><span style="font-size: medium;"><span>Epäilemättä kirjailija tunsi itsensä väärinymmärretyksi, mutta varmasti hän ymmärsi myös kohun markkina-arvon. </span><span>Hytönen kirjoittaa: [Annikki] </span><i>oli itse asiassa ensimmäisiä kirjailijoita, joka osasi käyttää mediaa hyväkseen ja syöttää sille tarvittaessa vaikka valheellisia kohujuttuja näkyvyyden ja myyttisen kuvansa vahvistamiseksi.</i></span></p><p><span style="font-size: medium;">Huomiota kirjailija herätti myös näyttävällä pukeutumisellaan, erityisesti saamelaisasuillaan, ja Sinisen pirtin kuuluisilla juhlilla, joista tuskin kukaan kutsuttu kieltäytyi, vaikka saattoikin saada niiden jälkeen postissa suolaisen laskun kestityksestään.</span></p><p><span style="font-size: medium;"><br /></span></p><p><span style="font-size: medium;">ANNIKKI KARINIEMI HERÄTTI TUNTEITA puolesta ja vastaan. Saamelaisväestössä Annikin "saamelaisuus" nostatti suuttumusta, mutta taistelu Lapin luonnon ja elinolojen puolesta keräsi lappilaisten kiitosta ja ihailua. Rohkea, räväkkä, välistä härskikin esiintyminen nostatti paheksuntaa ja suututti monia, mutta yhtä monissa se herätti uteliaisuutta ja hilpeyttä.</span></p><p><span style="font-size: medium;">Outi Hytönen tohtii näyttää Kariniemen persoonasta sen kaikki puolet, ja siksi tuntuu, että kuvattava todella elää elämäkertansa sivuilla. <i>Kairojen kosmopoliitin </i>seurassa viihtyy myös siksi, että Hytönen osaa toimittajana annostella lukijalleen kiinnostavassa suhteessa kuvattavansa elämää ja tekoja, vaiheita ja töitä.</span></p><p><span style="font-size: medium;">Annikki Kariniemen elämäntarina on tiukasti sidoksissa historiaan, sen ilmiöihin ja tapahtumiin. Samalla Hytönen tarjoilee runsaasti hauskoja esimerkkejä kuvattavansa originelleista tempauksista. En tiedä, innostaako elämäkerta tarttumaan Kariniemen tuotantoon, mutta hänen persoonaansa ja kirjailijanlaatuaan se käsittelee valaisevasti ja valloittavasti.</span></p><p><span style="font-size: medium;"></span></p><table align="center" cellpadding="0" cellspacing="0" class="tr-caption-container" style="margin-left: auto; margin-right: auto;"><tbody><tr><td style="text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhr4WqPU7Bno-e8TQuBImucDbQYvtDWhoDMVUCIvfLNkdXLlI0x8VnRaZ5UAxLrbGFAb6nyHH3w0wjEDZOFJJ0Iiewm6KeqLEmjZJRByIc2SnfGz8dvNYbJHNS4Y4lAlBpU077dp4vnelw1bP8Qxzftm9RBtSVRjoZQbnDZ6cmlAxY_sv2wlvgEAx3_Z_U/s300/_H5A0573_300dpi_press.jpg" style="margin-left: auto; margin-right: auto;"><span style="font-size: medium;"><img border="0" data-original-height="300" data-original-width="300" height="300" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhr4WqPU7Bno-e8TQuBImucDbQYvtDWhoDMVUCIvfLNkdXLlI0x8VnRaZ5UAxLrbGFAb6nyHH3w0wjEDZOFJJ0Iiewm6KeqLEmjZJRByIc2SnfGz8dvNYbJHNS4Y4lAlBpU077dp4vnelw1bP8Qxzftm9RBtSVRjoZQbnDZ6cmlAxY_sv2wlvgEAx3_Z_U/s1600/_H5A0573_300dpi_press.jpg" width="300" /></span></a></td></tr><tr><td class="tr-caption" style="text-align: center;"><span style="font-size: medium;">Outi Hytönen. Kuva: Marek Sabogal</span></td></tr></tbody></table><span style="font-size: medium;"><br /></span><p></p><p><br /></p>Raija Hakalahttp://www.blogger.com/profile/00915183073688329210noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-3702690297222966841.post-2905168234539508352023-10-02T01:22:00.000-07:002023-10-02T01:22:01.321-07:00Iida Turpeinen: Elolliset <p> </p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjhcTOWMKj1sjkPsZGZ0TYjEFae99u6ftmp5JMC4dDPoFd_Jc33D0faS0GKixHp4zVffi9BmCgc0O6EhaFiOnUQUATtoKXdR-qt6LDHoPVahRmDaRGewcotSf0EMu7Udm-SDJQ_oZVs12O3RvACyuxnUEYOpYhVYahcdRADy5331k27qgw7hzALMGHjc2A/s2504/9789515259776.jpeg" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="2504" data-original-width="1571" height="640" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjhcTOWMKj1sjkPsZGZ0TYjEFae99u6ftmp5JMC4dDPoFd_Jc33D0faS0GKixHp4zVffi9BmCgc0O6EhaFiOnUQUATtoKXdR-qt6LDHoPVahRmDaRGewcotSf0EMu7Udm-SDJQ_oZVs12O3RvACyuxnUEYOpYhVYahcdRADy5331k27qgw7hzALMGHjc2A/w402-h640/9789515259776.jpeg" width="402" /></a></div><br /><p></p><p><span style="font-size: x-large;"><b>Merilehmä - In memoriam </b></span></p><p><span style="font-size: medium;"><br /></span></p><p><span style="font-size: medium;">Iida Turpeinen: Elolliset. S&S 2023. 297 s.</span></p><p><span style="font-size: medium;"><br /></span></p><p><span style="font-size: medium;"><i>Kuvittele Beringinmeri. Vesimassa Siperian ja Alaskan, Tyynen valtameren ja Pohjoisen jäämeren välissä. Kuvittele Beringinmeri vuonna 1741.</i></span></p><p><span style="font-size: medium;"><i>Iida Turpeisen </i><span>(s. 1987) esikoisromaani </span><i>Elolliset </i><span>lähtee liikkeelle Helsingin luonnontieteellisestä museosta mutta harppaa nopeasti sen luurangoista sellaiseen maailmankolkkaan, että kaivan avukseni karttakirjan, vaikka kapteeni Vitus Beringin johtama Kamtšatkan tutkimusmatka 1741 on vielä kohtuullisesti muistissani.</span></span></p><p><span style="font-size: medium;"><span>Viime vuonna suomeksi ilmestyneessä <i>W. G. Sebaldin</i> runoteoksessa <i>Luonnon mukaan </i>(suom. <i>Kari Aronpuro</i>)<i> </i>kerrotaan nimittäin samasta matkasta. Yksi </span><span>Sebaldin teoksen kolmesta keskushenkilöstä on Kamtšatkan-retkelle osallistunut innokas saksalainen luonnontieteilijä </span><i>Georg Wilhelm Steller </i><span>(1709-1746). Juuri häneen ja hänen tutkimuksiinsa keskittyy myös Iida Turpeisen lumoavan esikoisromaanin ensimmäinen kolmannes.</span></span></p><p><span style="font-size: medium;"><br /></span></p><p><span style="font-size: medium;"><span>STELLERIN HENKILÖÖN ihastuu heti ensi tapaamisella. Sympaattinen <i>luonnontutkija, teologian tohtori ja outo mies </i>on saanut Pietarin</span><span> uudelta tiedeakatemialta tehtäväksi kartoittaa niemimaan eläimet, kasvit ja arvokkaat kivet. Hän tekee intohimoisesti parhaansa, vaikka Svjatoi Pjotrin eli Pyhän Pietarin miehistö kapteeniaan myöten pitää hänen touhujaan turhanpäiväisinä.</span></span></p><p><span style="font-size: medium;"><span>Naureskelu loppuu, kun joudutaan eksyksiin ja haaksirikkoudutaan tuntemattomalle, merisaukkojen ja kettujen asuttamalle rannalle. Miehistö ja eloonjäämismahdollisuudet kutistuvat kutistumistaan, kunnes Steller havaitsee kauempana merellä suuria tummia varjoja. Merenneitoja?</span></span></p><p><span style="font-size: medium;"><span>Kun asiasta soudetaan ottamaan selvää, Stellerin tietämyksestä onkin äkkiä apua. <i>Pyöreä, jykevä keho ja pienenpieni pää, ei, asiasta ei ole epäilystä, heidän edessään kelluu jättimäinen manaatti, tuntematon merilehmä pohjoisilta vesiltä.</i> Kuristavaan nälkään on löytynyt pelastus, joka sittemmin nimetään stellerinmerilehmäksi.</span></span></p><p><span style="font-size: medium;">Ei kuitenkaan kulu kuin 27 vuotta, kun noita uteliaita, hidasliikkeisiä valaankokoisia levänsyöjiä ei enää ole ainuttakaan. Lajin sukupuutosta on esitetty erilaisia teorioita, mutta metsästystä pidetään niistä todennäköisimpänä, ja siitä vakuuttuu, kun lukee Iida Turpeisen kuvausta haaksirikkoistensa rantajuhlista.</span></p><p><span style="font-size: medium;"><span>Erikoista sen sijaan on, että Turpeisen romaani jatkuu yhtä mielenkiintoisena senkin jälkeen, kun sen <i>päähenkilö </i>on enää pelkkiä luita myöhemmin Beringinsaareksi nimetyn saaren rantahiekassa ja lajin löytäjäkin tiensä päässä länsisiperialaisen jokitörmän maaperässä.</span></span></p><p><span style="font-size: medium;"><span><br /></span></span></p><p><span style="font-size: medium;"><span>KUN MERISEIKKAILUSTA SIIRRYTÄÄN 1800-luvulle, historiallisia henkilöitä tulee lisää. Tärkeimmät ympäristöt ovat nyt Venäjän Alaskan siirtokunnan päätukikohta Sitka ja Helsingin luonnontieteelliset laitokset ja museot. </span></span></p><p><span style="font-size: medium;"><span><span>Alaskan siirtokunnassa</span></span><span> on tapahtunut jotain hyvin samanlaista kuin Beringinmerellä. Puoli vuosisataa jatkunut ryöstömetsästys on tullut tiensä päähän, ja turkisten ja norsunluun vuo ehtynyt. Kriisiä ratkomaan lähetetään suomalainen meriupseeri </span><i>Johan</i><span> </span><i>Hampus Furuhjelm </i><span>(1821-1909).</span></span></p><p><span style="font-size: medium;"><span>Luontoteemansa lomaan Turpeinen kirjoittaa kriittisiä välähdyksiä kolonialistisesta vallanpidosta. Alkuperäisväestöä kohdellaan samalla armottomuudella kuin luontoa, mutta siirtomaaeliitin elämä jatkuu uudessa ympäristössä kuin kotimaassa ikään. Esiin</span><span> pyrkii myös romaanissa myöhemmin vahvistuva naisteema.</span></span></p><p><span style="font-size: medium;"><span>Kuvernöörin kulkiessa virkamatkoillaan keskiössä ovat kauppakomppanian päätukikohtaan Kekoorin linnoitukseen jätetyt naiset: kuvernöörin nuori, raskaana oleva Anna-vaimo ja sairaalloinen sisar Constance. Yksinäistä </span><span>Annaa ahdistavat edustusvaatimukset ja paikalliset jännitteet. Oudoksi koettu, epilepsiaa sairastava Constance elää eristettyä elämäänsä kuvernöörin suuren edustusasunnon eläintieteellisten kokoelmien hoitajana.</span></span></p><p><span style="font-size: medium;">Varsinainen päähenkilö pääsee näyttämölle vasta, kun kuvernöörin kaikki yritykset löytää Alaskasta uusia luonnonrikkauksia ovat epäonnistuneet.</span></p><p><span style="font-size: medium;"><span><span>Kun työvoimana käytetyt aleutit löytäävät mineraaleja jäljittäessään </span><span>kullan ja kivihiilen sijasta </span><span>sattumalta </span><i>Rhytina stellerin</i><span> luurangon, kuvernööri voi huokaista helpotuksesta: juuri sitähän eläintieteen professori </span><i>Alexander von</i><span> </span><i>Nordmann </i><span>(1803-1866)</span><span> oli Furuhjelmilta tämän Helsingistä lähtiessä niin kovasti toivonut yliopistonsa kokoelmiin.</span></span></span></p><p><span style="font-size: medium;"><span>Sentään jotain arvokasta tuomisina tyhjiin valuneilta Alaskan-vuosilta.</span></span></p><p><span style="font-size: medium;"><br /></span></p><p><span style="font-size: medium;"><span>LUONNONTIETEELLISTÄ TIETOA on tarjolla todella paljon ja muustakin kuin eläinten luiden tutkimuksesta. Mielenkiintoisia sivupolkuja ovat mm. eläinten </span><span>täyttämisen ja ihmiskallojen ja linnunmunien keräilyn ja tutkimisen vaiheet ja ongelmat. Innostuin myös</span><span> </span><span>neiti </span><i>Hilda Olsonin </i><span>(1832-1915) miellyttävän määrätietoisesta seurasta.</span></span></p><p><span style="font-size: medium;"><span><span>Professori Nordmann palkkaa lahjakkaan nuoren naisen tieteellisten töidensä kuvittajaksi, mutta pian assistentti on yhtä uuttera hämähäkkien tutkija kuin esimiehensä. M</span></span><span>ieleeni muistuivat <i>Selja Ahavan </i>romaanin <i>Nainen joka rakasti hyönteisiä </i>(2020) päähenkilö <i>Maria Sibylla Merian </i> (1647-1717) ja <i>Elizabeth Gilbertin </i></span><span>romaanin </span><i>Tämä kokonainen maailmani</i><span> (suom. 2022) fiktiivinen sammaltutkija </span><span>Alma Whittaker.</span></span></p><p><span style="font-size: medium;"><span>Kun nainen jo itsessään oli yliopiston käytävillä arveluttava ilmestys, <i>kuin kirkuvanpunainen samettipunkki hämähäkkien seassa</i>, oli tietysti selvää, että jos hän jotain tutki, sen piti olla pientä ja löytyä läheltä, mieluiten kodin piiristä! Hämähäkkien jälkeen m</span><span>erilehmän luiden parissa työskentely on Hildallekin outo kokemus, mutta </span><span>piirroksethan pysyvät entisen kokoisina, muuttuvat vain suurennoksista pienennöksiksi.</span></span></p><p><span style="font-size: medium;"><span><span>Originelleista aiheista ja runsaasta tietomäärästä huolimatta teksti kulkee ihmeen kevyesti ja vaivattomasti. Oma osuutensa siinä on </span></span><span>mainioilla eläinmaailmasta otetuilla metaforilla ja hauskoilla tutkimusmateriaalia esittelevillä nimillä ja luetteloilla. Ja tietysti taidokkaalla faktan ja fiktion yhteispelillä.</span></span></p><p><span style="font-size: medium;"><span> </span></span></p><p></p><table align="center" cellpadding="0" cellspacing="0" class="tr-caption-container" style="margin-left: auto; margin-right: auto;"><tbody><tr><td style="text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEisELTa2ZTk_rjweNC90lW3d_DPTjIxdJLHbFQo9hT6GOD60z63agm9H_xBtZxwPo9TQT671vuH9k9iVZMB7zHSkLoPLukCK_AKRr4RO6q7p_DXt5Ef_8Q1d0Shin3Am-X5ljZlsRmvlcbnTT3TFEuC7ieFB6E3sxJfudyH_T-7uNyExipLpEoMkBPitSw/s1920/1920px-Hydrodamalis_gigas_skeleton_-_Finnish_Museum_of_Natural_History_-_DSC04529.jpg" style="margin-left: auto; margin-right: auto;"><span style="font-size: medium;"><img border="0" data-original-height="836" data-original-width="1920" height="174" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEisELTa2ZTk_rjweNC90lW3d_DPTjIxdJLHbFQo9hT6GOD60z63agm9H_xBtZxwPo9TQT671vuH9k9iVZMB7zHSkLoPLukCK_AKRr4RO6q7p_DXt5Ef_8Q1d0Shin3Am-X5ljZlsRmvlcbnTT3TFEuC7ieFB6E3sxJfudyH_T-7uNyExipLpEoMkBPitSw/w400-h174/1920px-Hydrodamalis_gigas_skeleton_-_Finnish_Museum_of_Natural_History_-_DSC04529.jpg" width="400" /></span></a></td></tr><tr><td class="tr-caption" style="text-align: center;">Stellerinmerilehmä. Helsingin luonnontieteellinen museo. Kuva Wikipedia</td></tr></tbody></table><span style="font-size: medium;"><br /></span><p></p><p><span style="font-size: medium;">KUN HELSINGIN LUONNONTIETEELLISEN MUSEON preparaattori <i>Johan Grönvall</i> (1895-1979) saa vuonna 1952 tehtäväkseen kunnostaa merilehmän luurangon, se on ollut pystytettynä jo yhdeksänkymmentä vuotta. Grönvall on saanut mainetta erityisen taitavana munien entistäjänä, mutta loppujen lopuksihan muna ja luu ovat samaa ainetta, ajattelee Grönvall ja käsittelee merilehmän luita samalla tavalla työlleen omistautuen kuin korjatessaan illalla verstaassaan siivettömänruokin munaa.</span></p><p><span style="font-size: medium;"><span>Turpeisen romaanin henkilöhahmot ovat kautta linjan uskottavia, usein sympaattisia ja puutteineenkin ymmärtämystä herättäviä. He keskittyvät tutkimuksiinsa innostuneina, olivat sivulliset heidän työstään mitä mieltä tahansa. Keskeisintä romaanissa on kuitenkin</span> heidän suhteensa luontoon ja oman aikansa käsityksiin luonnosta.</span></p><p><span style="font-size: medium;">Vallanpitäjien riistomentaliteetti tuskin yllättää, mutta eivät <i>Elollisissa </i>tutkijatkaan käyttäydy aina luontoystävällisesti. Julmuus voi olla sekä tietämättömyyttä että piittaamattomuutta, kiihkeä halu saada selko tuntemattomasta - ja samalla nimensä historiaan. </span></p><p><span style="font-size: medium;">Steller käy hyvin esimerkiksi. Hän tarkkailee merilehmien elämää hellästi kuin inhimillisiä olentoja, mutta ei tutkijana epäröi pyydystää komeata naarasta leikeltäväkseen ja mittailtavakseen, vaikka kuulee, kuinka sen poikanen kutsuu emäänsä kimein huudoin. Hän tuntee itsensä kirjuriksi, <i>joka kirjoittaa puhtaaksi Herran sanaa, ja nyt hänellä on edessään Jumalan töistä suurin ja kaunein.</i></span></p><p><span style="font-size: medium;">Turpeinen kertoo, kuinka sellaista käsitettä kuin sukupuutto oli ensin mahdoton uskoakin. Romaanissa vasta Grönvall ymmärtää merilehmän katoamisen syyt, vaiheet ja lopullisuuden, ja samalla <i>ajatus siitä, että hänen oma lajinsa voi ajaa toisen tuhoon, on muuttunut aavistuksesta ennustukseksi, joka toteuttaa itsensä yhä uudelleen.</i></span></p><p><span style="font-size: medium;"><br /></span></p><p><span style="font-size: medium;">IIDA TURPEISEN <i>ELOLLISET </i>on niin vaikuttava romaani, että valaisevampaa, jännittävämpää ja herkistävämpää luettavaa en pysty syksyyni kuvittelemaan. Samanlaisissa tunnelmissa muistan lukeneeni viitisen vuotta sitten <i>Olli Jalosen</i> romaania <i>Taivaanpallo</i>.</span></p><p><span style="font-size: medium;">Stellerinmerilehmän luuranko on Helsingin luonnontieteellisen museon arvokkain näyte. <i>Elolliset</i> kuitenkin panee miettimään, miten paljon arvokkaampaa olisi, jos tuo valtaisa, lempeä nisäkäs yhä edelleen laiduntaisi leikkivine poikasineen Aleuttien rannikkovesien levämetsissä.</span></p><p><span style="font-size: medium;">Arvokasta olisi myös se, että Iida Turpeisen <i>Elolliset</i> onnistuisi aikaansaamaan meissä edes pienen liikahduksen biodiversiteetin suojelemisen suuntaan. </span></p><p></p><table align="center" cellpadding="0" cellspacing="0" class="tr-caption-container" style="margin-left: auto; margin-right: auto;"><tbody><tr><td style="text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEh8aBF9gnOXq9U-o144OxyTUDZu-bey9iHx5b6xEa54ibA8onyEDIEt59bmByDz3z81jMs6dqi2UUKHiFK2XIjdR90xXNM8MDvAgjileHGtl1dB3co-nlxvpk3lr-5B19RjIsUQZ_YoqMilmPR43JFJcOAjsyEPbo7_BOUUU9_IDlArwWn3xDWhix213qs/s6720/iida_turpeinencsusannakekkonen3.jpeg" style="margin-left: auto; margin-right: auto;"><span style="font-size: medium;"><img border="0" data-original-height="4480" data-original-width="6720" height="213" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEh8aBF9gnOXq9U-o144OxyTUDZu-bey9iHx5b6xEa54ibA8onyEDIEt59bmByDz3z81jMs6dqi2UUKHiFK2XIjdR90xXNM8MDvAgjileHGtl1dB3co-nlxvpk3lr-5B19RjIsUQZ_YoqMilmPR43JFJcOAjsyEPbo7_BOUUU9_IDlArwWn3xDWhix213qs/s320/iida_turpeinencsusannakekkonen3.jpeg" width="320" /></span></a></td></tr><tr><td class="tr-caption" style="text-align: center;"><span style="font-size: medium;">Iida Turpeinen. Kuva: Susanna Kekkonen</span></td></tr></tbody></table><span style="font-size: medium;"><br /></span><span style="font-size: medium;">PS. Stelleristä ja hänen löydöstään kertoo myös <i>Aura Koiviston</i> tietoteos <i>Mies ja merilehmä </i>(2019)<i>. </i>En ole tuota kehuttua kirjaa lukenut, mutta nyt olen sen lisännyt pakollisiin luettaviini.</span><p></p>Raija Hakalahttp://www.blogger.com/profile/00915183073688329210noreply@blogger.com3tag:blogger.com,1999:blog-3702690297222966841.post-6493016794099572832023-09-17T04:39:00.000-07:002023-09-17T04:39:47.637-07:00Annie Ernaux: Nuori mies <div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEifdMVW4yFV-0BUG7JLmX6UXcgY0gwISRdKirGRtjt23syxeHvWdvYuIE83oeL0xUgkSJC4KLeA8AZQ9PEYQOpxjgG-BR8YCRHTvRQIXuz4tE9xYVBPZzgTNai9aROUSTWyJ-9d9tanSLKSyAeO6hw7I8TqSv2pcXmTdXrH5asnOLMNOm9GP1BkKVjdjjM/s2587/Nuori_mies_kansi-1.jpg" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="2587" data-original-width="1640" height="640" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEifdMVW4yFV-0BUG7JLmX6UXcgY0gwISRdKirGRtjt23syxeHvWdvYuIE83oeL0xUgkSJC4KLeA8AZQ9PEYQOpxjgG-BR8YCRHTvRQIXuz4tE9xYVBPZzgTNai9aROUSTWyJ-9d9tanSLKSyAeO6hw7I8TqSv2pcXmTdXrH5asnOLMNOm9GP1BkKVjdjjM/w406-h640/Nuori_mies_kansi-1.jpg" width="406" /></a></div><br /><p><b><span style="font-size: x-large;"> Suhde, jossa sekoittuivat seksi, aika ja muisti </span></b></p><p><span style="font-size: large;"><br /></span></p><p><span style="font-size: medium;">Annie Ernaux: Nuori mies (Le jeune homme, 2022). Suom. Lotta Toivanen. Gummerus 2023. 40 s.</span></p><p><span style="font-size: medium;"><br /></span></p><p><span style="font-size: medium;"><i>Jollen kirjoita asioista, niitä ei ole viety loppuun asti, ne on pelkästään eletty, </i>kirjoittaa <i>Annie Ernaux </i>(s. 1940) uusimman teoksensa <i>Nuori mies</i> saatteeksi. Kirja kertoo suhteesta, johon kirjailija ryhtyi 54-vuotiaana itseään lähes kolmekymmentä vuotta nuoremman opiskelijapojan A:n kanssa. Suhde kesti viitisen vuotta, mutta vasta äskettäin tuli aika kirjoittaa siitä eli saattaa asia <i>loppuun asti.</i></span></p><p><span style="font-size: medium;">Tutkielma, jollaiseksi kertomusta luonnehditaan takakansitekstissä, on rohkea, terävä ja ajatuksia herättävä kuten nobelistin aiemmatkin teokset ja ansaitsee ehdottomasti tulla luetuksi. Sitä kuitenkin ihmettelen, miksi se on pitänyt julkaista erillisenä teoksena.</span></p><p><span style="font-size: medium;">Suurella fontilla painetut vajaat 40 sivua olisivat hyvin sopineet muutenkin kuin konkreetisti samoihin kansiin toisen tämänvuotisen Ernaux-suomennoksen eli kirjailijan opiskeluaikaisesta laittomasta abortista kertovan <i>Tapauksen</i> kanssa.</span></p><p><span style="font-size: medium;"><br /></span></p><p><span style="font-size: medium;">ERNAUX ei muistele suhdettaan nykyhetkestä käsin vaan asemoi itsensä vuosituhannen vaihteen tienoille tilanteeseen, jossa suhde on vastikään päättynyt. Kertoja käy läpi suhteen vaiheita, kokemuksiaan, tunteitaan ja ajatuksiaan ja tekee johtopäätöksiään juuri niin avoimesti ja suoraan, kuin hänelle on tyypillistä.</span></p><p><span style="font-size: medium;"><span>Suuri ikäero ei aiheuta hänessä minkäänlaista tarvetta selitellä tai puolustautua. Hän kyllä rekisteröi ulkopuolisten kummeksuvat katseet ja tyrmistyneet ilmeet: - -<i> aivan kuin he olisivat nähneet jotakin luonnonvastaista. Tai mysteerin. He eivät nähneet meitä, he näkivät merkillisellä tavalla insestisen suhteen. </i></span><span>Mutta paheksunta</span><span> ei koettele hänen itsetuntoaan. Häpeän sijasta hän tuntee voitonriemua.</span></span></p><p><span style="font-size: medium;">Ikäero on Ernaux'lle ennen kaikkea tutkimuskohde. Oleilu A:n askeettisessa asunnossa ja rakastelu paljaalle lattialle levitetyllä patjalla tuovat mieleen oman opiskeluaikaisen elämän samassa kaupungissa. <i>Koin nyt Rouenissa A:n seurassa esittäväni tuttuja kohtauksia ja eleitä, nuoruuteni näytelmää.</i></span></p><p><span style="font-size: medium;">Kokemuksessa on ehkä hiven samaa kuin vanhemmilla, jotka lastensa myötä tuntevat elävänsä toista nuoruuttaan. Samalla kirjoittajalle käy kuitenkin selväksi, että vaikka hän nuoren kumppaninsa kanssa pääsee irti omasta sukupolvestaan ja tuntee olevansa iätön, A:n ja hänen opiskelutovereidensa maailmaan hänellä ei ole pääsyä. Hän on peruuttamattomasti ulkopuolinen.</span></p><p><span style="font-size: medium;">Nähdessään A:n asunnon ikkunasta sairaalan, jossa oli itse aikanaan abortin aiheuttamien komplikaatioiden vuoksi, hän miettii yhteensattuman mystisyyttä, mutta ei mainitse, kertooko asiasta rakastetulleen. Ilmeisesti näky kuitenkin aktivoi hänessä halun viedä aiempien teostensa lisäksi myös aborttikokemus <i>loppuun asti </i>eli palauttaa se muistiin ja kirjoittaa siitä.</span></p><p><span style="font-size: medium;"><br /></span></p><p><span style="font-size: medium;">MUISTOT JA AIKA saavat <i>Nuoressa miehessä,</i> kuten Ernaux'n tuotannossa muutenkin, näkyvän sijan ja liittyvät kiinteästi toisiinsa.</span></p><p><span style="font-size: medium;">Kertoja tuntee suhteen ansiosta <i>ajelehtivansa aikakaudesta toiseen</i>. Hän tunnistaa A:n työväenluokkaisessa taustassa, puheissa ja käyttäytymisessä oman entisen itsensä, lapsuutensa ja nuoruutensa ja panee merkille A:n <i>junttimaisuuksia</i>. Kun köyhä ja oppimaton koti on jäänyt taakse, se ei enää kiusaa kertojaa. Vaikuttaa pikemminkin siltä, että hän suorastaan nauttii asetelmasta.</span></p><p><span style="font-size: medium;">Nuoren miehen seurassa kertoja tuntee muistinsa jatkuvan loputtomiin, ja kun suhde on vielä kiihkeä ja intensiivinen, hän tulee vasta myöhemmin ajatelleeksi, että hänen pitkän muistinsa vastapari on A:n tuleva muisti, sitten kun kertojaa ei enää ole. Muistin suhteen ollaan siis oikeastaan tasoissa. Sen sijaan vallan käytössä vallitsee epäsuhta.</span></p><p><span style="font-size: medium;">Kertoja on suhteen rahoittaja. Hän maksaa nautinnostaan mutta ei pidä itseään hyväksikäyttäjänä. Hänen mielestään molemmat osapuolet opettavat toisiaan ja oppivat toisiltaan. Säännöt kuitenkin sanelee kertoja, ja hän myöntää käyttäneensä valta-asemaansa välistä rumastikin.</span></p><p><span style="font-size: medium;">Mikä tarkkaan ottaen on nuoren miehen osuus suhteen loppumisessa, ei kirjasta selviä, mutta kun suhde kertojan kokemana alkaa tuntua pelkältä toistolta, <i>A:n tehtävä elämässäni</i><i> ajan laajentajana oli päättynyt</i>. Kun kirjailija ryhtyy kirjoittamaan abortistaan, A. muuttuu häiriöksi ja joutaa lähteä.</span></p><p><span style="font-size: medium;">Kertoja on taas mielityössään, vapaa ja onnellinen. </span></p><p><span style="font-size: medium;"> </span></p><p><span style="font-size: medium;">ITSEKÄSTÄ? Sitäkin, mutta rehellistä ja totuudellista. Näin ihmiset käyttäytyvät. Näin yhteiskunta toimii. Ernaux'n käsittelyssä henkilökohtainen muuttuu yleiseksi ja yhteiseksi kokemukseksi.</span></p><p><span style="font-size: medium;">Annie Ernaux kyseenalaistaa ja rikkoo jähmeitä, ahdistavia ja alistavia tapoja ja käsityksiä ja tekee sen tehokkaasti ja havainnollisesti. Vaikka hän ei juuri lainkaan turvaudu metaforiin, hänen kykynsä poimia menneisyydestä esimerkkitapauksia ja -kohtauksia ja sanoittaa niihin sisältyviä merkityksiä ja tunnelatauksia saa minussa aikaan hyvin eläviä mielikuvia.</span></p><p><span style="font-size: medium;">Ja Lotta Toivasen suomennos toimii jälleen niin erinomaisesti, ettei huomaakaan lukevansa suomennosta.</span></p><table align="center" cellpadding="0" cellspacing="0" class="tr-caption-container" style="margin-left: auto; margin-right: auto;"><tbody><tr><td style="text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEiEkquAAlud7k6NiyIYNJhfva-7Q9dgibUJk3xbwfnzgBH9fGNBfuRZm4S-8OiEellkvhpmZ_VSMz1BcsiwUflA_1HC44eNvDxgT2WEtArCeRLtUmlJbM-MUu4u47BDOPLk_Gn4XA5e9YLimBVk59LIjUZdUeGl5oavVV5XD6ok_yVJmy818soS6PuUfVE/s300/ERNAUXAnnie-FrancescaMantovanicEditionsGallimard1.jpg" style="margin-left: auto; margin-right: auto;"><img border="0" data-original-height="300" data-original-width="300" height="300" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEiEkquAAlud7k6NiyIYNJhfva-7Q9dgibUJk3xbwfnzgBH9fGNBfuRZm4S-8OiEellkvhpmZ_VSMz1BcsiwUflA_1HC44eNvDxgT2WEtArCeRLtUmlJbM-MUu4u47BDOPLk_Gn4XA5e9YLimBVk59LIjUZdUeGl5oavVV5XD6ok_yVJmy818soS6PuUfVE/s1600/ERNAUXAnnie-FrancescaMantovanicEditionsGallimard1.jpg" width="300" /></a></td></tr><tr><td class="tr-caption" style="text-align: center;">Annie Ernaux. Kuva: Éditions Gallimard/Francesca Mantovani</td></tr></tbody></table><br /><p><br /></p>Raija Hakalahttp://www.blogger.com/profile/00915183073688329210noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-3702690297222966841.post-3359361735438511742023-09-14T02:22:00.000-07:002023-09-14T02:22:33.271-07:00Sirpa Kähkönen: 36 uurnaa <div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEivTSg589Lp3alrtn5Zcq_wbnUK1GdGB4p5ujJU_LUUPn5NpcN8lqJ9nSJfcCIK8Di_-KWtIIBvL3fxOsAPuLtB0pKPWKnH9igfV54X2f224a1kwa2n_hXJj3FHmKsBbmBZPgGNNCViqsLJZAg3Fq_SgMyZCPZrpTVbp8U5t9ZiQlWxorwx-9_sMWsP89A/s2551/36-uurnaa.jpg" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="2551" data-original-width="1772" height="640" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEivTSg589Lp3alrtn5Zcq_wbnUK1GdGB4p5ujJU_LUUPn5NpcN8lqJ9nSJfcCIK8Di_-KWtIIBvL3fxOsAPuLtB0pKPWKnH9igfV54X2f224a1kwa2n_hXJj3FHmKsBbmBZPgGNNCViqsLJZAg3Fq_SgMyZCPZrpTVbp8U5t9ZiQlWxorwx-9_sMWsP89A/w444-h640/36-uurnaa.jpg" width="444" /></a></div><br /><p><b style="font-size: xx-large;">Jäähyväiset kipeälle äitisuhteelle </b></p><p><span style="font-size: medium;"><br /></span></p><p><span style="font-size: medium;">Sirpa Kähkönen: 36 uurnaa. Väärässä olemisen historia. Siltala 2023. 267 s.</span></p><p><span style="font-size: medium;"><br /></span></p><p><span style="font-size: medium;"><i>Sirpa Kähkösen </i>(s. 1964) historiallista <i>Kuopio</i>-sarjaa seuranneille lienee käynyt selväksi, että kirjailija on käyttänyt romaaniensa lähteinä oman sukunsa vaiheita. Kun sarjan ensimmäisessä romaanissa <i>Mustat morsiamet </i>(1998) seurataan Kaavilta Kuopioon muuttaneen Annan ja hänen aviomiehensä Lassin elämää, henkilökuvat pohjaavat Kähkösen äidinpuoleisten isovanhempien elämäntarinoihin.</span></p><p><span style="font-size: medium;"><span>Samat isovanhemmat Anna Heleena ja Lauri ovat keskeisissä rooleissa Kähkösen uusimmassakin romaanissa <i>36 uurnaa, </i>mutta v</span><span>arsinainen päähenkilö on kirjailijan vuonna 1941 syntynyt äiti Riitta. Äiti kuoli vuonna 2022, ja vuosi kuoleman jälkeen kertoja alkaa tehdä "perunkirjoitusta" vaikeasta äitisuhteestaan ja etsiä suku- ja perhetaustasta selityksiä äidin tulisen luonteen ja ongelmien ymmärtämiseksi.</span></span></p><p><span style="font-size: medium;"><i>36 uurnaa </i>on kuitenkin kerronnaltaan toisenlainen kuin kuopiolaisen puutalokorttelin elämää 1930-luvulla ja sotien ja välirauhan aikaan kartoittava mikrohistoriallisten romaanien sarja.</span></p><p><span style="font-size: medium;">Vaikka Kähkönen on edelleen äärimmäisen huolellinen käsillä olevan ajan ja henkilöidensä todenmukaisuuden suhteen, <i>36 uurnaa </i>on mielestäni runollisempi ja myyttisempi kuin edeltäjänsä. Teosta on mahdoton sovittaa mihinkään lajityyppiin. Se rikkoo ahtaat määritelmät ja siirtyilee vaivatta tyylilajista toiseen.</span></p><p><span style="font-size: medium;"><br /></span></p><p><span style="font-size: medium;"><i>RAKAS ÄITI, tänä yönä sinun pitää lähteä. Kuolemastasi on vuosi, ja Tuonen tytti on tullut sinua hakemaan. Kolikko on jo pöydällä, ja nyt me katsomme kapsäkkisi kuntoon. Vainajien on erottava elävistä. Etukäteen ei voi sanoa, kuinka kauan kuollut kulkee rinnalla. Jonakin päivänä vain tulee ymmärrys: nyt.</i></span></p><p><span style="font-size: medium;">Suomalaisen mytologian Tuonen tytti, Tuonelanjoen lautturi, ei ole vain romaanin alun ohimenevä kielikuva. Hän istuu perunkirjoituksen uskottuna miehenä kertojan huushollissa koko sen ajan, kun tämä selvittelee äitinsä kanssa raskasta perintöään. Tytti jopa puhuu muutaman kerran, äiti sen sijaan enintään huokaa.</span></p><p><span style="font-size: medium;">Liikkeelle lähdetään äidin isoäidistä lestadiolaisesta Agathasta, joka on Lauri-poikansa tuoreesta vaimosta sitä mieltä, että <i>Kuavilta ei tule mittään hyvvee! </i>Silti vähätelty miniä ottaa Tammisaaresta seitsemän pakkotyövuoden jälkeen kotiutetun "paketin" vastaan nurisematta ja huolehtii terveytensä menettäneestä "halstarimarttyyrista", kuten Kähkönen Lauria nyt luonnehtii, parhaansa mukaan. Pariskunnalle syntyy kaksi lastakin aiemmin vauvana kuolleen lisäksi.</span></p><p><span style="font-size: medium;">Laurin poliittinen kuumapäisyys ja sen seuraukset ovat hyvin tiedossa <i>Kuopio</i>-sarjasta, mutta niitä tarkastellaan nyt uudesta näkökulmasta. Kähkönen näyttää, miten tuhoisia isien ja äitien tiukat ideologiset valinnat ja vaatimukset, kovuus, ehdottomuus ja kärsimykset voivat olla heidän lapsilleen.</span></p><p><span style="font-size: medium;">Kun äiti on kokenut alituiseen olevansa vahinko ja ongelma, riehuja ja punikkikakara, osaamaton ja käänteissään arvaamaton, kuinka hänen elämänsä voisi sujua tasaisesti? <i>Laps pittää ymmärtää kotonaan, </i>neuvoo viisas diakonissa mutta kuuroille korville.</span></p><p><span style="font-size: medium;">Vasta isovanhempina Anna Heleena ja Lauri ymmärtävät lapsen tarvitsevan kovan komennon ja kurittamisen sijasta turvaa, hellyyttä ja rakkautta ja yrittävät jakaa niitä parhaansa mukaan tyttärentyttärelleen, jonka kotielämä on suistunut raiteiltaan äidin raivokohtausten, amfetamiinipitoisen laihdutuslääkityksen ja alkoholin väärinkäytön vuoksi. </span></p><p><span style="font-size: medium;"><br /></span></p><p><span style="font-size: medium;"><span>KERTOJALLE ISOVANHEMMAT olivat pelastus, mutta äidissä heidän myöhäsyntyinen huolenpitonsa herätti kateutta ja kasvatti entisestään kaunaa varttuvaa tytärtä kohtaan. Kertoja ymmärtää: <i>Sinullehan se olisi ensi sijassa kuulunut, isäsi rakkaus ja ihailu. </i>L</span><span>isäsyyn äidin pahaan oloon, "rikottuun päähän", hän löytää tämän nuorena kokemasta ylikäytäväonnettomuudesta ja siinä saaduista vaurioista. </span></span></p><p><span style="font-size: medium;">Outoa Kähkösen rehellisessä, perusteellisessa ja psykologisesti tarkassa perhesuhteiden erittelyssä on, että isästään kertoja ei puhu oikeastaan mitään, vaikka on jo kymmenen tietämissä, kun vanhemmat eroavat. Kun isän rooli ja osuus myrskyisessä ja myrkkyisessä kotielämässä jää arvoitukseksi, jään jollain lailla hämmennyksiin. Myöskään pikkusisar ei saa tilinteossa oikeastaan minkäänlaista näkyvyyttä.</span></p><p><span style="font-size: medium;">Kertojan omassa elämässä äidin epävakaan käyttäytymisen seuraukset käyvät järkyttävän selviksi. Syyllistetty, väkivaltaisesti kohdeltu lapsi ja nuori vetäytyy omiin oloihinsa, pysyttelee näkymättömissä ja tekee kaikkensa saadakseen hyväksyntää. Tunteet lainehtivat vielä aikuisenakin vihan, rakkauden, ihailun ja kauhun väliä.</span></p><p><span style="font-size: medium;"><span>Historioitsijana Kähkönen selittää sukupolvelta toiselle periytyvää <i>matalaksi panemisen </i>eetosta ja<i> </i>uhmakasta </span><i>Perkele, periks ei anneta </i><span>-mentaliteettia myös yhteiskunnallisesti.</span></span></p><p><span style="font-size: medium;">Kun on aina seisty väärässä joukossa, taisteltu väärän asian puolesta, siirretty eteenpäin väärässä olemisen perintöä, eihän elämänohjeekseen voi juuri muuta omaksua. <i>Vankila, viha, rangaistukset ja anteeksiantamattomuus ovat olleet kirjoitettuina meihin, </i>ynnää kertoja sukuperintöään selatessaan äitinsä vanhoja päiväkirjamerkintöjä.</span></p><p><span style="font-size: medium;"><br /></span></p><p><span style="font-size: medium;"><i>ÄITINI ON MOSAIIKKI, halkeilleista kaakeleista koottu ja kömpelöin käsin yhteen liimailtu. - - </i>[seppä] <i>ukin haalin kasaan raudanpaloista, pellistä, tongeista. pajavasaroista, ranstakoista - -. Kitisten ja rämisten rautaukki käy istumaan vastapäätä mosaiikkitytärtään. </i></span></p><p><span style="font-size: medium;">Kertoja tietää henkilökuvansa torsoiksi mutta ymmärtää nyt rakkaidensa käytöstä ja kärsimyksiä. On aika tehdä sovinto, hyvästellä vainajat ja lähteä <i>taakseen katsomatta</i>.</span></p><p><span style="font-size: medium;">Mytologisia hahmoja vilahtelee kirjassa muitakin kuin Tuonen tytti. Orfeuksen epäluulo saa uuden, hyväksyvän tulkinnan, ja nornien elämänlangoista kirjailija kutoo romaaniinsa useammankin pitkän ja polveilevan vyyhti- ja rihmastometaforan.</span></p><p><span style="font-size: medium;"><span>Intertekstuaalisia viitteitä on moneen suuntaan ja runsaasti, joskus jopa kasapäin: </span><i>On menty päin kultaista kaupunkia ja tiiliseinää. On seisty kiireellä korkean vuoren, ikuisuusnäkymien edessä ja montun reunalla - -. </i><span>Intiimiyttä puolestaan synnyttävät lukemattomat sukusanonnat ja arkisten muistoesineiden tarkastelu. </span></span></p><p><span style="font-size: medium;">Olen aina ihastellut Kähkösen luontevaa sanankäyttöä ja pettämätöntä rytmitajua. Tällä kertaa huomioni kiinnittyi erityisesti hänen taitoonsa hyödyntää tyylissään mm. kalevalaisesta runoudesta tuttua parallelismia.</span></p><p><span style="font-size: medium;">On, kuin kirjailija pyrkisi kertaamalla, lyhyin, iskevin täydennyksin ja tarkennuksin, vastaavuuksin ja vastakohdin kaivautumaan yhä syvemmälle etsimiinsä syihin ja selityksiin. Nyt sielu tyhjäksi ja salat ja häpeät esiin, vaikka pakottamalla! Kun kieli on kiihkeimmillään, se muistuttaa loitsimista. Kun se rauhoittuu ja viipyilee, se lähestyy meditointia.</span></p><p><span style="font-size: medium;">Makuuni olisi kieltämättä riittänyt välistä vähempikin kiihkeys ja runollisuus, mutta myönnän auliisti, että <i>36 uurnan </i>äärellä vedet nousivat silmiin kerran jos toisenkin.</span></p><p><span style="font-size: medium;"><i></i></span></p><table align="center" cellpadding="0" cellspacing="0" class="tr-caption-container" style="margin-left: auto; margin-right: auto;"><tbody><tr><td style="text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjLD46wd39Dwh3CNjcXYBKftSABXJBNXRtLrFqo405AkE5hwHZwtLqw7Lw_vNPWWTVIxc4jh3Xq5o2ILkRX9aipwoHzq7n12nQ-Mtkn1RvGx1lTpZjoo0lk-XUF3xwSDISMRq3uqwZHUKcosd2OVkgeZT96k494pEP4C3WyMcBJZVuQ4Azy76GWKPd8G7U/s2560/Sirpa-Kahkonen-Siltala-20230246-JPEG-Full-size-highest-quality-scaled.jpg" style="margin-left: auto; margin-right: auto;"><span style="font-size: medium;"><img border="0" data-original-height="2560" data-original-width="1707" height="320" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjLD46wd39Dwh3CNjcXYBKftSABXJBNXRtLrFqo405AkE5hwHZwtLqw7Lw_vNPWWTVIxc4jh3Xq5o2ILkRX9aipwoHzq7n12nQ-Mtkn1RvGx1lTpZjoo0lk-XUF3xwSDISMRq3uqwZHUKcosd2OVkgeZT96k494pEP4C3WyMcBJZVuQ4Azy76GWKPd8G7U/s320/Sirpa-Kahkonen-Siltala-20230246-JPEG-Full-size-highest-quality-scaled.jpg" width="213" /></span></a></td></tr><tr><td class="tr-caption" style="text-align: center;"><span style="font-size: medium;">Sirpa Kähkönen. Kuva: Laura Malmivaara<br /><br /></span></td></tr></tbody></table><span style="font-size: medium;"><i><br /></i></span><p></p>Raija Hakalahttp://www.blogger.com/profile/00915183073688329210noreply@blogger.com1tag:blogger.com,1999:blog-3702690297222966841.post-5667070582019150052023-09-05T08:54:00.010-07:002023-09-06T03:24:46.467-07:00Shelley Read: Minne virta kuljettaa <p> </p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgHkAFBFG-xfSglKnYsQNr41_mSKIQzMU1DKQksUPX1Qvxl-spiqKil8M_2KnRl9GdJg_Mc7yRK0IIYTYm5UsUaHViglgKlhSeHlNCoJVVeR26lKcByrAa2xy1_jUTc8Czb1VXl3LPVFkvEEBZOtdY16SGaxjjiFot5C6L2wCBVXiw__3LBCfRumGal61M/s2444/9789511465300.jpg" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="2444" data-original-width="1681" height="640" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgHkAFBFG-xfSglKnYsQNr41_mSKIQzMU1DKQksUPX1Qvxl-spiqKil8M_2KnRl9GdJg_Mc7yRK0IIYTYm5UsUaHViglgKlhSeHlNCoJVVeR26lKcByrAa2xy1_jUTc8Czb1VXl3LPVFkvEEBZOtdY16SGaxjjiFot5C6L2wCBVXiw__3LBCfRumGal61M/w440-h640/9789511465300.jpg" width="440" /></a></div><br /><p></p><p><span style="font-size: x-large;"><b>Kiellettyä rakkautta Coloradon jokimaisemissa </b></span></p><p><span style="font-size: large;"><br /></span></p><p><span style="font-size: medium;">Shelley Read: Minne virta kuljettaa (Go as a River). Suom. Jaakko Kankaanpää. Otava 2023. 320 s.</span></p><p><span style="font-size: medium;"><br /></span></p><p><span style="font-size: medium;"><i>Minun kotini on järven pohjassa. Meidän farmimme on siellä, liejun vankina, nyt enää raunioina, joita voisi luulla haaksirikoksi. Pulskat taimenet ovat omineet sen jäänteet, sekä minun huoneeni että salin, jossa kerran istuimme koko perhe pyhäpäivää viettämässä. Talli ja sikolätti mätänevät. Sotkuinen piikkilanka ruostuu. Ennen hedelmällinen maa marinoituu joutilaisuudessa.</i></span></p><p><span style="font-size: medium;"><span>Yhdysvaltalaisen <i>Shelley Readin</i> (s. 1964) esikoisteoksen <i>Minne virta kuljettaa</i> tapahtumat sijoittuvat </span>Coloradojoen sivuhaaran Cunnisonin jokilaaksoon, Iola-nimiseen kaupunkiin. Romaanin prologi kertoo, kuinka Blue Mesan tekoaltaan valmistuttua 1960-luvulla, koko pikkukaupunki oli hautausmaata lukuun ottamatta tuhoutunut. Vain haudat oli siirretty vesimassojen tieltä turvaan kukkulalle.</span></p><p><span style="font-size: medium;">Prologi lupailee siis kantaa ottavaa luettavaa jokipatojen ja tekojärvien alleen upottamista kodeista ja maatiloista, mutta aivan kohdilleen odotukseni eivät osuneet. Jo ensimmäisessä luvussa tarina muuttuu juonivetoiseksi rakkauskertomukseksi ja henkilökohtaiseksi selviytymiskamppailuksi.</span></p><p><span style="font-size: medium;">Luonto on kyllä koko ajan väkevästi läsnä, mutta ympäristökatastrofi ei ole selkeästi keskiössä vaan jää tapahtumien puitteiksi. Samoin käy romaanin toisen tärkeän aiheen eli alkuperäisväestön aseman ja kohtelun.</span></p><p><span style="font-size: medium;"><br /></span></p><p><span style="font-size: medium;">ROMAANIN MINÄKERTOJA 17-vuotias Victoria Nash on jo varhain menettänyt äitinsä ja joutunut siitä lähtien hoitamaan isänsä, veljensä ja sodassa vammautuneen setänsä taloudessa kaikki naisille kuuluvat tehtävät. Tilan tärkein tulonlähde on suuri, hedelmällinen persikkatarha, mutta muuten nuoren tytön elinolot ovat ankeat.</span></p><p><span style="font-size: medium;">Isä on vaitonainen, veli Seth juopotteleva rettelöitsijä, ja katkeroitunut setä myrkyttää ilmapiiriä loukkaavilla puheillaan. Kun Victoria sattumalta tapaa kaupungilla resuisen muukalaisen, jonka <i>silmät olivat tummat ja hohtavat kuin korpin siipi</i>, nuoret rakastuvat ensi silmäyksellä.</span></p><p><span style="font-size: medium;">Pahaksi onneksi Wilson Mooniksi esittäytynyt vaelteleva nuorimies kuuluu ute-intiaaneihin, joita ei, kuten alkuperäisasukkaita yleensäkään, katsota kaupungissa hyvällä. Asian paljastuttua kertojalle hän ymmärtää olevansa vaikeuksissa.</span></p><p><span style="font-size: medium;"><i>En ollut koskaan ennen nähnyt intiaania. Tiesin vain sen, mitä koulussa oli opetettu: heidän julmat tekonsa isovanhempieni sukupolvea kohtaan, kun valkoiset olivat yrittäneet sivistää länttä, ja miten valtio oli jo kauan sitten siirtänyt heidät muualle, missä heistä ei ollut vaivaa.</i></span></p><p><span style="font-size: medium;">Persikanmehuinen Romeo ja Julia -tarina saa pian väkivaltaisen lopun ja Victoria huomaa olevansa raskaana. Hän joutuu hädissään tekemään ratkaisun, joka ei anna hänelle rauhaa, ennen kuin hän pari vuosikymmentä myöhemmin pystyy avautumaan siitä ja aloittamaan tekonsa selvittelyn.</span></p><p><span style="font-size: medium;">Romaanin jälkipuoliskoa dominoivat äitiyden teemat. Juonitasolla liikutaan edelleen romanttisissa sankarillisen sinnittelyn ja salaperäisten sattumien maisemissa, mutta tapahtumia ohjaava voima on nyt kipeä, kaiken kestävä äidinrakkaus.</span></p><p><span style="font-size: medium;"><br /></span></p><p><span style="font-size: medium;">SHELLEY READ ON TOIMINUT pitkään kirjallisuuden, kirjoittamisen ja ympäristötieteiden yliopisto-opettajana, ja sen huomaa. <i>Minne virta kuljettaa </i>on taiten rakennettu ja kirjoitettu esikoisteos, enkä siltä osin lainkaan ihmettele sen saamaa maailmanlaajuista menestystä.</span></p><p><span style="font-size: medium;"><span>Vaikka varsinainen juoniaines ei hurmaisikaan tuoreudellaan, kohtaukset ovat mukaansa tempaavan aistimellisia ja </span><span>tunteikkaita. Erityisesti kirjailija kunnostautuu ympäröivän luonnon kuvaajana ja ylenpalttisten havaintojen kirjaajana.</span></span></p><p><span style="font-size: medium;"><i>Kuljin pitkin tuttua riistapolkua vaivaistammien ja keltaisten jänönharjojen keskellä, kunnes tulin mieluisimmalle aukiolleni keskellä kesäistä vihreyttä ja hyörinää. Valkoisia perhosia tanssi heinikossa harsoisten pärskäjuurien lomassa. Mehiläiset ja ritariperhoset maistelivat maarikkien aurinkokukintojen keskuksia. Heinäsirkkoja sinkoili jaloistani. Aukion keskellä virtasi puro kuin verisuoni, ja istuin sen varteen ihailemaan kosteikkoon kerääntyneiden katkeroiden violetteja kelloja.</i></span></p><p><span style="font-size: medium;"><span>Kiinnostavin ympäristökuvaus on mielestäni persikkapuutarhan siirto-operaatio, niin käsittämättömältä kuin se tuntuukin. Se on selkeästi motivoitu ja komea metafora päähenkilön henkisestä kasvusta. Säälimättömästi juuriltaan revitty</span><span> nainen ottaa mukaansa rakkaat puunsa ja päättää juurtua yhdessä niiden kanssa uuteen, ystävällisempään maaperään.</span></span></p><p><span style="font-size: medium;">Romaani painottaa johonkin kuulumisen, paikkaan tai yhteisöön, tärkeyttä ihmisen hyvinvoinnille. Pahinta on eristäminen, yksin jääminen, se, ettei kuulu mihinkään.</span></p><p><span style="font-size: medium;"><br /></span></p><p><span style="font-size: medium;">KERTOJAN HENKILÖKUVA on vakuuttava ja koskettava, mutta useimmat sivuhenkilöistä jäävät yksioikoisiksi ja tyypittelyn tasolle, vaikka heidän käytöksensä olisikin tavalla tai toisella perusteltua. Kertojan rakastetun henkilökuvan epämääräisyys on kuitenkin selvästi tietoinen ratkaisu.</span></p><p><span style="font-size: medium;"><span>Hullaantuneelle, huonosti kohdellulle nuorelle naiselle rakastetun tausta ei ole tärkeä, hänelle riittävät tummat silmät, pehmeä iho ja lempeä käytös. </span>Ja erilainen, väljempi ja sallivampi tapa olla maailmassa.</span></p><p><span style="font-size: medium;">Joki ja sen rannat liittyvät hyvin konkreetisti kertojan eri elämänvaiheisiin, mutta joki on myös hänen rakastettunsa elämäntavan vertauskuva. Kulje kuin joki. Virtaa eteenpäin, mutta muista, että matkan varrelta keräät aina tieten tai tahtomatta mukaasi monenlaista ainesta minuutesi rakennustyöhön.</span></p><p><span style="font-size: medium;"><span><i>Minne virta kuljettaa </i>toi monesti mieleeni <i>Delia Owensin</i> hittikirjan <i>Suon villi laulu, </i>ja uskonkin Owensista innostuneiden pitävän myös Readin esikoisteoksesta.<i> </i>I</span>tse odotin vähemmän viihteellistä tarinaa ja ravistelevampaa poliittista kannanottoa tuhoisista ympäristötoimista ja alkuperäisväestön väkivaltaisesta kohtelusta.</span></p><p><span style="font-size: medium;">Viidennen polven coloradolaisella luonnonsuojelijalla ja aktivistilla Shelley Readilla olisi kyllä eväitä ankarampaankin kritiikkiin ja vaikuttavampaan yhteisötason dramatiikkaan.</span></p><p></p><table align="center" cellpadding="0" cellspacing="0" class="tr-caption-container" style="margin-left: auto; margin-right: auto;"><tbody><tr><td style="text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhS0KLXZHCCYJLCKGThOPswLt_g66dvbh-OKni7htfTdVNIrh6oX17_xJBGuFG9sRoTmTv5VhCQxkZWXIst9sbGGHWdWpDKg-4bYe5ZLqxNZ3k-A4KL5DBR4eqwYF11TI0CtvUUmkD2xZBR3WIBnrwPNkLSnn51wtPO8IY9D8qdsHu2N07GA51ggmoTEks/s1772/Shelley%20Read%20(c)%20Andi%20Tippie%20(1).jpg" style="margin-left: auto; margin-right: auto;"><span style="font-size: medium;"><img border="0" data-original-height="1203" data-original-width="1772" height="217" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhS0KLXZHCCYJLCKGThOPswLt_g66dvbh-OKni7htfTdVNIrh6oX17_xJBGuFG9sRoTmTv5VhCQxkZWXIst9sbGGHWdWpDKg-4bYe5ZLqxNZ3k-A4KL5DBR4eqwYF11TI0CtvUUmkD2xZBR3WIBnrwPNkLSnn51wtPO8IY9D8qdsHu2N07GA51ggmoTEks/s320/Shelley%20Read%20(c)%20Andi%20Tippie%20(1).jpg" width="320" /></span></a></td></tr><tr><td class="tr-caption" style="text-align: center;"><span style="font-size: medium;">Shelley Read. Kuva: Andi Tippie</span></td></tr></tbody></table><span style="font-size: medium;"><br /></span><span style="font-size: large;"><br /></span><p></p>Raija Hakalahttp://www.blogger.com/profile/00915183073688329210noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-3702690297222966841.post-87299663247421910782023-08-28T12:40:00.002-07:002023-08-29T04:58:55.888-07:00Brit Bennett: Äidit <p> </p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhd7FsDXIN3ttPkIG_6o4nffZiwQnVSZ5cQL_fnEw_SHOCMCQZOtA1uBi-kkZLrEIWV9azmKwbRoepB6-hZ4FWvc7VENhICjamhjI2dLaozK8K06UHLCTz23SbH9r7c7GpU5GTEVdv6aAhI_lSN5OTff8RhAHkIITBcw-s_v1Nwu9V4zTJiE4opu_VJ1IQ/s2397/9789520442804_frontcover_final_original.jpg" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="2397" data-original-width="1538" height="640" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhd7FsDXIN3ttPkIG_6o4nffZiwQnVSZ5cQL_fnEw_SHOCMCQZOtA1uBi-kkZLrEIWV9azmKwbRoepB6-hZ4FWvc7VENhICjamhjI2dLaozK8K06UHLCTz23SbH9r7c7GpU5GTEVdv6aAhI_lSN5OTff8RhAHkIITBcw-s_v1Nwu9V4zTJiE4opu_VJ1IQ/w410-h640/9789520442804_frontcover_final_original.jpg" width="410" /></a></div><br /><p></p><p><span style="font-size: x-large;"><b>Äitejä hyvässä ja pahassa </b></span></p><p><span style="font-size: large;"><br /></span></p><p><span style="font-size: medium;">Brit Bennet: Äidit (The Mothers, 2016). Suom. Maria Lyytinen. Tammi 2023. 297 s.</span></p><p><span style="font-size: medium;"><br /></span></p><p><span style="font-size: medium;"><i>Äidit </i>on yhdysvaltalaisen <i>Brit Bennettin</i> (s.1990) esikoisteos. Bennettiltä on jo aiemmin julkaistu suomeksi hänen toinen romaaninsa<i> Mikä meidät erottaa </i>(2020). Nuori lahjakas kertoja kuvaa molemmissa romaaneissaan mustien elämää siinä määrin taitavasti, että hänen vertaamisensa <i>Toni Morrisoniin</i> on hyvinkin ymmärrettävissä.</span></p><p><span style="font-size: medium;">Toisaalta <i>Äidit</i>-romaanin aiheet ja teemat ovat niin yleispäteviä, että ne koskettavat ihan kaikkia ihonväriin katsomatta, ja Bennettin psykologisesti tarkkoihin ja perusteltuihin henkilökuviin uskoo ja samastuu lukija kuin lukija.</span></p><p><span style="font-size: medium;"><br /></span></p><p><span style="font-size: medium;">ROMAANIN TAPAHTUMAT KESKITTYVÄT Etelä-Kaliforniassa sijaitsevaan pieneen, konservatiiviseen rannikkokaupunkiin Oceansideen, joka on kirjailijankin kasvukaupunki. Paikan elämää säätelee voimakkaasti paitsi merijalkaväen tukikohta myös Upper Room -kirkon toiminta.</span></p><p><span style="font-size: medium;">Bennett rakentaa romaaninsa pääasiassa kaikkitietävän kertoja varaan mutta antaa tasaisin välein äänen myös seurakunnan naisille, joita on syystä verrattu kreikkalaisten tragedioiden kuoroon. Naiset kertovat me-muodossa seurakunnassa ja sen liepeillä tapahtuvista asioista ja kommentoivat niitä tuomiten tai hyväksyen.</span></p><p><span style="font-size: medium;"><span>Vaikka iäkkäät "kirkkoäidit" ovat pitkälti juorukuoro, he ovat myös seurakunnan kivijalka. He hoitavat kirkossaan mitä erilaisimpia käytännöllisiä ja sosiaalisia tehtäviä ilman palkkiota, tunnustusta ja saarnaoikeutta. </span><span>Instituutionaalista valtaa heillä ei siis ole, mutta</span><span> he ovat tarkkasilmäisiä ja -korvaisia ja tehokkaan tiedonvälityksensä avulla pystyvät pitämään seurakuntalaiset varsin tiukassa kontrollissa, jos kohta turvassakin pahalta maailmalta. </span></span></p><p><span style="font-size: medium;">Yksi häpeällisistä synneistä tapahtuu, kun vasta äidittömäksi jäänyt 17-vuotias Nadia Turner alkaa odottaa lasta pastorin pojalle Luke Sheppardille. Urheillessa jalkavamman saaneen Luken tulevaisuus tuntuu juuttuneen Oceansideen, mutta Nadia on juuri saanut opiskelupaikan korkeakoulusta eikä aio jättää mahdollisuuksiaan käyttämättä. Niinpä Nadia hankkiutuu raskaudenkeskeytykseen poikaystävän mielipiteistä piittaamatta, ja asia pidetään salassa.</span></p><p><span style="font-size: medium;"><br /></span></p><p><span style="font-size: medium;">MUTTA JOS NUORET KUVITTELIVAT, että elämä jatkuu abortin jälkeen entisellään, he erehtyivät pahasti. Ennemmin tai myöhemmin tapahtuma muuttaa sekä heidän että heidän läheistensä elämää ratkaisevasti. </span></p><p><span style="font-size: medium;">Tarinan rakenteen kannalta abortti on lähinnä katalysaattori, joka käynnistää romaanin varsinaiset tapahtumat ja sisäisen juonen. Keskeisin jännite syntyy salailusta ja siitä, milloin salaisuus paljastuu ja mihin se johtaa itse kunkin elämässä.</span></p><p><span style="font-size: medium;">Kun kapinoiva, elämyksiä janoava ja seksuaalisesti aktiivinen Nadia ystävystyy nuhteettoman, vetäytyvän seurakuntanuoren Aubreyn kanssa, ystävyys ihmetyttää lukijaakin. Kohta kuitenkin alkaa ymmärtää, että hehän etsivät toisistaan hukassa olevia puoliaan: Nadia tyyneyttä ja syyttömyyttä, Aubrey rohkeutta ja itsenäisyyttä.</span></p><p><span style="font-size: medium;">Asetelma on samantapainen kuin kaksostyttöjen roolit romaanissa <i>Mikä meidät</i> <i>erottaa</i>. Vahvan emotionaalisen siteen Nadian ja Aubreyn välille synnyttää molempien kipeä äitisuhde. Tytöt viihtyvät toistensa <i>äidittömässä maailmassa</i>, vaikka äideistä vaietaankin.</span></p><p><span style="font-size: medium;">Nadian äiti on tehnyt itsemurhan, ja tytär tuntee äitinsä hylänneen hänet. Suruunsa sulkeutuneesta isästä ei ole impulsiivisen, piikikkään tyttären auttajaksi. Aubrey puolestaan on äitinsä laiminlyömä ja äidin miesystävän hyväksikäyttämä ja paennut ahdistavaa tilannetta sisarensa ja tämän valkoisen naiskumppanin luokse ja Upper Roomin <i>äidinhelmoihin</i>.</span></p><p><span style="font-size: medium;">Lukella on äiti, mutta pastorin rouva omistaa kaiken aikansa seurakunnalle, paitsi kun poika on pulassa. Silloin <i>äiti hoitaa asian </i>ja uhkaava katastrofi on vältetty, ainakin äidin mielestä. </span></p><p><span style="font-size: medium;"><br /></span></p><p><span style="font-size: medium;">VIELÄ YHDEN NÄKÖKULMAN äitiysteema saa, kun opiskelemaan lähtenyt Nadia joutuu palaamaan Oceansideen ja kohtaamaan onnellisesti avioituneet Luken ja Aubreyn. Vaatii aikamoista taitoa mahduttaa romaaniin myös lapsettomuuskysymys, mutta Brit Bennett onnistuu hämmästyttävän hyvin, eikä hän jätä Lukeakaan pelkäksi statistiksi.</span></p><p><span style="font-size: medium;">Kirkkoäideillä on omasta kokemuksestaan vahvaa näyttöä <i>mitättömistä miehenretaleista</i>, ja he pitävät papinpoikaa röyhkeänä pelehtijänä. Bennett kuitenkin kirjoittaa Lukesta myötätuntoisesti. Miksi kukaan ei kysy, mitä hän olisi tahtonut? Miksi hänet sivuutettiin, vaikka kyse oli hänenkin lapsestaan?</span></p><p><span style="font-size: medium;">Silti kirjailijaa näyttää kiinnostavan erityisesti naisten asema. Mustista koostuvassa seurakunnassa sallitun ja kielletyn rajat ovat selvät, ja naisen kuuluu suostua osaansa, oli se kuinka kurja tahansa. Abortti ei saa kirkkoäideiltä missään oloissa hyväksyntää. <i>Valkoiset tytöt joutuvat pulaan aivan yhtä usein kuin me mustatkin. Mutta me olimme sentään niin kunnollisia, että pidimme pulmamme.</i></span></p><p><span style="font-size: medium;">Kun Nadia palaa kotikonnuilleen parempiosaisena ja kiehtovine kuulumisineen, kirkkoäidit pitävät häntä pöyhkeänä ja kohtelevat kärkevästi. Kukaan ei mieti, millaisen taistelun tulosta hänen menestyksensä on. Tuntuu, kuin kirjailija kertoisi osin omista kokemuksistaan.</span></p><p><span style="font-size: medium;">Yliopistomaailmassa Nadia on keskellä valkoisia opiskelijoita, jotka ihastelevat itserakkaasti opinahjonsa edistyksellisyyttä ja suvaitsevaisuutta, mutta<i> odotteli ravintoloissa palvelua muita pidempään, kohtasi valkoisia tyttöjä, jotka olettivat hänen kävelevän jalkakäytävän loskaisella puolella, humalaisen pojan huutelemassa hänelle salsaklubin edessä, että hän oli mustaksi tytöksi nätti.</i></span></p><p><span style="font-size: medium;"><br /></span></p><p><span style="font-size: medium;">YLEENSÄ BENNETT VERHOAA terävät huomionsa eläviksi arkipäivän esimerkeiksi ja tehostaa kerrontaansa osuvin vertauksin: <i>rankat kuolemat jäävät hampaankoloon kuin rustoinen liha, </i>varttuessaan tytöt <i>limittyvät äitinsä kanssa kuin ompelukuvio, </i>ja paremmasta haaveilevan naisen mieli on kuin <i>pitkän narun päässä keikkuva ilmapallo, jota hän ei aina muista keriä lähemmäs.</i></span></p><p><span style="font-size: medium;">Sujuva, pisteliäs ja täyteläinen kerronta tekevät <i>Äideistä</i> nautittavaa luettavaa, mutta se<i> </i>on muutakin kuin hieno lukuromaani.</span></p><p><span style="font-size: medium;">Painavan kirkko- ja yhteiskuntakritiikkinsä ohella<i> Äidit </i>porautuu<i> </i>samoihin salailun ja syyllisyyden kysymyksiin kuin sittemmin <i>Mikä meidät erottaa </i>-romaani<i>. </i>Kirjailija tarjoaa jo esikoisteoksessaan vahvan näytön siitä, mitä kipeät, häpeällisiksi koetut salaisuudet saavat aikaan paitsi kantajissaan myös heidän ihmissuhteissaan. Tuskin koskaan mitään positiivista?<i> </i></span></p><p><span style="font-size: medium;"></span></p><table align="center" cellpadding="0" cellspacing="0" class="tr-caption-container" style="margin-left: auto; margin-right: auto;"><tbody><tr><td style="text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjLtg2iBTmqcdpuPoa0--K5bxlalqTLPGT_8pqV9ZQPbPkEU8pMs2tEKKBrq4KRy8hjwPmzxT4gGhK75KwEcfTP8pijwrdZLAjgcPNAj-FSdqHqxiLb8YH4eyD0OMLnH_NISba2erBT9izwiBIz-XkIwDXvP7eyExkccMEe7DgkuwTYZ1hYZtBrJYaC0k4/s300/bennett_brit_2021-200x300.jpg" style="margin-left: auto; margin-right: auto;"><span style="font-size: medium;"><img border="0" data-original-height="300" data-original-width="200" height="300" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjLtg2iBTmqcdpuPoa0--K5bxlalqTLPGT_8pqV9ZQPbPkEU8pMs2tEKKBrq4KRy8hjwPmzxT4gGhK75KwEcfTP8pijwrdZLAjgcPNAj-FSdqHqxiLb8YH4eyD0OMLnH_NISba2erBT9izwiBIz-XkIwDXvP7eyExkccMEe7DgkuwTYZ1hYZtBrJYaC0k4/s1600/bennett_brit_2021-200x300.jpg" width="200" /></span></a></td></tr><tr><td class="tr-caption" style="text-align: center;"><span style="font-size: medium;">Brit Bennett. Kuva: Emma Trim</span></td></tr></tbody></table><span style="font-size: medium;"><br /><i><br /></i></span><p></p><p><span style="font-size: x-large;"><b><br /></b></span></p>Raija Hakalahttp://www.blogger.com/profile/00915183073688329210noreply@blogger.com2tag:blogger.com,1999:blog-3702690297222966841.post-42934410180422168232023-08-20T05:01:00.002-07:002023-08-20T09:20:05.785-07:00Erno Szép: Ihmisen haju <p></p><div style="text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjnsuhmJVk619ULYJ2pNp48LZKQyp9rbe5_ZyFwqmrR281lEHaTuvfaTWSDZbEqTtjiGqZo_Du8iF0-wcfFOJ7vkhlR8MBE3df9iMItFLPqiDNvAexI7pUALyWLJadHW0zWBSCHgLBXQ5TAONWPPpEv24JT-I8Sc3WmkGHnkWLTmHwI0hMc_WSDqu7vIg8/s800/4322813.jpg"><img border="0" data-original-height="800" data-original-width="536" height="640" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjnsuhmJVk619ULYJ2pNp48LZKQyp9rbe5_ZyFwqmrR281lEHaTuvfaTWSDZbEqTtjiGqZo_Du8iF0-wcfFOJ7vkhlR8MBE3df9iMItFLPqiDNvAexI7pUALyWLJadHW0zWBSCHgLBXQ5TAONWPPpEv24JT-I8Sc3WmkGHnkWLTmHwI0hMc_WSDqu7vIg8/w428-h640/4322813.jpg" width="428" /></a></div><b style="font-size: xx-large;"><p><b>Klassikkoteos miehitetyn Budapestin juutalaisista </b></p></b><p></p><p><br /></p><p><span style="font-size: medium;">Ernő Szép: Ihmisen haju (Emberszag, 1945). Suom. Anssi Halmesvirta. Basam Books 2023. 174 s.</span></p><p><span style="font-size: medium;"><br /></span></p><p><span style="font-size: medium;">Unkarin juutalaisen <i>Ernő Szépin </i>(1884-1953) omaelämäkerrallinen romaani <i>Ihmisen haju </i>ilmestyi 1945 eli seuraavana vuonna kirjailijan pakkotyökokemusten jälkeen. Romaanin takakansi kertoo, että teos pysyi kuitenkin pitkään pimennossa, koska sopi huonosti sosialismin kirjallisuuskäsitykseen. Itse innostuin tänä vuonna suomeksi saadusta romaanista siitä lukemieni kehujen ansiosta.</span></p><p><span style="font-size: medium;"><br /></span></p><p><span style="font-size: medium;"><span>HOLOKAUSTIKIRJALLISUUTTA JA -FILMEJÄ on niin runsaasti, että tuntuu lähes mahdottomalta lukea aiheesta mitään uutta. Ernő Szépin muistelma juutalaisten eloonjäämiskamppailusta ja juutalaismiesten pakkotyöleiriltä on kiinnostavasti erilainen</span>. Syy löytyy romaanin kertomatavasta.</span></p><p><span style="font-size: medium;">Szép kirjoittaa kuin puhuisi kokemuksistaan jollekulle läsnäolevalle tai kirjoittaisi päiväkirjaa ensin kesästä "keltatähtisessä" talossa Budapestissa ja sitten syys-lokakuussa panssariestekaivannoilla Veresegyházissa, pari-kolmekymmentä kilometriä Budapestista pohjoiseen.</span></p><p><span style="font-size: medium;"><span><span>Kirjailija-kertoja selostaa tapahtumia aikajärjestyksessä</span></span><span> mutta pysähtelee usein spontaaninomaisesti tarkkailemaan ympäristöään ja kommentoimaan ja miettimään kokemaansa</span><span>. </span></span></p><p><span style="font-size: medium;"><span>Puhuttelut, tarkennukset ja selittelyt ovat näkyvillä selvästi: <i>Unohdin mainita, että - - . Tuon sateisen päivän kulkua en tässä enempää kerro, jos sallinette. Ettehän, hyvät lukijat, kyllästy näihin juttuihini - -. </i></span><span>En kyllästy, päinvastoin. Haluan kuulla lisää ja ymmärtää enemmän, enkä vain kohteliaisuudesta.</span></span></p><p><span style="font-size: medium;">Kun saksalaiset miehittivät Unkarin maaliskuussa 1944, kirjailija joutui muuttamaan Margit-saaren kodistaan sisarineen Pozsonyi-kadulla sijaitsevaan täyteen ahdettuun kerrostaloon, jonka edustalla suuri kuusisakarainen Daavidin tähti kertoi kaikille, millaista väkeä talossa asusti. Kertoja ei valita vaan raportoi hyvinkin asiallisesti, miten hänen päivänsä uudessa tilanteessa järjestyivät.</span></p><p><span style="font-size: medium;"><span>Romaanissa käydään kyllä läpi politiikankin tapahtumia, mutta tilanteet vaihtuvat niin tiuhaan, että ne vaikuttavat lähinnä sekasortoiselta kohinalta</span><span> arjen ongelmien rinnalla. </span></span></p><p><span style="font-size: medium;"><span><br /></span></span></p><p><span style="font-size: medium;"><span>KELTATÄHTISESSÄ TALOSSA eletään välitilassa, jossa pääasiassa vain odotellaan jotain muutosta.</span></span></p><p><span style="font-size: medium;">Tilasta ja ruuasta on puute, mutta keskustelukumppaneita löytyy ja kyläilyt ovat jokapäiväisiä. Välillä kyyhötetään pommisuojassa, välillä ollaan "juutalaisten kesälomalla" talon kattoterassilla. Samalla käyvät kuin ohimennen selviksi kertojan ja talon muidenkin asukkaiden henkiset selviytymiskeinot.</span></p><p><span style="font-size: medium;">On merkillistä, kuinka sitkeästi ihmiset kertojaa myöten pitävät kiinni uskostaan, että tilanne on pian ohi. Uutisjano on jatkuva, ja sitä ruokkimaan kelpaavat jopa herra B:n toistuvat "hyvät uutiset", vaikka jokainen tietää ne keksityiksi. Tieto ruotsalaisesta suojelusta käynnistää ryntäyksiä Ruotsin lähetystöön, mutta pelastuminen sitäkin reittiä antaa odottaa itseään.</span></p><p><span style="font-size: medium;">Osittaista itsesuojelua lienee myös kertojan tarkkailijan rooli ja hänen hirtehinen huumorinsa. Talon asukkaista piirtyy esiin mitä erilaisimpia tyyppejä ja näkemyksiä, ja vaikka kirjailija ystävystyy vain muutaman kanssa, kaikkia hän kuvaa ainakin näennäisen rehellisesti. Tunteilu pysyy kurissa jopa SS-miehiä katsellessa:</span></p><p><span style="font-size: medium;"><i>Meidän teloittajamme, mustiin pukeutuneet SS-pojat, kuljeksivat kaduilla harmittoman näköisinä, katsellen naisia ja näyteikkunoita meistä piittaamatta. He naureskelevat keskenään, jotkut heistä ovat komeita ja ihan mukiinmenevän näköisiä. Yleisesti ottaen monet saksalaisista näyttivät erehdyttävästi tavallisilta Jumalan kuviksi luoduilta ihmisiltä.</i></span></p><p><span style="font-size: medium;">Usein romaanin ironia on kuitenkin kaksiteräistä ja sen huojentava vaikutus vaihtuu nopeasti järkytykseksi.</span></p><p><span style="font-size: medium;">Kun kirjailija kertoo, miten tarkoin keltaisista tähdistä pidetään huolta ja kuinka huolellisesti jotkut naiset ja herrasmiehet valitsevat tähtensä sävyn ja materiaalin pukuunsa ja asemaansa sopiviksi, ihmisten turhamaisuus huvittaa, kunnes muistan, miten ahdistuneena kertoja vastikään kirjoitti tähtihäpeästään: -- <i>olin alennettu polttomerkityn eläimen tasolle, merkityksi objektiksi. </i></span></p><p><span style="font-size: medium;"><span><br /></span></span></p><p><span style="font-size: medium;"><span>LOKAKUUN 20. PÄIVÄNÄ keltatähtisen talon miehet komennetaan ikään ja kuntoon katsomatta pihalle, marssitetaan suurelle peliareenalle ja passitetaan tuhansien muiden kanssa tien päälle kohti tuntematonta päämäärää.</span></span></p><p><span style="font-size: medium;"><span><span>Marssista lukiessa tuntuu</span><span>, kuin epätietoisten miesten uuvuttava ja nöyryyttävä matkanteko jatkuisi yhtä loputtomiin kuin keskiajan tarinan vaeltavalla juutalaisella, ja kertojan selonteot perillä odottavan tiilitehdasparakin, </span><i>Hôtel des Tuileries</i><span>'n!, ahtaudesta vaikuttavat surrealismissaan enemmän painajaiselta kuin todelta. Rähjätään ja huudetaan, </span></span><i>koetettiin päästä tutun viereen, astuttiin toisten jaloille, käsille ja päiden päälle ja kaatuiltiin aina uudestaan - -.</i></span></p><p><span style="font-size: medium;"><span>Vaikka Szép kuvaa myös henkilökohtaisia tuntemuksiaan, hän pysyttelee edelleen mahdollisimman luotettavana todistajana ja tapahtumien kirjaajana. Leiriyhteisö on kaikenkirjava, ja itsekkyyttä ja myötätuntoa, solidaarisuutta, sopua, vihaa, viekkautta ja öykkäröintiä löytyy sekä vartijoista että vartioitavista</span><span>.</span></span></p><p><span style="font-size: medium;"><span>Väkivallan ja nälän näännyttämien vankien päivät ovat tietysti sietämättömiä. Kuuluisalle kirjailijalle järjestyy kuitenkin silloin tällöin tupakkaa ja ylimääräistä syötävää, ja </span><span>tuskaisia öitään hän pystyy helpottamaan mm. ajattelemalla kokemustensa vastaista hyödyllisyyttä: </span><i>rauhoittelin itseäni ajatuksella, että ehkä kirjoitan koettelemuksistamme, ne voivat olla mielenkiintoisia.</i></span></p><p><span style="font-size: medium;"><br /></span></p><p><span style="font-size: medium;"><i>IHMISEN HAJU </i>NÄYTTÄÄ SELKEÄSTI vainon ja tuhon mielettömyyden, mutta huomioni kiinnittyi erityisesti siihen, miten kertoja ja hänen leirikumppaninsa alituiseen kyselevät kohtelunsa syitä ja motiiveja ja miten ajankohtaisilta kysymykset edelleen tuntuvat.</span></p><p><span style="font-size: medium;">Miksi meille tehdään näin? Miksi he vihaavat meitä?<i> </i>Miten he uskaltavat tehdä, mitä tekevät? Missä on oikeus? Onko tarkoitus vain kiduttaa? Mikä osuus on propagandalla? Entä uskonnolla? Tai sillä, että kuuluu vähemmistöön? Miksi he eivät ole häpeissään? Ihmistähän täällä vain vainotaan, tämän päivän Euroopassa...</span></p><p><span style="font-size: medium;">Kertojaa ahdistavat myös ajatukset syyllisyydestä. Miksi en tehnyt mitään tämän hulluuden estämiseksi? Miksi olin hiljaa?</span></p><p><span style="font-size: medium;">Kun kirjailija marraskuussa vapautuu pakkotyöstä ja jättää monimieliset hyvästinsä portilla kohtaamilleen surullisille tiilikasoille, tuntuu kuin itsekin astuisi yöstä aamunkoitteeseen, vaikka saksalaisjoukkojen Unkarista poistumiseen on vielä monta kuukautta.</span></p><p><span style="font-size: medium;"><i>If you want, remember, if you want, forget, </i>päättää Ernő Szép puhuttelevan romaaninsa.<i> -</i> Tämän puheenvuoron haluan muistaa. </span></p><p><span style="font-size: medium;"></span></p><table align="center" cellpadding="0" cellspacing="0" class="tr-caption-container" style="margin-left: auto; margin-right: auto;"><tbody><tr><td style="text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEh6jSh9MSVzxpY20DbKd2YLWpQKRjod3Jl3ioDYGFgFBA21n_OTJAR1nGbM5xqrJZzlDdaUwT7E77628EHKk79iebDUL6qv_HqDnMWLMwctVht1v_tsrDUUH0tm-G0eiVwGm4aF6omMi4te5iantWONZSzgyHDDWB8U23t5uyAT_qX1FvR4T7GcVjjM5j4/s354/250px-Ernoe_Szep_Hungarian_writer_-_One_hundred_Hungarians_book_-_Volume_VIII,_1915_(10).jpg" style="margin-left: auto; margin-right: auto;"><span style="font-size: medium;"><img border="0" data-original-height="354" data-original-width="250" height="320" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEh6jSh9MSVzxpY20DbKd2YLWpQKRjod3Jl3ioDYGFgFBA21n_OTJAR1nGbM5xqrJZzlDdaUwT7E77628EHKk79iebDUL6qv_HqDnMWLMwctVht1v_tsrDUUH0tm-G0eiVwGm4aF6omMi4te5iantWONZSzgyHDDWB8U23t5uyAT_qX1FvR4T7GcVjjM5j4/s320/250px-Ernoe_Szep_Hungarian_writer_-_One_hundred_Hungarians_book_-_Volume_VIII,_1915_(10).jpg" width="226" /></span></a></td></tr><tr><td class="tr-caption" style="text-align: center;"><span style="font-size: medium;">Ernő Szép 1915. Kuva: Wikipédia</span></td></tr></tbody></table><span style="font-size: medium;"><br /><b> </b></span><p></p>Raija Hakalahttp://www.blogger.com/profile/00915183073688329210noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-3702690297222966841.post-34436421791474512982023-08-15T05:53:00.001-07:002023-08-15T05:53:50.733-07:00Jamaica Kincaid: Annie John & Lucy <p> </p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEg2oZfSAwOFJnyc3ma1_bRHvl6BfMUGe0S6VTKTSJDinXctkjxF69Q4e1CURLRl3g_il6K3BtjP4-M0v-Elu_nqDmIy2SUam_AZ88j9ZWDnkJkm5_eB0ZU7OhOPFUcuOodRQHVhRTH5JE0LxwR79qSzPNfzhmE8-vN-QNzhRiKuqE4Z3FXDkwHZH8HqKJY/s4488/9789515258519%20(1).jpg" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="4488" data-original-width="3472" height="320" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEg2oZfSAwOFJnyc3ma1_bRHvl6BfMUGe0S6VTKTSJDinXctkjxF69Q4e1CURLRl3g_il6K3BtjP4-M0v-Elu_nqDmIy2SUam_AZ88j9ZWDnkJkm5_eB0ZU7OhOPFUcuOodRQHVhRTH5JE0LxwR79qSzPNfzhmE8-vN-QNzhRiKuqE4Z3FXDkwHZH8HqKJY/s320/9789515258519%20(1).jpg" width="248" /></a><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEiWs2kDo5DNqLqLixyyK6ifFGQSo2ZmQDfogqsTjKZPNHZSr3URfWJsrqpWt1J5bBQzvr5dcCjCe_nLoMCKtyjuoPWc5m3juFpYIa9bdOEm6plUJSwvTwYM9SZYbq-3mgLzzQzLhbH1wksj7OoBTaxuWbUuadh_gwz2lRhK4yXnrTOLoH9Dx0yJbdXs-5M/s4488/9789515258625.jpg" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="4488" data-original-width="3472" height="320" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEiWs2kDo5DNqLqLixyyK6ifFGQSo2ZmQDfogqsTjKZPNHZSr3URfWJsrqpWt1J5bBQzvr5dcCjCe_nLoMCKtyjuoPWc5m3juFpYIa9bdOEm6plUJSwvTwYM9SZYbq-3mgLzzQzLhbH1wksj7OoBTaxuWbUuadh_gwz2lRhK4yXnrTOLoH9Dx0yJbdXs-5M/s320/9789515258625.jpg" width="248" /></a></div></div><br /><br /><p></p><p><b style="font-size: xx-large;">Paratiisista paremman väen piiaksi </b></p><p><span style="font-size: medium;"><br /></span></p><p><span style="font-size: medium;">Jamaica Kincaid: Annie John. Suom. Sinikka Buckley. S&S 2023. 187 s.</span></p><p><span style="font-size: medium;">Jamaica Kincaid: Lucy. Suom. Kaijamari Sivill ja Helka Sivill. S&S 2023. 171 s.</span></p><p><span style="font-size: medium;"><br /></span></p><p><span style="font-size: medium;"><span>Antigualla 1949 syntyneen karibialais-amerikkalaisen kirjailijan<i> Jamaica Kincaidin </i> (s. 1949)<i> </i>esikoisteos <i>At the Bottom of the River</i> (1983) </span><span>on novellikokoelma</span><span>, mutta hyvin novellistisia ovat hänen ensimmäisen romaaninsakin luvut. Romaani</span><span> ilmestyi </span><span>suomeksi Sinikka Buckleyn käännöksenä jo 1986, silloin nimellä </span><i>Katoava paratiisi </i><span>(Kirjayhtymä)</span><i>. </i></span></p><p><span style="font-size: medium;">Tämänvuotinen uusintapainos (S&S) on saanut alkuperäisen nimensä <i>Annie John </i>ja kaverikseen aivan uuden Kincaid-suomennoksen, Kaijamari ja Helka Sivillin kääntämän <i>Lucyn. </i><i>Lucy </i>on kuin jatkoa <i>Annie Johnille</i>, vaikka kirjailija tekee mm. päähenkilö-kertojiensa nimin selväksi, että kirjat ovat erillisiä, itsenäisiä teoksia.</span></p><p><span style="font-size: medium;"><i>Annie Johnin</i> ja <i>Lucyn</i> tematiikassa on runsaasti yhtäläisyyksiä, ja Kincaid on avoimesti kertonut romaanien perustuvan suurelta osin hänen omaan elämäänsä. Myös siksi suosittelen lukemaan kirjat niiden ilmestymisjärjestyksessä. Annie Johnin lapsuus ja nuoruus tarjoavat mukavasti avaimia maailmalle lähteneen hyvin samanoloisen Lucyn mielialojen ymmärtämiseen.</span></p><p><span style="font-size: medium;"><br /></span></p><p><span style="font-size: medium;"><i>ANNIE JOHN </i>ON KASVUTARINA vanhempiensa hellimän tytön varttumisesta 17-vuotiaaksi uhmakkaaksi nuoreksi naiseksi, joka päättää jättää pienen paratiisisaaren taakseen ikuisiksi ajoiksi. Eletään 1960-luvun loppua. Sairaanhoitajan opinnot Englannissa tarjoavat säädyllisen syyn päästä eroon varsinkin äidistä, josta onnellisen lapsuuden jälkeen on tullut tyttärelle jatkuvan kiukun kohde.</span></p><p><span style="font-size: medium;">Äidin ja tyttären suhteen tarkastelu on Kincaidille tärkeä ja ilmeisesti kipeäkin aihe, koska se jatkuu myös <i>Lucy</i>-romaanissa. Kun näkökulma on Annien, emme voi luottaa kertojan ajatusten ja reaktioiden puolueettomuuteen, mutta vaikuttaa siltä, että tytön tullessa murrosikään eli alkaessa kehittyä <i>nuoreksi neidoksi</i>, äidin suhtautuminen häneen tosiaan muuttuu ratkaisevasti.</span></p><p><span style="font-size: medium;">Ei enää suukkoja, hellyyttä, huomiota ja samanlaisia vaatteita kuin äidillä vaan velvollisuuksia, moitteita, sääntöjä ja yhteenottoja. Perheen ainokaisena keskipisteeksi itsensä kokenut Annie tuntee tulleensa petetyksi ja jääneensä yksin. Hän muuttuu entistä kapinoivammaksi ja salailevammaksi, ja ihaileva suhde äitiin vaihtuu alituiseksi vihan ja rakkauden vuorotteluksi.</span></p><p><span style="font-size: medium;">Kiinnostava vaihe Annien identiteettiprosessissa on hänen salaperäinen sairastumisensa samaan aikaan, kun saarella pitkän kuivuuden jälkeen alkaa vihdoin sataa.</span></p><p><span style="font-size: medium;"><i>Kolme ja puoli kuukautta satoi joka päivä ja koko sen ajan olin sairaana sängyssä. Tiesin aivan hyvin ettei vallassani ollut tehdä ulkoilmaa yhtä sairaan tuntuiseksi kuin oma oloni, mutta en voinut olla täysin varma siitä, etteivätkö nämä kaksi asiaa olleet jotenkin yhteydessä toisiinsa.</i></span></p><p><span style="font-size: medium;">Saarelaisten elämään vaikuttavat monenlaiset maagiset uskomukset, mutta sairaus on romaanissa myös vahva metafora. Annie huomaa kasvaneensa sairauden aikana äitiään pitemmäksi, ja koko hänen vaatekertansa vaatii uusimista.</span></p><p><span style="font-size: medium;"><span>Anniessa on erikoisia, kummeksuntaakin herättäviä piirteitä, kuten hänen kuolemasta kiinnostumisensa. Samalla hänen käytöksestään löytää paljon herkullista, tunnistettavaa murrosikäänsä kipuilevan ja identiteettiään hapuilevan nuoren ihmisen rimpuilua. Viisas äiti yrittää parhaansa mukaan valmentaa tytärtään elämään yhteisössä, jossa naisen käytös ja asema ovat tarkoin säädellyt, mutta A</span><span>nnie haluaa toisenlaisen elämän ja lähtee.</span></span></p><p><span style="font-size: medium;">Hän esittää itsetietoista ja päättäväistä. Silti jäähyväiskävely laivarantaan läpi tuttujen maisemien on henkisesti vaikea. Kincaidin äärimmäisen tarkka ja harkitun havainnollinen proosa sisältää paljon muitakin kohtauksia, joissa viipyilee mielellään, ja ristiriitaisten tunnetilojen kuvaajana kirjailija on vertaansa vailla.</span></p><p><span style="font-size: medium;"><br /></span></p><p><span style="font-size: medium;">MYÖS <i>LUCY</i>-ROMAANIN KERTOJA tekee pesäeron äidistään ja kasvuympäristöstään lähtiessään 19-vuotiaana au pairiksi meren yli vieraaseen kaupunkiin. Kaupunki jää nimeämättä, mutta kirjailija itse on matkannut samanlaisiin töihin New Yorkiin 16-vuotiaana.</span></p><p><span style="font-size: medium;">Kipeä äitisuhde seuraa Lucya kuitenkin myös uuteen ympäristöön ja oikeastaan vain kärjistyy ja mutkistuu Lucyn ystävystyessä työnantajaperheensä äidin Mariahin kanssa. Samalla voimistuu romaanin kolonialismikritiikki.</span></p><p><span style="font-size: medium;">Lucy tuntee olevansa kahden maailman välissä. Häntä kehotetaan olemaan kuin perheenjäsen, mutta menneisyys ei jätä häntä rauhaan, ja kuinka jättäisikään. Mustan "tytön" eteen tulee jatkuvasti tilanteita, joissa hän kokee toiseutta ja alemmuutta, vaikka etuoikeutetut valkoiset eivät huomaa käytöksessään mitään alentavaa tai ole sellaista huomaavinaan.</span></p><p><span style="font-size: medium;">Aluksi Lucy on hiljaa ja ihmeissään, mutta pian hän uskaltaa jo avata suunsa ja sanoa katse kovana: <i>Miten sinusta on tullut tuollainen kuin olet? - - millä lailla ihmisistä tulee tuollaisia? -</i> Romaanin peruskysymykset eivät ole menettäneet yhtään ajankohtaisuuttaan.</span></p><p><span style="font-size: medium;"><span>Kun kirjailija lomittaa ja rinnastaa Lucyn vastarinnan äitiä ja varakasta, valkoista ympäristöä kohtaan, myös Lucyn henkilökohtaista äitiongelmaa alkaa lukea</span><span> suuremman teeman, alistajan ja alistetun välisen valtataistelun kuvauksena. Yksityisestä tulee yleistä ja yhteiskunnallista.</span></span></p><p><span style="font-size: medium;"><br /></span></p><p><span style="font-size: medium;">SILTI MYÖS LUCYN HENKILÖKUVA pysyy vastustamattoman kiinnostavana. Lucy uhmaa raivokkaasti häneen kohdistuvia odotuksia. Hänen autonomian janonsa on niin voimakas, että riskitkään eivät häntä pelota.</span></p><p><span style="font-size: medium;"><span>Feministiä käsityksiä hän on omaksunut jo kotisaarellaan, mutta hänen ahnas seksistä nauttimisensa - ja estoton puheensa siitä - vaikuttavat melkein provokaatiolta, vaikka hän ei erityisesti ylpeilekään kokemuksillaan. </span><span>Lucy tavoittelee toisenlaista naiseutta, kuin äiti ja Mariah edustavat, ja on siksi jatkuvassa irrallisuuden, levottomuuden ja erillisyyden tilassa. </span></span></p><p><i><span style="font-size: medium;">-- loin itseäni enkä tehnyt sitä kuin tiedemies vaan pikemminkin kuin taidemaalari. En voinut laskea mitään tarkkuuden tai laskelmoinnin varaan: minun oli luotettava silkkaan intuitioon. Selkeää suunnitelmaa ei ollut, mutta tietäisin kyllä, kun kuva olisi valmis. Minulla ei ollut korkeaa asemaa, minulla ei ollut käytössä rahaa. Muistoja minulla oli, ja raivoa ja epätoivoa.</span></i></p><p><span style="font-size: medium;">Kuulen Lucyn ajatuksista myös kirjailijan äänen. Matka Antigualta yhdeksi Yhdysvaltain arvostetuimmaksi kirjailijaksi ei ole taittunut vastuksitta, mutta muistot ja rohkea omaperäisyys ovat kantaneet eteenpäin.</span></p><p><span style="font-size: medium;"><i>Annie Johnissaan</i> ja <i>Lucyssaan</i> Jamaica Kincaid on maalannut niin persoonalliset ja moniulotteiset ja -tulkintaiset henkilökuvat, että niiden tutkimiseen kannattaa paneutua kunnolla. Romaanin rikas symboliikka tarjoaa runsaasti jännittävää löytöretkeilyä sekin.</span></p><p></p><table align="center" cellpadding="0" cellspacing="0" class="tr-caption-container" style="margin-left: auto; margin-right: auto;"><tbody><tr><td style="text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjINayv6j2EZSj2asbPEye3coXc13a_6nUxfli7bWuT2JtahVAqxvQ1DAtTMaPhHMu9UuheSh3j4n4Ca4BKnwF6Yu0RgXqeGFuHvxwgxvv80k_fzkdckRgzkNfqrWeym4kS2h0o6yblbZbmpwHAJfRSphCFLZw58epo_c0_DsB771TUbRGpu8UvbbDZgmM/s400/jamaicakincaid_kuva_ttlehtikuva-400x400.jpg" style="margin-left: auto; margin-right: auto;"><span style="font-size: medium;"><img border="0" data-original-height="400" data-original-width="400" height="320" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjINayv6j2EZSj2asbPEye3coXc13a_6nUxfli7bWuT2JtahVAqxvQ1DAtTMaPhHMu9UuheSh3j4n4Ca4BKnwF6Yu0RgXqeGFuHvxwgxvv80k_fzkdckRgzkNfqrWeym4kS2h0o6yblbZbmpwHAJfRSphCFLZw58epo_c0_DsB771TUbRGpu8UvbbDZgmM/s320/jamaicakincaid_kuva_ttlehtikuva-400x400.jpg" width="320" /></span></a></td></tr><tr><td class="tr-caption" style="text-align: center;"><span style="font-size: medium;">Jamaica Kincaid. Kuva: Nicklas Thegerström/DN</span></td></tr></tbody></table><br /><span style="font-size: medium;"><br /></span><p></p>Raija Hakalahttp://www.blogger.com/profile/00915183073688329210noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-3702690297222966841.post-3470245294831341312023-07-31T01:54:00.000-07:002023-07-31T01:54:55.056-07:00Annie Ernaux: Tapaus <div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEiB3adZqFyw2EQw7OG0eVhX4tS7Du1r6IDOumJlkeZijPKGTVXvVCRHD1zTkCUg_WFbQ1bk6zrxrjSkG2PrI49BOf194gpirfmyk61GJEe7qGsW-gy1Twzx-b_lqzc6K6SHd_T0j6VpzCw6DVZdxQ3P2Z9OSKwH_xnNrEMjzTTfu4EjWlzvn2OofC6dDGk/s2591/9789512433292.jpg" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="2591" data-original-width="1644" height="640" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEiB3adZqFyw2EQw7OG0eVhX4tS7Du1r6IDOumJlkeZijPKGTVXvVCRHD1zTkCUg_WFbQ1bk6zrxrjSkG2PrI49BOf194gpirfmyk61GJEe7qGsW-gy1Twzx-b_lqzc6K6SHd_T0j6VpzCw6DVZdxQ3P2Z9OSKwH_xnNrEMjzTTfu4EjWlzvn2OofC6dDGk/w406-h640/9789512433292.jpg" width="406" /></a></div><br /><p><b style="font-size: xx-large;">Projektin loppu </b></p><p><br /></p><p><span style="font-size: medium;">Annie Ernaux: Tapaus (L'événement, 2000). Suom. Lotta Toivanen. Gummerus 2023. 87 s.</span></p><p><span style="font-size: medium;"><br /></span></p><p><span style="font-size: medium;"><i>Nyt tiedän, että käyköön miten käy, vien tämän projektin loppuun yhtä päättäväisesti kuin kaksikymmentäkolmevuotiaana revin raskaustodistukseni.</i></span></p><p><span style="font-size: medium;">Kun viime vuonna <i>Nobelin</i> kirjallisuuspalkinnolla palkittu <i>Annie Ernaux</i> (s. 1940) ryhtyi kirjoittamaan laittomasta abortistaan, siitä oli kulunut jo useampi vuosikymmen. Opiskeluaikainen kokemus oli niin rankka, että se ei jättänyt häntä rauhaan, ennen kuin hän rohkeni käydä siihen kirjallisesti käsiksi.</span></p><p><span style="font-size: medium;"><i>Tapaus </i>on intiimimpi ja keskitetympi kuin Ernaux'lta hiljattain suomennetut <i>Vuodet</i> ja <i>Isästä. Äidistä</i> -teokset, mutta lähtökohdat ja tekniikka ovat samat.</span></p><p><span style="font-size: medium;"><br /></span></p><p><span style="font-size: medium;">ERNAUX'N PIENIKOKOISET, PUHUTTELEVAT TEOKSET perustuvat hänen omaan elämäänsä ja omiin kokemuksiinsa. Henkilökohtaiset tapahtumat asettuvat kuitenkin aina niitä ympäröivään yhteiskunnalliseen kehykseen, ja yksityinen ja yleinen peilautuvat keskenään tehokkaasti ja terävästi.</span></p><p><span style="font-size: medium;"><span><i>Tapaus</i>-teostaan kirjailija-kertoja luonnehtii tapahtuman kulun ja siihen kytkeytyvän selvitystyön yhdistelmäksi.</span><i> Selvitystyö on osa kertomusta, vain sen avulla voin kuvata tapausta, joka oli pelkkää aikaa oman itsen sisä- ja ulkopuolella. Kalenterini ja päiväkirjani tarjoavat niiltä kuukausilta kiintopisteitä ja todisteita, joita tarvitsen faktantarkistukseen.</i></span></p><p><span style="font-size: medium;"><span>Dokumentaarisuudestaan huolimatta <i>Tapaus</i> on myös kaunokirjallisuutta. Se ei ole maalailua, se on yksilön traumaattisen kokemuksen ja kaikkien siihen liittyneiden tekemisten, ajatusten ja tunteiden kartoitusta ja samalla vimmainen pyrkimys löytää täsmälleen oikea ilmaisu sille, mitä <i>todella</i> tapahtui. </span><i>Pyrin viipymään jokaisessa mielikuvassa, kunnes "saan niistä otteen" fyysisesti ja esiin pulpahtaa sanoja, joista voin sanoa "juuri niin".</i></span></p><p><span style="font-size: medium;">Paluu vuosikymmenten taakse tekee tehtävästä entistä vaikeamman, mutta muistamisen problematiikan parissa Ernaux on työskennellyt muissakin teoksissaan. Lisäksi kirjailija tekee tekstissään selvän eron nuoruudenaikaisen itsensä ja tapausta muistelevan itsensä välillä.</span></p><p><span style="font-size: medium;">Kun kirjailija tämän tästä keskeyttää tapahtuman etenemisen ja kommentoi kirjoittamistaan ja kertomaansa, hän oikeastaan avaa samalla kirjoittamisprosessinsa tekniikan: juuri näillä keinoin yritän päästä mahdollisimman todenmukaiseen ja rehelliseen lopputulokseen.</span></p><p><span style="font-size: medium;"><br /></span></p><p><span style="font-size: medium;">EHKÄ JUURI ARMOTON, lähes kylmältä vaikuttava rehellisyys tekeekin <i>Tapauksesta </i>tavallista riipaisevamman lukukokemuksen.</span></p><p><span style="font-size: medium;">Kun Ernaux marraskuussa 1963 sai tietää olevansa raskaana, hän oli 23-vuotias kirjallisuuden ja sosiologian opiskelija. Löyhä suhde opiskelija P:hen oli lopuillaan, ja nuori mies oli helpottunut tyttöystävänsä aborttipäätöksestä. Laittomaan toimenpiteeseen hankkiutuminen jäi kuitenkin kokonaan kirjoittajan huoleksi.</span></p><p><span style="font-size: medium;">Aborttipäätös itsessään ei ollut hänelle ongelma. Luokkanousua tekevän pienkauppiasperheen ensimmäiselle yliopisto-opiskelijalle avioton lapsi olisi merkinnyt suunnitelmien kariutumista, <i>köyhyyden ylisukupolvista periytymistä </i>ja ikuista sosiaalista leimautumista. Tuntuu julmalta mutta täysin ymmärrettävältä, ettei kertoja halunnut tuon ajan kalentereissaan edes puhua "lapsesta" tai "raskaudesta" vaan käyttää ilmauksia "tämä asia", "se" ja "se olio".</span></p><p><span style="font-size: medium;">Ongelma oli löytää lääkäri, joka suostuisi abortoimaan "sen".</span></p><p><span style="font-size: medium;">Ernaux kirjoittaa: <i>Minunlaiseni tytöt pilasivat lääkärin päivän. - - Lääkärit eivät tohtineet sanoa totuutta, sitä etteivät vaarantaisi omaa elämäänsä jonkun raskaaksi hankkiutuneen hupakon takia. Tai sitten he olisivat oikeasti mieluummin kuolleet kuin rikkoneet lakia, joka antoi naisten kuolla.</i></span></p><p><span style="font-size: medium;">Lähellä kuolemaa kävi myös kertoja, kun hän monien epätoivoisten yritysten jälkeen päätyi lopulta seuraavan vuoden puolella madame P.-R.:n neljänsadan frangin "vastaanotolle" ja toimenpiteisiin.</span></p><p><span style="font-size: medium;"><span>Ernaux'n kliinisen tarkka selonteko madamen toimista ja niitä seuranneet tapahtumat opiskelija-asuntolassa ovat järkyttävää luettavaa. Kertoja ja hänen seuranaan oleva ystävä O. vaikuttavat molemmat yhtä hämmentyneiltä ja avuttomilta, eikä ihme, että "yön jälkinäytöstä" hoitamaan tarvittiin lääkäri ja sairaalahoitoa. </span><i>Puhtaasta elämän ja kuoleman kokemuksesta siirryttiin selontekoon ja tuomioon.</i></span></p><p><span style="font-size: medium;"><i>"Miksi teit sen? Miten teit sen, sano heti!" </i>Kaupunginsairaalaan kuljetettu abortin tehnyt tyttö oli lääkärille sitä samaa halveksittavaa sakkia kuin köyhälistökortteleiden muukin väki. Ei sellaiselle kannattanut tuhlata ystävällisyyttä. </span></p><p><span style="font-size: medium;"><br /></span></p><p><span style="font-size: medium;">ERNAUX'N SELONTEKO KATASTROFAALISESTA kolmesta kuukaudesta nuoren Annien elämässä ei lakipykälien muutoksista huolimatta ole menettänyt merkittävyyttään. </span></p><p><span style="font-size: medium;">Edelleen maailmassa on tahoja, joiden on mahdoton tunnustaa naisen oikeutta omaan ruumiiseensa. Edelleen maailmassa tehdään vuosittain miljoonia naisten terveyden ja hengen vaarantavia kiellettyjä "toimenpiteitä", kun laki ei salli turvallista lääketieteellistä raskaudenkeskeytystä. Ja edelleen kieltoja ja rajoituksia vastustavat naiset saavat osakseen epäasiallista kohtelua.</span></p><p><span style="font-size: medium;">"Tapauksensa" väkivaltaisuudesta huolimatta Ernaux kertoo pitävänsä kaikkia kokemuksiaan eräänlaisina lahjoina, joita ei saa jättää käyttämättä. <i>Kaikkien kokemustani selittävien sosiaalisten ja psykologisten seikkojen lisäksi yksi asia on nimittäin vuorenvarma: se kaikki tapahtui minulle, jotta kertoisin siitä.</i></span></p><p><span style="font-size: medium;">Näin myös <i>Tapaus </i>täydentää hänen elämänsä tarkoitusta. Kertomalla kehostaan, tuntemuksistaan ja ajatuksistaan hän haluaa, paitsi ymmärtää niitä itse, muuttaa ne yleisluontoisiksi, yhteisiksi muiden ihmisten elämien ja tuntemusten kanssa.</span></p><p><span style="font-size: medium;">Ja eittämättä hän onnistuu pyrkimyksessään.</span></p><p></p><table align="center" cellpadding="0" cellspacing="0" class="tr-caption-container" style="margin-left: auto; margin-right: auto;"><tbody><tr><td style="text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEh4S1xNmaIyld2NpOvExXsAuVKp9b3VNeBb4FMG6zh5X2ieWzVobvYDo9o7DQkKHgZ8dPM_EbNAb1lYhtdKo33o7Vbi_6NtmIl6d9yb8G5uBLxkagpITQ48NGYdl9sOHC0Kbs5wGb5-3iK6tGGEk5VHa72Jz0PhoR0dyp7gNW2AVMBpXVz0f93gwhLJp8Q/s300/ERNAUXAnnie-FrancescaMantovanicEditionsGallimard1.jpg" style="margin-left: auto; margin-right: auto;"><span style="font-size: medium;"><img border="0" data-original-height="300" data-original-width="300" height="300" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEh4S1xNmaIyld2NpOvExXsAuVKp9b3VNeBb4FMG6zh5X2ieWzVobvYDo9o7DQkKHgZ8dPM_EbNAb1lYhtdKo33o7Vbi_6NtmIl6d9yb8G5uBLxkagpITQ48NGYdl9sOHC0Kbs5wGb5-3iK6tGGEk5VHa72Jz0PhoR0dyp7gNW2AVMBpXVz0f93gwhLJp8Q/s1600/ERNAUXAnnie-FrancescaMantovanicEditionsGallimard1.jpg" width="300" /></span></a></td></tr><tr><td class="tr-caption" style="text-align: center;"><span style="font-size: medium;">Annie Ernaux. Kuva: Éditions Gallimard/Francesca Mantovani</span></td></tr></tbody></table><br /><span style="font-size: medium;"> </span><p></p><p><span style="font-size: large;"> </span></p><p><span style="font-size: medium;"> </span></p><p><span style="font-size: medium;"> </span></p>Raija Hakalahttp://www.blogger.com/profile/00915183073688329210noreply@blogger.com0